Rivien välistä

Oriveden Sanomien toimittajien kommentteja ja huomioita ilmiöistä, asioista ja elämästä yleensäkin.

Mutu on uusi totuus

Published by:

Minäkin voin julkaista päivityksen, jossa väitän naapurin Mattia eläinrääkkääjäksi, vaikka hän ei sitä olisi.

Lukutaito ja verkkoyhteys ovat vaarallinen yhdistelmä.

Netissä jokainen on oman elämänsä asiantuntija, julkaisija ja päätoimittaja. Se tuo mahdollisuuksia, mutta on myös välillä hyvin ongelmallista. Somessa heitetään nopeita kommentteja asiaan kuin asiaan. Huhu voi saada siivet ja muuttua uutiseksi.

Väärän tiedon jakaminen sosiaalisessa mediassa voi olla typerää ja myös rikollista ja hengenvaarallista. Erotammeko varmennetun tiedon huhusta?
Esimerkiksi Bostonin maratonin pommi-iskun tekijäksi leimattiin ensin syytön ihminen.

Minäkin voin julkaista päivityksen, jossa väitän naapurin Mattia eläinrääkkääjäksi, vaikka hän ei sitä olisi. Joku tutuistani sivuuttaisi kyseenalaistamisen, kauhistuisi ja jakaisi päivityksen. Ehkä jokin media uutisoisi aiheesta verkkokävijöiden toivossa. Klik – ja niin Masa on eläinrääkkääjä.

 

Ensimmäistä tiedonjyvää on vaikea oikaista, jos se osoittautuu vääräksi. Se on tuttua jokaiselle medialle, sillä ne kaikki tekevät virheitä. Siksi niitä pyritään karsimaan toimituksellisilla käytännöillä, tarkistamisella, oikoluvulla ja vastineilla.

Asiavirheen sattuessa ne oikaistaan. Oikaisu ei yleensä tavoita yleisöään samalla tavalla kuin ensiuutinen. Somessa oikaisu hukkuu vielä herkemmin.

Puskaradioon osaamme pääsääntöisesti suhtautua maltillisesti ja suusta suuhun -tarinat päätyvät rajatummalle yleisölle.

Netissä liikkeelle laskettu huhu taas tavoittaa teoriassa suurimman osan tämän maanosan ihmisistä.

Some toimii kuin kaikukoppa ja siksi sen kanssa pitää olla tarkkana.

Sosiaalinen media pyörii identiteettien ja niiden rakentamisen ympärillä.

Sosiaalisen median yhteisöt ovat tavallisesti ainakin puolijulkisia. Vaikka poistaisi oman kommenttinsa, viestinsä tai päivityksensä, joku on voinut jo ottaa kuvakaappauksen näytöstä ja tallentaa sen.

Sosiaalinen media pyörii identiteettien ja niiden rakentamisen ympärillä. Myös tiedotusvälineet ovat joutuneet omaksumaan sisältöihinsä eräänlaisia sävyttyneitä identiteettipelejä klikkauksen toivossa.

Ne tarjoavat jonkin samastumisen kohteen tai minuuden rakennuspalikan: “Tätä mieltä minäkin olen.”

Pahimpana esimerkkinä tästä ovat oikeita uutisia ja valheellista sisältöä yhdistelevät epämediat, kuten MV-lehti. Sosiaalisen median klikkiaikakaudella ihmisiä myötäillään tai sitten provosoidaan, vaikka tiedotusvälineiden tulisi tarjota faktoja, joiden pohjalta voi arvioida kriittisesti omia tietojaan ja arvojaan.

Pahimpana esimerkkinä tästä ovat oikeita uutisia ja valheellista sisältöä yhdistelevät epämediat, kuten MV-lehti.

Sen sijaan kohut saavat huomion ja mielipide on uusi fakta. Se on hämärtänyt tiedon ja totuuden ominaisuuksia ja siksi ihmisistä on saattanut tulla jopa entistä epäluuloisempia.
Samalla ihmisillä on kuitenkin taipumus uskoa, muistaa ja levittää melkein mitä tahansa, mikä kuulostaa omia ennakko-oletuksia tukevalta ja omaa pirtaa hivelevältä.
Tällaisessa ilmapiirissä myös poliitikkojen on helppo laukoa muunneltuja totuuksia suosion lisäämiseksi.

