Omahyvä

Oriveden Sanomat 04.01.2018 15:53 | Lähetä palautetta artikkelista

Suomi 100 on ohi. Elämä jatkuu entiseen malliin. Oli vaihteeksi mukava seurata sitä, miten myönteisessä hengessä maamme tilaa ja tulevaisuutta juhlavuoden hengessä arvioitiin.
Ja että kehuja ryydittivät monet huomautukset siitä, miten paljon paremmin asiat voisivat olla, miten epätasaisesti hyvä on jakautunut, miten ennen sentään ymmärrettiin asioiden päälle eikä räplätty älypuhelimia.
Itsen kehumista Suomessa ei katsota hyvällä. Vanhat sananparretkin tietävät, että omakehu haisee: ”Hevostansa hullu kiitti, mieletön emäntäänsä, mielipuoli poikiansa.”
Saavutuksillaan kerskailijalle naljaillaan vieläkin, että kukas koiran tai kissan hännän nostaa, ellei se itse. Mutta toisaalta omaa kannattaa puolustaa ja arvostaa: oma maa on mansikka ja oma koti kullan kallis.
Kotiseutua ja menneisyyttä ylistävien tekstien valossa parasta näyttää olevan, kun itselle hyvä on sopusoinnussa yhteisen hyvän kanssa.

Maakuntalaulut kiittävät kursailematta oman elinpiirin hyvyyttä, sen hempeyttä, sen kauneutta: ”On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin.” ”Siis maat’ en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa”. Niissä myös korostetaan meidän uskollisuuttamme isänmaalle, kuten Vaasan marssissa: ”Et turvatta, sa Suomi jää / on vankka pohjas ranta tää / ja muuris meidän olla suo, / jot’ eivät myrskyt maahan luo.”
Ilmari Kianto on Nälkämaan laulussa (alkuperäisen sanat 1911) kuvaillut Kainuun jylhiä maisemia ja vaativia olosuhteita sekä sitä, etteivät vieraat hienostelijat siellä selviäisikään: ”Hammasta purren ja parkumus pois! / Wierasko voimamme korvata vois? / Tänne ne sortuis’ tuskahan työn, / tuiskujen helmaan ja yrmyihin yön.”
Vaikka meillä on edelleen vakiintuneita käsityksiä eri alueiden ja maakuntien asukkaista, tavoista ja tottumuksista, en ole kuullut, että maakuntalaulujen omakehu olisi missään koskaan johtanut vakaviin välien selvittelyihin tai edes moitteisiin.
Suomen luonnon ja kulttuurin monimuotoisuus on rikkaudeksi ymmärretty asia, jota yhteiset ympäristöt ja niistä huolehtiminen ilmentävät.

Kotiseutuaiheiset laulut ja iskelmät rakentuvat paikkamuistojen, auvoisen lapsuuden sekä kotoa lähdön ja mahdollisen paluun teemoista. Aaro Jalkanen kirjoitti Kallavesj-laulun sanat Yhdysvalloissa vuonna 1916.
Laulu alkaa lapsuusmuistoilla ja laajenee säkeiksi ympäristön rikkaudesta, työstä ja toimeentulosta, minkä jälkeen siirrytään vieraalle maalle, jossa ei ole tarjolla lauantaisaunaa, ei lämmintä kalakukkoa eikä mitään muutakaan tuttua.
Viimeisessä säkeistössä laulun minä alistuneen oloisesti pohtii, tokko ”suanen koskaan ennee kiertee Puijonsarven nennee, / missä laevat huuteloo: Kuopijoo, Kuopijoo!”
Laulusta tuli muutamassa vuodessa todella suosittu, ja sitä on luonnehdittu sekä savolaisten kotiseutulauluksi että heidän korkeaveisukseen.
Pohjalaisten kotiseutuiskelmien nostalgiseen kärkeen kuluu Tuula Valkaman sanoittama Lakeuden kutsu (1971). Sen teki tunnetuksi Pasi Kaunisto, ja hänen samanniminen albuminsa sai kultalevyn vuonna 1972.  Laulussa lähdetään liikkeelle lapsuudesta, jonka sai viettää Pohjanmaalla.
Pian veri vetää kuitenkin muualle; sen jälkeen kierretään maita ja mantuja, avataan ja suljetaan ovia. Mutta kotiseutu kutsuu ja kaipuu saa palaamaan sinne, missä ”taas niityt nään. / Täällä tyttöni rakas on vieläkin”. Lopuksi laulaja vakuuttaa jäävänsä lakeuksille, koska ”tämä seutu on mulle korvaamaton”.
Ossi Oinaksen sanoittaman Kotiseutu Pohjolassa (1977) lauloi kultalevyn arvoisesti Esko Rahkonen. Laulun minä on lähtenyt kotiseudultaan Peräpohjolasta, mutta palaa unelmissaan sinne, missä leikki lapsena, missä kaikki on ennallaan: ”pihakoivu, vinttikaivo, aittakin katto kallellaan”.
Laulussa muistellaan kotiseudun luontoa eri vuodenaikoina, juhannusjuhlia, perhettä. ”Sinne vielä tahdon mennä”, mielikuvien menneisyyteen.  Helena Eevan laulussa Kulkuriveljeni Jan tullaan siihen tulokseen, että ”Kotitölli se sittenkin turvaisin on. Se on ahdas, mutta ei rakkaudeton”.

Kiitetty kotiseutu kuvautuu monien kokemusten, mielikuvien ja tuntemusten ohella perinnäisten esitystapojen mukaisesti.
Elias Lönnrot kirjoittaa Kantelettaren (1840) esipuheessa, että ”Soitto ja laulu ihmisellä ovat ikäskun toinen pyhempi kieli, jolla itsellensä eli muille haastelee erinäisiä halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä tavallisella, jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa, surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa, leponsa, rauhansa ja muun olentonsa.”
Kun maakuntalaulut ja kotiseutuiskelmät ymmärretään runollisen yhteisöllisyyden ilmentäjiksi, omakehu ikäänkuin raikastuu.
Muistamisen ja mielikuvituksen keinoin voidaan eritellä sitä, miltä menneisyyden merkitykset meistä tuntuvat soitettuina ja laulettuina, kirjallisuutta lukiessa, valo- ja elokuvia katsellessa, esineissä piirongin päällä, toiveiden ja kaipauksen liikahduksina.
Kaikki tämä vaikuttaa rikastuttavasti siihen, miten me ymmärrämme oman hyvän lisäksi toinen toistemme kokemuksia.

Seppo Knuuttila