”Plaisir” oli kadonnut, oli johtopäätösten aika

Oriveden Sanomat 08.02.2019 19:08 | Lähetä palautetta artikkelista
Salla Karhu lähdön kynnyksellä viime heinäkuussa kotikeinussa Oriveden Onnistaipaleella. Kuva Anne Kotipuro.

Pahoittelut, etten ole hetkeen tänne kirjoitellut. Joulun ajan halusin rauhoittaa täysin perheelle, ystäville ja rentoutumiselle.
Sen jälkeen alkoivatkin muut pähkäilyt. Kuten varmaan monet ovat huomanneet, olen palannut Suomen liigaan ja Lentiskerhon riveihin. Minua pyydettiin kertomaan tähän hieman taustoja, joten tässä nyt summattuna mietteitäni viimeisen puolen vuoden ajalta.
Kausi Ranskassa päättyi siis maajoukkuetauolla tehtyyn päätökseen palata takaisin Hämeenlinnan Lentopallokerhon riveihin.

Syyskausi Ranskassa oli monella tapaa hyvin opettavainen, vaikka kausi itsessään puolittaiseksi jäikin.
Ajatus ulkomaille ammattilaiseksi lähdöstä oli ollut aina mielessäni, ja viime keväänä totesin olevani valmis lähtemään ulkomaille pidemmäksi aikaa.
Agenttini etsiessä seuraa melko nopeasti saimme tarjouksen Quimperilta Ranskasta. Olin tästä erittäin innoissani. Ranskan liigan taso olisi kovempi kuin Suomessa, ja Ranska maana oli myös hyvin kiinnostava.

 

Ajatukset kovasta treenitasosta, peleistä, kehittymisestä teknisesti ja taktisesti, uuden pallon mielenkiintoiset haasteet ja mahdollisuus keskittyä vain lentopalloon. Kaikki ne vetivät minua ulkomaille.
Toki HPK:ssakin oli ollut hyvä olla. Valmennus, hallit, huolto ja seuran toiminta olivat erinomaista.
Silti ajatus kehittyä henkisesti ulkomailla niin lentopallon kuin muun elämän saralla houkutteli lähtemään. Siispä teimme hyvin nopeasti diilin ja kirjoitin sopparin Quimperiin.

Alkuun kaikki tuntui hyvältä. Treenasimme kovaa, teimme paljon asioita joukkueena ja viihdyimme hyvin yhdessä. Valmentaja halusi tälle kaudelle teeman ”plaisir” (mielihyvä/peli-ilo), jota jaksoimmekin melko pitkään toteuttaa.
Ne kymmenen peliä, jotka heidän kanssaan kerkesin pelata, sisälsivät monenlaisia tuntemuksia. Heti alkuun pelasimme Ranskan nuorten valmennuskeskusta vastaan 3–1-voiton, ja sen turvin jaksoimme pitkään, vaikka emme hetkeen kyenneet saaman voittoja.

 

Jatkuvat tappiot eivät tietenkään lisänneet mielihyvän ja peli-ilon tuntemuksia. Treenitkään eivät tuoneet suurta kylläisyyden tunnetta. Treenien jälkeen jäi usein fiilis, että jotain olisi voinut vielä tehdä.
Jo lähtökohtaisesti pelaajia oli melko vähän joukkueeseen, ja jatkuvat rasitusvammat sekä loukkaantumiset eivät tehneet valmentajallemme helpoksi harjoitusten suunnittelua. Toki pelaajillakin on vastuu treenien tasosta ja omasta harjoitusmäärästä.
Liian usein treenit sisälsivät enimmäkseen huonoja toistoja ja virheitä. Pelimme ei vain millään ottanut kulkeakseen. Menimme vuoristorataa pelistä toiseen. Tämä harmitti suuresti, koska koin, että joukkeessamme ollut potentiaali ei päässyt esille.

 

Joukkueessa alkoi esiintyä erilaisia rasitusvammoja lähes joka pelaajalla. Itsellänikin alkoi paikkoja kolottaa. Tähän koen syyksi uuden pallon tuomat ehkä turhatkin tekniikkamuutokset.
Toki urheilijat ovat särkyihin ja vammoihin tottuneita, mutta itse pyrin niitä välttämään mahdollisimman pitkään esimerkiksi hieronnoilla ja kiropraktikoilla. Nyt niitä ei ollut niin hyvin tarjolla kuin täällä Suomessa olemme tottuneet.

En tuntunut saavan itsestäni parasta irti, enkä ollut enää oma itsevarma itseni kentällä. Oma pelitapani muuttui paljonkin.
Olen aina pitänyt itseäni niinsanotusti enemmän nopeana kuin vahvana pelaajana, jota tässä joukkueessa olisi kaivattu. Emme osanneet löytää valmentajamme kanssa kultaista keskitietä hänen pelitapoihinsa ja tekniikoihin ja niihin, jotka olin jo kokenut itselleni toimiviksi.

Maajoukkuetauolla pelatussa Tsekki-ottelussa sain raavittua kasaan suhteellisen hyvät pinnat, itse asiassa parhaat, mitä olen ikinä tehtaillut. Tämä pisti miettimään, miksi en kykene edes ajoittain siihen seurassa.

 

Tämän oli huomannut myös Lentopallokerhon valmentaja Matteo, joka otti yhteyttä agenttiini kysymällä, miten minulla menee. Aloin miettiä asiaa ja totesin, että en ole hetkeen nauttinut treeneihin menemisestä. Miksi? Koska en kokenut saavani tarpeeksi virikkeitä, ohjeita, onnistumisen iloa tai kehittymisen tunnetta treeneissämme. Plaisir oli omalta osaltani kadonnut.

Siispä sovimme sopimuksen purusta ja siirrosta takaisin Hämeenlinnaan. Iso kiitos Quimperin valmentajalle, joka ymmärsi tilanteeni ja antoi minun lähteä. Iso kiitos myös Matteolle ja koko joukkueelle, jotka ottivat minut ilolla vastaan.

 

Nyt reilu kuukausi Suomen lumisista maisemista nauttineena en voisi olla onnellisempi päätöksestäni. Koen taas olevani ”back in track”. Treeneihin lähden hymyssä suin ja motivoituneena.

Loppuun haluan sanoa, että vaikka tämä melko negatiivissävytteiseksi äityikin – mitä sen on pakko ollakin, koska ei seurasiirtoja kepoisin perustein koskaan tehdä – niin suosittelen lämpimästi nuoria urheilijoita lähtemään ulkomaille ja myös Ranskaan.
Onhan sillä lentopallomaana pitkät perinteet. Pelit ovat Suomeen verrattuna enemmän tapahtumanomaisia, katsojat uskaltavat pitää ääntä ja kannustaa. Seuroissa on valtava määrä ystävällisiä seurajäseniä ja tukijoukkoja. Lisäbonuksena tulivat upeat maisemat, erilainen kulttuuri ja ystävälliset ihmiset.

Ajatus ulkomaille lähdöstä on edelleen mielessäni, sillä koen, että ulkomailla eläminen antaa paljon jatkoelämää ajatellen. Mutta nyt pelaan Hämeenlinnassa, ja on tullut aika laittaa piste Salla Ranskassa -blogille.

 

Salla Karhu