 

Yhteisöpalvelut ja some ovat tehokkaita lietsonnan välineitä. Sopivat yksilöt saavat niistä vertastukea ja käyntivoimaa, vaikkapa polttopullojen heittelemiselle.

Organisoidut tiedotusvälineet ovat edelleen luottamisen arvoisia, jo pelkästään siksi, että ne vastaavat sisällöstään. Laadukkaita ja luotettavia bloggaajia ja somettajia tarvitaan myös. Yksittäisen toimijan, kuten tutkivan blogistin, erottaminen trollista tai ontosta vouhkaajasta vaatii kuitenkin medialukutaitoa.

Siksi ensisijaisesti sinä olet median käyttäjänä vastuussa vaarallisista taidoistasi ja välineistäsi.

 

Esa Keskinen

Pitääkö aina olla niin reipas?

Published by:

Jatkuva reippaushypetys lyö silmille viimeistään siinä vaiheessa, kun siunaantuu jälkikasvua. Heiltä odotetaan kyllä senpäiväistä reippautta, että oikein hirvittää.
Mutta entäpä, jos ei satukaan olemaan niin reipasta sorttia, tai ainakaan sellaista kuin yleisesti reippaaksi mielletään? Ihan kuin sitä olisi jotenkin huonompi.
Ja mitä se reippaus oikeastaan edes on? Lasten kohdalla tunnutaan vetävän yhtäläisyysmerkki reippauden ja sen välille, miten suhtautuu ventovieraisiin ihmisiin ja miten paljon ylipäänsä pitää melua itsestään. Jos et heti pälpätä ventovieraalle, et ole reipas. Jos jännittää, paha. Jos ujostuttaa, pahapaha. Eihän reipas ja rohkea tarkoita samaa!
No, onko se yhtään reipastunut (aaaargh!), kun on nyt hoidossakin ollut, oli ensimmäinen (!) kysymys lapsen kaksivuotisneuvolassa. Miten kaksivuotiaan nyt täytyisi olla jotenkin erityisen reipas? Vauvahan tuo vielä meille on ja reipas toki omalla tavallaan.
Sivistyssanakirjan mukaiset reippaan synonyymit: toimelias, tarmokas, virkeä, pirteä, ripeä, riuska ja rivakka kuvaavat häntä kyllä. Sellainenhan tuo pieni riiviö on: juoksee, leikkii, syö, pissaa, pussaa ja pälpättää. Mutta että nyt sattuukin vierastamaan ventovierasta ihmistä!
Reippaudesta on tullut niin tavoiteltavaa, että kohta varmaan aletaan neuvolasta asti piirtää reippauskäyriä pituuden ja painon tavoin. Että alakäyrillä mennään.
Mutta kun meitä olisi niin monenlaisia, lapsiakin. Ja miksi edes suinpäin pitäisi olla juttelemassa ja leikkimässä ventovieraan ihmisen kanssa, oli se sitten neuvolantäti tai kuka tahansa?
Reippauttomuus yhdistetään myös huonoon kasvatukseen ja jopa tyhmyyteen, vaikka lapsi saattaa olla vain ujo ja hiljainen. Annettaisiinko hei takapenkin hiljaisille tarkkailijatytöille ja -pojillekin mahdollisuus olla ihan hyviä tyyppejä?
Vai pitääkö kaikkien aina olla suuna ja päänä? Viis toisen ihmisen kuuntelusta, kunhan vaan on reipas.

Viiden tähden retki – kiitos kiskobussin

Published by:

– Luulin ensin, että sieltä tulee pelkkä veturi, lohkaisi mies helsinkiläisseurueesta. Hekin odottivat Tampereen asemalla junaa mennäkseen Mänttä-Vilppulaan. Olivat matkalla Taidemuseo Göstaan, jossa tapaisivat tuttaviaan.

Lyhyeltähän se juna näytti, ja yhteen vaunuun oli väen tosiaankin mahduttava. Istuimet riittivät nipin napin, kun muutama matkustaja jäi suosiolla eteiseen seisomaan. Tavarahyllyt pullistelivat täyteen ahdettuina.

