Vaikeuksista voimaksi, osa 2

Oriveden Sanomat 01.11.2017 13:57 | Lähetä palautetta artikkelista

Totuus iskee päin kasvojani vasta eläinlääkärireissulta kotiin palattuani. Isäni kurkistee autotallin nurkalta ja huutelee: ”Kuinkas teillä meni?”. Sanottuani kaiken koirani saamasta rankasta lääkärinlausunnosta suru hyökkää ja annan itkun tulla. Vihdoinkin saan lopettaa kamppailun kyyneleitä vastaan, joiden en voinut antaa tulvia ajaessani autolla turvallisesti kotiin.
Koirani ei ole kunnossa. Syy ei ole vielä selvinnyt, mutta jokin sitä jäytää. Ilmiselvästi Lukan sairaus on kuolemanvakava, siitä kielivät anemia, alilämpö ynnä muut tunnusmerkit. Osa diagnoosista menee ohi, vaikka yritänkin pysyä tarkkana.
Osasin varautua johonkin, mutta en tähän, en vielä, koiranihan on kuitenkin ikäisekseen ollut hyväkuntoinen! Vakavanoloinen eläinlääkärimme, minä ja kalpea koirani, olemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että elämä jatkuu niin kauan kuin siihen vain on halua. Katsomme koiraa, se katsoo takaisin: ”Juu, tottakai, jatketaan!”

Järkytys antaa minulle voimia. Ryntään saamieni ohjeiden kanssa kauppaan ostamaan maksaa ja lihaa anemian voittamiseen, ja sen jälkeen apteekkiin vatsan tasapainoittajaa hakemaan.
Niin vaikea asia kuin vaihtoehtoihmisen – kasvissyöjän ja rohtojen kanssa eläneen – onkin marssia lihatiskille, mieleeni ei edes juolahda kieltäytyä mistään, mikä ikinäkään voisi auttaa koiraani. Elämänvoima sysää minut liikkeelle. Tärkeintä on tässä ja nyt, tämän eläimen auttaminen.
Kirjastossa kuitenkin meinaan murtua, kun työntekijä ihmettelee, minne olen jättänyt ”kirjastokoirani”? Hän ei huomaa pieneksi muuttunutta koiraani, ja Lukan kuihtumista ihmettelee eräs toinenkin kirjastolainen. Yllätys: En hajoakaan. Saan voimaa myötätunnosta, jota toivottavasti itsekin osaan jakaa muille, kun heillä on vaikeaa.

Edellisesssä näkökulma-kirjoituksessani totesin: ”Jokainen koira on Sankari!”. Tämän todistavat Lukan meripihkanväriset silmät, jotka vielä kielivät elinvoimasta.
Me tulemme vielä tekemään monta mukavaa, vaikka ei enää ihan niin pitkää lenkkiä. Hoitokoiriakin hoidamme yhdessä, ja ennen kaikkea toisiamme.
Tämä 15-kiloinen lemmikkini osoittaa minulle, että nyt on aika nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestämme, joka on jäljellä! Koirani auttaa minua ymmärtämään tärkeimmän asian: elämän ihan sellaisenaan, raakana ja ennalta-arvaamattomana.

Totuushan kuitenkin on, että kaikkien meidän lähtölaskenta alkaa heti syntymämme hetkellä – sitä vain ei ehkä ymmärrä vielä, jos on nuori ja terve. Ei varmaan pidäkään, asia kerrallaan. Eihän surun tarvitse olla tappava tauti, päinvastoin: sen sanotaan tekevän kauniiksi. Luvan saatuaan se voi myös antaa voimaa.
Murskaavalta tuntuvan tiedon saatuani jatkan elämääni. Menen edelleenkin espanjan tunnille kansalaisopistoon, vaikka ensin jännitän, pystynkö keskittymään, vai alanko itkeä kesken tunnin. Yllätys yllätys: en ole eläessäni osannut yhtä hyvin kuin nyt, ja tunnin jälkeen pää tuntuu paljon kevyemmältä!
Jaksan taas kohdata sairaan koirani, joka istuu odottaen minua auton etupenkillä kysyvän näköisenä: ”Miksi ovi ei jo aukea?” Me jatkamme yhtä matkaa, niin kauan kuin aikaa on. Oppitunti hetkessä elämisestä alkaa nyt…

Luka poistui luotani maanantaina 30. lokakuuta.

 

Taina Koskinen

Kirjoittaja on Koirien lomakoti Jatunin Emo.