Pitääkö aina olla niin reipas?

Heli Rahkonen 30.05.2016 08:43 | Lähetä palautetta artikkelista

Jatkuva reippaushypetys lyö silmille viimeistään siinä vaiheessa, kun siunaantuu jälkikasvua. Heiltä odotetaan kyllä senpäiväistä reippautta, että oikein hirvittää.
Mutta entäpä, jos ei satukaan olemaan niin reipasta sorttia, tai ainakaan sellaista kuin yleisesti reippaaksi mielletään? Ihan kuin sitä olisi jotenkin huonompi.
Ja mitä se reippaus oikeastaan edes on? Lasten kohdalla tunnutaan vetävän yhtäläisyysmerkki reippauden ja sen välille, miten suhtautuu ventovieraisiin ihmisiin ja miten paljon ylipäänsä pitää melua itsestään. Jos et heti pälpätä ventovieraalle, et ole reipas. Jos jännittää, paha. Jos ujostuttaa, pahapaha. Eihän reipas ja rohkea tarkoita samaa!
No, onko se yhtään reipastunut (aaaargh!), kun on nyt hoidossakin ollut, oli ensimmäinen (!) kysymys lapsen kaksivuotisneuvolassa. Miten kaksivuotiaan nyt täytyisi olla jotenkin erityisen reipas? Vauvahan tuo vielä meille on ja reipas toki omalla tavallaan.
Sivistyssanakirjan mukaiset reippaan synonyymit: toimelias, tarmokas, virkeä, pirteä, ripeä, riuska ja rivakka kuvaavat häntä kyllä. Sellainenhan tuo pieni riiviö on: juoksee, leikkii, syö, pissaa, pussaa ja pälpättää. Mutta että nyt sattuukin vierastamaan ventovierasta ihmistä!
Reippaudesta on tullut niin tavoiteltavaa, että kohta varmaan aletaan neuvolasta asti piirtää reippauskäyriä pituuden ja painon tavoin. Että alakäyrillä mennään.
Mutta kun meitä olisi niin monenlaisia, lapsiakin. Ja miksi edes suinpäin pitäisi olla juttelemassa ja leikkimässä ventovieraan ihmisen kanssa, oli se sitten neuvolantäti tai kuka tahansa?
Reippauttomuus yhdistetään myös huonoon kasvatukseen ja jopa tyhmyyteen, vaikka lapsi saattaa olla vain ujo ja hiljainen. Annettaisiinko hei takapenkin hiljaisille tarkkailijatytöille ja -pojillekin mahdollisuus olla ihan hyviä tyyppejä?
Vai pitääkö kaikkien aina olla suuna ja päänä? Viis toisen ihmisen kuuntelusta, kunhan vaan on reipas.