Puheensorina täytti vaunun, ja matka taittui leppoisasti. Tunti hujahti kuin siivillä, kun minulle tutut, mutta seuralaisilleni vieraammat kylät ja maisemat vilahtivat ohi. Kytiin noustiin pysäkeiltäkin.

Vilppulan asemalla odotti jo seuraava kyyti, joka veisi Serlachius-museoihin Mänttään.

Meidän kiintopisteemme oli saksalaisen Anselm Kieferin näyttely Taidemuseo Göstassa. Se jatkuisi enää huhtikuulle ja on ehdottomasti nähtävä.

Omalla autolla oli alun perin tarkoitus lähteä, mutta sitten keksittiin juna. Kun selvisi, että Serlachius-bussi kuljettaa pikkurahalla museosta toiseen, oli selvää, että junalla mennään. Kun se nyt vielä on mahdollista!

Missä vain ihmisiä oli koolla, tuli puheeksi junaliikenteen loppuminen. Junassa, pikkubussissa, taidemuseon ravintolassa, toisen museon kahvilassa.

Harmiteltiin ja toivottiin, että jostakin vielä löytyisi pelastus Tampereen ja Haapamäen väliselle henkilöliikenteelle. Alasajo tuntuu ensin vuorojen karsimisena jo maaliskuun lopulla. Ihmeteltiin monella suulla: näistä vähistäkö vielä otetaan, no siitähän seuraa luonnostaan loppu!

Kulttuuri- ja matkailukohteiden ystävät ovat pahoillaan, mutta ennen kaikkea työssä käyvät, opiskelijat ja monet muut junan vakiokäyttäjät jäävät tyhjän päälle.

Kulkijoita riitti nytkin talvisena lauantaina, ja vielä illallakin. Kun pikkubussi pyöräytti meidät hyvin syöneinä ja täysipainoisen taideannoksen nauttineina takaisin Vilppulan asemalle, junaan nousi viitisentoista matkustajaa.

Hienon museopäivän kruunasi pikkubussin superystävällinen kuljettaja.

– Olkaa nyt vielä täällä auton suojissa, tarjosi mies, kun tultiin Vilppulan asemalle. Aikaa junan tuloon oli vartti ja räntää tuli taivaan täydeltä.

Keijun ontuva apulainen

Published by:

Niin sitä äiti tuntee lapsensa jokaista ilmettä myöten. Torstaina marraskuun viidentenä päivänä tuo ilme kertoi iltatöistä palanneelle äidille, että nyt se on lähtenyt.
Tavoilleen uskollisena viisi ja puolivuotias ei juossut sitä suinpäin kertomaan, vaan velmuillen teppasi ympärilläni, kunnes paljasti: Nyt se lähti.
Se heilunut hammas.
Muutamia viikkoja se heilui ennen kuin lähti. Ensimmäinen kysymys heilumisen varmistettuani oli, että oletko satuttanut sen johonkin. Että sen takia heiluisi.
Eihän tuolta pieneltä pirpanalta nyt oikeasti voi vielä hampaat lähteä, eihän. Vastahan hän syntyi, ja vastahan tämä samainen nököhammas tuli.
Otettiin äitiyspakkauksen hammasharja käyttöön ja pestiin hammasta yhdessä. Ja nyt se on niin iso, että lähtee kohta armeijaan ja muuttaa pois kotoa. Voi pieni.

Verta ei ollut kuulemma tullut, ja kylpyammeeseen tipahtanut valkoinen aarrekin oli löytynyt. Siellä se oli tallessa hyllyssä, tuo nökö. Ihasteltiin sitä yhdessä ja lähetettiin mummulle viesti, että nyt se hammas lähti.
Kolo suussa hämmästytti. Ei sitä oikein tohtinut näyttää, mutta peilistä hän kävi katsomassa, miltä uusi hymy näyttää.
Äiti sai huokaista helpotuksesta, kun kukkarosta illalla löytyi poikkeuksellisesti muutama kolikko käteistä. Mutta mikä sitten onkaan hammaskeijun taksa? Entä saako ensimmäisestä hampaasta enemmän kuin toisesta tai kolmannesta?

