Cheekistä Popedaan – elämäntavasta työksi

Jussi Valve 29.08.2018 11:35 | Lähetä palautetta artikkelista

Suomalaisen elävän musiikin vuosi 2018 jää todennäköisesti historiankirjoihin erityisesti kahdesta keikasta. Jare Tiihonen sammutti viikonloppuna valot Lahden mäkimontussa ja hautasi artistiminänsä eli Cheekin puitteiltaan ainutlaatuisessa showssa. Muutamaa viikkoa aikaisemmin Popeda paahtoi Ratinassa parituntisen hittikavalkaadin täydelle stadionille.
Vertailu näiden kahden keikan välillä ei ole millään tavalla reilu, mutta silti se on liian houkutteleva kokonaan ohitettavaksi. Neljänkymmenen hienon vuoden jälkeen Popedan stadionkeikka oli vain välitilinpäätös, eikä vauhdin hiljenemisestä ole tietoakaan, vaan rokkikone jyskyttää tasaisen varmasti eteenpäin. Jare sen sijaan päätti huipulle 20 vuoden nousujohteisen uran jälkeen. Joidenkin mielestä tämä kertoo asenteesta, joidenkin mielestä laskelmoinnista. Varmasti kyseessä on molempia.

Jos haluaa etsiä yhden sanan, joka sopisi sekä Popedaan että Cheekiin, se voisi olla tinkimättömyys. Kumpikin on luonut Suomessa täysin omannäköisensä uran. Popeda hengittää rock’n rollia, suomalaista sisua ja periksiantamattomuutta. Siihen arvomaailmaan ei kuulu jättää leikkiä kesken. Ylä- ja alamäet painetaan samalla höyryllä nyrkit savessa ja räkä poskella, tarvittaessa suomalaisia voimasanoja pärisyttäen ja ilman turhia pröystäilyjä.
Sama tinkimätön asenne oli Jarella Cheekin uraan ja imagoon. Se imago rakentui kuitenkin menestyksen ja kasvun varaan, eikä se olisi kestänyt vääjämättä jossain vaiheessa edessä olevaa suosion notkahdusta ja roolin vaihtumista pääesiintyjästä lämppäriksi. Tätä taustaa vasten ratkaisu lopettaa huipulla on ymmärrettävä. Tulevaisuudessa on aivan sama mitä Jare tekee, Cheek on jo sen yläpuolella suojassa.
Suomalainen yleisö on aina arvostanut tietynlaista nöyrää duunariasennetta, jota esimerkiksi Popedalta löytyy vaikka muille jakaa. Sen vuoksi artisti, joka kehtaa lopettaa huipulla, tuntuu ylimieliseltä ja herättää vahvoja tunteita. Cheek ei kuitenkaan ole ainoa laatuaan. Kuluneena vuonna Suomen ohjelmakartalta vetäytyivät uransa huipulta pidemmälle tauolle esimerkiksi sellaiset nimet kuin Antti Tuisku ja Haloo Helsinki.
Monen muun tähtiartistin kohdalla keikkoja tiedusteltaessa oli vastauksena ”tekee tällä hetkellä vähemmän keikkoja ja keskittyy suurempiin tapahtumiin”. Onneksi yhä löytyy niitäkin, joiden imago ja työmoraali sallivat myös pienemmät keikkapaikat syvemmällä maakunnassa.
Entä, jos artistikentällä pitkään vallinnut asenne, jossa jokainen saatavilla oleva keikka on poimittava pois eikä kilometrejä pelätä, on kuitenkin vaihtumassa keskiluokkaisempaan, laskelmoivaan ja mukavuutta tavoittelevaan tapaan toimia? Kenties tulevaisuudessa keikkailu on uusillekin artisteille vain työ eikä kuluttava elämäntapa kuten aiemmin.
Ja ehkä jatkossa yhä useammalla artistilla on varaa valita rusinat pullasta ja tehdä vain ne keikat, joille oikeasti tekee mieli lähteä. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että ajatus marraskuisesta valtatiestä loskasateessa jossain Kärsämäen pohjoispuolella matkalla kohti epämääräistä tanssilatoa ei ykköskorin tähteä välttämättä houkuta.
Nykypäivänä yleisöä on vuosi vuodelta vaikeampi saada liikenteeseen. Monelle pienemmälle keikkapaikalle olisi lähes välttämätöntä saada esiintymään edes joku Suomen huippunimistä. Toivottavasti pelko siitä, että jatkossa yhä useammat esiintyjät keskittyisivät vain suuriin festareihin ja kaupunkikeikkoihin, onkin turhaa. Tai sitten toivotaan, että Popeda jaksaa vielä seuraavatkin 40 vuotta.