Vierähtävät vuodenajat

Oriveden Sanomat 02.11.2019 13:37 | Lähetä palautetta artikkelista

Taas on se aika vuodesta, jolloin syksy on peitonnut kesän ja talveen valmistaudutaan. Näihin vuodenajan siirtymiin liittyvät perinteet ovat tätä nykyä kirjavammat kuin koskaan. On ollut kesäasukkaiden veneenkääntäjäisiä, opiskelijoiden lakinlaskijaisia, venetsialaisia ilotulituksia, kaiken kansan sadonkorjuutapahtumia ja -lounaita sekä laittaudutaan kekrijuhliin, joilla on juurensa kauimpana.
Samaan aikaan kun yhtäällä pistellään sadonkorjuulounasta poskeen, toisaalla viilettävät naamioituneet lapset ja nuoret karkkia pyytelemässä ja kepposilla uhkailemassa.
Näin suomalais-ugrilaiset ja kelttiläis-iiriläiset perinteet tutustuvat epäröiden toisiinsa. Kekrikauteen, mikkelistä pyhäinpäivään, on vanhastaan kietoutunut jumaluutta, vuodenvaihteen rituaaleja, kokkojen polttoa, vainajien muistamista ja tulevaisuuden ennakointia. Ja niin on halloweeniinkin, kaikkien pyhien iltaan.

Olen perinteentutkijan harrastuneisuudella seurannut 1980-luvulta saakka kekrijuhlien elvytyspyrkimyksiä. Mieleen ovat jääneet toistuvat vaatimukset, joiden mukaan meidän on korkea aika palata juurillemme ja viettää kotoista kekrijuhlaa omien perinteidemme mukaisesti. Jos emme näin toimi, ennen pitkää vierasperäinen halloween lopullisesti pesiytyy meille.
Niinpä syksyisen juhlan myöhäisiä kaikuja on vaalittu vakavassa hengessä. On vanhojen työtapojen näytöksiä, perinneaterioita, vanhan kaavan mukaisia jumalanpalveluksia ynnä muuta vakavaa.
Vanha kekriperinne on mennyttä maailmaa. Vuosi ei meillä vaihdu marraskuun taitteessa, palvelijat eivät pidä vapaaviikkoa eivätkä vaihda työpaikkaa, jakoaika (kuu- ja aurinkovuoden erotus) ei nykyajan ihmisen arjessa näyttele mitään roolia.
Satokauden päättäjäisiä voidaan tietenkin juhlia, vaikka sadonkorjuun tuotteita on marketeissa tarjolla ympäri vuoden. Ja ennen niin arvokkaita kekrijuomia saa Alkosta arkipäivisin.

Erik Castrén kertoili vuonna 1754, että kekriä eli pyhäin miesten päivää vietettiin Pohjanmaalla kahdella tavalla: osaksi pakanuuden ajan mukaan muinaisen suomalaisen epäjumalan kekrin kunniaksi, osaksi myös paavinaikuisella tavalla edesmenneille niin sanotuille ”pyhille miehille” muistoksi.
Vihtori Alavan kuvaus kekristä vuodelta 1897 taas sulauttaa niin satovuoden päättäjäistavat kuin vainajain muistelukset ja palvelukset yhteen huttuun.
Uusi ajantieto –teoksessa vuodelta 1989 ennakoidaan jo varovasti pyhäinpäivän rinnalle kekrin uusia tuulia ja kerrotaan halloweenin mahdollisesta tulosta meille, jopa osaksi juhlatapojamme.

Halloween on alkujaan kelttiläis-irlantilainen vainajain muistojuhla, meikäläisittäin pyhäinpäivän aattoilta, jolloin ovet tuonpuoleiseen ovat hetken aikaa auki.
Juhla siirtyi 1800-luvulla siirtolaisten mukana Amerikkaan, josta sen aineksia on lähinnä populaarikulttuurin tehokkaita kanavia myöten levinnyt maailmalle. Viime vuonna meidänkin elokuvateattereissamme sai ensi-iltansa yhdestoista amerikkalainen halloween-elokuva. Niistä ensimmäinen eli Halloween – naamioiden yö näki niin sanotusti päivänvalon 40 vuotta sitten.
Ensimmäiset halloween-kutsut Suomessa järjesti muuten Helsingin sotainvalidien naisjaosto vuonna 1950, Kalastajatorpalla.

Vuodenajat vaihtuvat meillä neljästi vuodessa, toistaiseksi. Niiden taitteisiin liittyviä perinteitä selaillen näyttää siltä, että kaikkein elinvoimaisimpia ovat sellaiset juhlat, joihin on sekoittunut aineksia monista lähteistä, jotka ovat olleet avoimia uusille vaikutteille ja silti säilyttäneet vanhoja elementtejä.
Esimerkiksi kokkoja on eri maan puolilla poltettu niin keväällä, syksyllä kuin keskikesällä ja -talvella – varmuuden vuoksi. Kekrin aineksia – kuten syömisen ja juomisen ylenpalttisuutta – on siirtynyt joulukauteen, ja sen piirissä ne elävät moninaisten uskonnollisten perinteiden lomassa, pahamaineisen kaupallisuuden kannattelemina.

Onnettomin hyvässä uskossa tehty erehdys, johon perinteen vaalija voi langeta, on vaatia yksiaineksisuutta sellaiselta ilmiöltä, joka on elänyt ja hengittänyt moniaineksisuudesta. Sekä yrittää karsia niistä sellaisia vieraita ja myöhäisiä vaikutteita, jotka ovat nimenomaan olleet perinteen juurtumisen ja jatkuvuuden edellytyksiä.
Lasten ja nuorten suosimissa kaikkien pyhien, kekrien ja kekritärten sekä muiden uskomusolentojen syysriennoissa on usein ilo ylimmillään, eikä niitä pidä vähätellä saati mitätöidä ”vähäarvoisena nykyperinteenä”. Ne ovat paluuta tulevaisuuteen.

Seppo Knuuttila