Yhdessä löysimme hampaalle juuri pienen sopivan rasian, joka sujautettiin nukkumaan mennessä tyynyn alle, oltiinhan hammaskeijusta puhuttu ja luettu.
Keijun apulainen sitten havahtui aamuyöllä unestaan: se keiju! Yöpöydän laatikkoon illalla kätkemäni kolikko rasiaan ja hammas keijulle.
Kunnes aamulla havahdun: miten saan hampaan muistoksi, jos keiju sen kerran vei? Tuolta kaiken hoksaavalta tuskin onnistuisin sitä piilottamaan. Ainakaan niin, että itsekään sitä enää löydän, kun totuus keijusta valkenee.
Lapsi on kömpinyt jo vuoteestaan, mutta on onnekseni unohtanut koko keijun. Äkkiä siis viemään hammas takaisin rasiaan. Mutta turskatti, lapsi lähtee perään. Äiti, tuun katsomaan, mitä se keiju toi.

Juuri ja juuri ehdin sujauttaa hampaankin tyynyn alle ennen harvahammasta. Meillä uskotaan nyt niin, että keiju tuo kolikon hampaasta, mutta ei vie sitä mennessään. Ainakaan tällä kertaa.
Lopulta kaikki ovat tyytyväisiä: poika kaksieuroiseen ja äiti muistoksi saamaansa hampaaseen. Se laitetaan minigrip-pussiin ja kirjoitetaan päälle Hampaat.
Äiti, me ei nähty sitä keijua, virkkovat lapset lopuksi. Keiju huokaa helpotuksesta. Ehkä se seuraavan hampaan tippuessa osaa toimia määrätietoisemmin.

Rock’n’rollia pelloilta ja maanteiden varsilta

Published by:

Musiikkia lähimetsistä, rannoilta ja pellon pientareilta. Näin esittelee itsensä Muhkun tukkilaispumppu, joka esiintyi Västilän Voimantalon 90-vuotisjuhlassa.
Tämä mainoslause on melkein täsmälleen sama, jota suunnittelin joskus pakinapalstalleni Oriveden Sanomiin. Palstan mainoslause olisi kuulunut jotenkin seuraavasti: Rock’n’rollia metsistä, pelloilta ja maanteiden varsilta.

50–60-vuotiaat lukijat tietävät ilman selitystäkin, mistä tuo tutunkuuloinen lause on saanut alkunsa. Radiossahan kuului aikoinaan sunnuntaiaamuisin Folkrock-ohjelma, jossa soitettiin nimensä mukaista musiikkia. Puhun nyt ajoista, jolloin radiossa oli kaksi kanavaa, yleisohjelma ja rinnakkaiskanava. Yleisohjelman puolella oli puheohjelmia, mutta rinnakkaiskanavalla kuului joskus musiikkiakin.
Koska rock’n’roll oli silloin kovin harvinaista, kelpasi folkkikin sunnuntaiaamujen virkistykseksi. Ja tuo ohjelmahan mainosti itseään tunnuslauseella Musiikkia metsistä, pelloilta ja maanteiden varsilta.

Rokkipalsta jäi ideaksi, joka ei koskaan toteutunut. Mutta ehkä tässä voidaan tehdä kertaluonteinen koesoitto. Let’s rock!
Ajatukseni oli, että tälle palstalle haetaan jutut oikeasti maanteiden varsilta.
Idea sai alkunsa eräällä polkupyörälenkillä. Pyöräilin Eräjärventietä – olisiko menossa ollut Pitkäjärven lenkki – kun kuulin haitarinsoittoa. Erään mökin pihassa maantien varrella soitti isäntä haitaria. Hän istui emännän kanssa penkillä talon seinustalla auringosta nauttien, ja haitari soi.
Mietin, että jos minulla olisi kamera mukana, tekisin tästä tunnelmallisen jutun lehteen. Ilman kameraa ei maksanut vaivaa pysähtyä soittajan juttusille.
Jatkossa ottaisin polkupyörälenkeille kameran mukaan ja tekisin juttuja satunnaisista aiheista, joita eteen tulisi.

