Keijun ontuva apulainen

Heli Rahkonen 19.11.2015 14:35 | Lähetä palautetta artikkelista

Niin sitä äiti tuntee lapsensa jokaista ilmettä myöten. Torstaina marraskuun viidentenä päivänä tuo ilme kertoi iltatöistä palanneelle äidille, että nyt se on lähtenyt.
Tavoilleen uskollisena viisi ja puolivuotias ei juossut sitä suinpäin kertomaan, vaan velmuillen teppasi ympärilläni, kunnes paljasti: Nyt se lähti.
Se heilunut hammas.
Muutamia viikkoja se heilui ennen kuin lähti. Ensimmäinen kysymys heilumisen varmistettuani oli, että oletko satuttanut sen johonkin. Että sen takia heiluisi.
Eihän tuolta pieneltä pirpanalta nyt oikeasti voi vielä hampaat lähteä, eihän. Vastahan hän syntyi, ja vastahan tämä samainen nököhammas tuli.
Otettiin äitiyspakkauksen hammasharja käyttöön ja pestiin hammasta yhdessä. Ja nyt se on niin iso, että lähtee kohta armeijaan ja muuttaa pois kotoa. Voi pieni.

Verta ei ollut kuulemma tullut, ja kylpyammeeseen tipahtanut valkoinen aarrekin oli löytynyt. Siellä se oli tallessa hyllyssä, tuo nökö. Ihasteltiin sitä yhdessä ja lähetettiin mummulle viesti, että nyt se hammas lähti.
Kolo suussa hämmästytti. Ei sitä oikein tohtinut näyttää, mutta peilistä hän kävi katsomassa, miltä uusi hymy näyttää.
Äiti sai huokaista helpotuksesta, kun kukkarosta illalla löytyi poikkeuksellisesti muutama kolikko käteistä. Mutta mikä sitten onkaan hammaskeijun taksa? Entä saako ensimmäisestä hampaasta enemmän kuin toisesta tai kolmannesta?

Yhdessä löysimme hampaalle juuri pienen sopivan rasian, joka sujautettiin nukkumaan mennessä tyynyn alle, oltiinhan hammaskeijusta puhuttu ja luettu.
Keijun apulainen sitten havahtui aamuyöllä unestaan: se keiju! Yöpöydän laatikkoon illalla kätkemäni kolikko rasiaan ja hammas keijulle.
Kunnes aamulla havahdun: miten saan hampaan muistoksi, jos keiju sen kerran vei? Tuolta kaiken hoksaavalta tuskin onnistuisin sitä piilottamaan. Ainakaan niin, että itsekään sitä enää löydän, kun totuus keijusta valkenee.
Lapsi on kömpinyt jo vuoteestaan, mutta on onnekseni unohtanut koko keijun. Äkkiä siis viemään hammas takaisin rasiaan. Mutta turskatti, lapsi lähtee perään. Äiti, tuun katsomaan, mitä se keiju toi.

Juuri ja juuri ehdin sujauttaa hampaankin tyynyn alle ennen harvahammasta. Meillä uskotaan nyt niin, että keiju tuo kolikon hampaasta, mutta ei vie sitä mennessään. Ainakaan tällä kertaa.
Lopulta kaikki ovat tyytyväisiä: poika kaksieuroiseen ja äiti muistoksi saamaansa hampaaseen. Se laitetaan minigrip-pussiin ja kirjoitetaan päälle Hampaat.
Äiti, me ei nähty sitä keijua, virkkovat lapset lopuksi. Keiju huokaa helpotuksesta. Ehkä se seuraavan hampaan tippuessa osaa toimia määrätietoisemmin.