Hi ho, let’s go! Kuten monet muutkin hyvät suunnitelmat myös rokkipalsta jäi idean asteelle. Polkupyöräilykin on jäänyt vähiin sen jälkeen, kun tulin ostaneeksi sukulaisilta tarpeettomaksi jääneen mopedin.
Mopo on sittemmin syrjäyttänyt polkupyörän liikkumisvälineenäni. Voi sitä riemua, kun hoksasin, että saunalenkki on paljon hauskempaa tehdä mopolla kuin polkupyörällä.
Ensimmäisinä kesinä mopedin mittariin kertyi hyvin vähän kilometrejä. Mopoharrastus alkoi tuntua turhan kalliilta, kun liikennevakuutusmaksu oli isompi kuin kesän aikana kertynyt kilometrimäärä. Kalliita kilometrejä, yli euron kappale, ajattelin.
Nuukana miehenä päätin tehdä asialle jotain. Tänä kesänä kilometrejä onkin kertynyt yli tuplasti aiempiin verrattuna. Nyt kilometrihinta on pudonnut jo alle 50 sentin, jos bensakuluja ei lasketa. Ja mitä enemmän ajaa, sitä enemmän säästöä syntyy. Loogista, eikö vain?

Get on. Get on, baby, get on! Mopolenkeillä olen tutustunut lähiseutuun paljon tarkemmin kuin autolla tai pyörällä. Ja kotiseutua kolutessa on tullut samalla harrastettua kotimaanmatkailua laajemminkin – oletteko huomanneet, että pienellä viitseliäisyydellä voi käydä samalla reissulla Kotkassa, Savontiellä ja Kokkolassa poistumatta Oriveden ja Juupajoen alueilta.
Voimantalon 90-vuotisjuhlan perinneiltamiin päräytin myös mopolla. Muhkun tukkilaispumpun rempseä esiintyminen siellä innoitti tämän pakinan kirjoittamiseen. Keep on rockin’, brothers and sisters!

Vähemmän voi olla enemmän

Published by:

Yhteiskuntasopimus kaatui. Mutta yllätys, yllätys – hallituksen ukaasi lisäleikkauksista ei toteudukaan ainakaan heti. Vaikka pitkin matkaa kovisteltiinkin näin tapahtuvan, jos sopimus vesittyy. Ollaanko nyt sitten umpikujassa? Varmasti ollaan ja ei olla riippuen näkökulmasta.
Kun yhteiskuntasopimusta rukattiin, keskustelu julkisuudessa oikeastaan juuttui vain työajan pidentämiseen. Tapoja, joilla yksikkötyökustannusten viiden prosentin alentamiseen päästään, lienee toki monia.

Pääministeri totesi jossain vaiheessa, ettei se nyt paljon ole, jos jokainen tekee puoli tuntia lisää töitä. Ei ehkä niin, mutta miten vanhanaikainen näkökulma! Tuottavuutta ja kilpailukykyä ei kyllä paranneta jäykillä kehotuksilla pidentää työaikaa. Miten työaika lopulta on edes mitattavissa?
Paljon on merkitystä työn luonteella ja tietysti itse työntekijällä. Yksi voi olla tehokkaampi ja aikaansaavampi 7 tunnin kuin toinen 8 tunnin työaikana. Mielestäni on vanhanaikaista ajatella, että jäykästi työaikaa pidentämällä syntyy tuloksia. Enempi pitäisi ajatella työn tekemisen mielekkyyttä, mitä kautta tuloksiakin syntyy.

Nyt tavallisia työntekijöitä on ikään kuin syyllistetty Suomen huonosta kilpailukyvystä. Jos ajatellaan puhtaasti markkinataloutta, yrityksen hyvälle menestymiselle maailmalla palkkakustannuksilla lienee kuitenkin suhteellisen mitätön rooli. Mainio liikeidea osaamisineen on se, joka myy.
Kilpailukyvyn parantaminenkin lähtee tuottavuuden parantamisesta. Keinot tuottavuuden parantamiseksi työpaikoilla ovat erilaiset. Kysymys on pitkälti siitä, miten ihmiset työtään tekevät. Ihmiset ovat tehokkaampia työssäänkin, jos he innostuvat siitä, mitä tekevät ja heihin luotetaan.

Työllisyyden parantaminen on keskeinen keino tuottavuudenkin lisäämisessä. Mitä, jos entistä suurempi joukko hivenen lyhentäisi työpäiväänsä, jolloin entistä useampi ihminen pystyttäisiin työllistämään?
Jotenkin tuntuu tyhmältä, että niiltä, jotka muutenkin jo tekevät ihan riittävästi, vaadittaisiin vielä enemmän. Kun entistä useampi pääsisi työn syrjään kiinni, sekä yhteiskunta että yksilö hyötyisivät.

Työterveyslaitoksen tutkija Antti Kasvio puhuu viisaasti niin työn kuin elämän kohtuullistamisesta. Selvityksen mukaan sekä työntekijät että työyhteisöt useimmiten hyötyvät tästä.
Aikana, jolloin työn vaatimukset kohoavat usein suuriksi, työtuntien kohtuullistaminen voisi lisätä työssä jaksamista ja parantaa työtehoa. Vähemmällä enemmän voisi sopia kaikkialle yhteiskuntaan, jolloin ympäristökin kiittäisi.

Kuinka läheltä taloa saa poimia marjoja?

Published by:

Kirjoita siihen lehteen, että ei marjoja saa mennä poimimaan talojen läheltä. Näin toivoi toimitukseen soittanut naishenkilö, jonka mökiltä häviävät niin mustikat kuin kantarellitkin vieraisiin suihin. Jopa pihaan istutetuista tyrneistä viedään marjat, kun asukkaat ovat poissa.
Kyseessä on vanha asuintalo, joka on nyt mökkikäytössä. Talon ympärillä on hyviä mustikkapaikkoja ja ihan vieressä on myös hyvä kantarelliesiintymä. Sienien ja talon välissä on kuitenkin kylätie.
Soittaja arveli, että pihapiirillä on 150 metrin suoja-alue, johon ei ole vierailla pääsyä jokamiehen oikeuksilla.

Soittaja on sekä oikeassa että väärässä. Selvää on, että pihaan istutetuista tyrneistä ei saa käydä poimimassa marjoja. Luonnonmarjojen ja sienien poimiminen sen sijaan on mahdollista jokamiehen oikeuksilla yksityisissäkin metsissä ja myös lähellä asutusta.
Piha-alueita kuitenkin suojaa ns. kotirauha, jota ei voi rikkoa jokamiehen oikeuksiin vedoten.
Ympäristöministeriön vuonna 2012 laatimassa opaskirjasessa Jokamiehenoikeudet ja toimiminen toisen alueella annetaan ohjeistusta näihin asioihin. Oppaassa todetaan, että maanomistaja ei voi varata luonnonmarjoja tai sieniä omaan käyttöönsä kieltämällä alueella oleskelun tai keräämisen, ellei kyseessä ole erityiseen käyttöön otettu alue.
Erityisellä käytöllä tarkoitetaan tässä marjanviljelyä, joka on erittäin harvinaista suomalaismetsissä.

Marjoja ja sieniä on poimittu Suomessa kautta aikain suhteellisen sopuisasti. Ministeriötasolla jokamiehenoikeuksien rajoja on mietitty ulkomaisten poimijoiden yleistymisen takia.
Järjestetystä marjanpoiminnasta ministeriön oppaassa tarjotaan ohjeeksi seuraavaan käytäntöä: Marjanpoiminnan järjestäjien on tärkeä ohjeistaa marjanpoimijansa siten, että poimiminen tapahtuu kasvustoa vahingoittamatta, marjat poimitaan kypsinä, kotirauhaa ei häiritä ja tie- ja maastoliikennesäännöksiä noudatetaan.

Tästä voi poimia ohjeistusta myös kotimaisille marjastajille. Olennaista on odottaa, että marjat ovat kypsiä. Itse saan pulttia joka kesä mustikan alkaessa kypsyä. Mustikka kypsyy noin 1-2 viikkoa sen jälkeen, kun se hopeanvärisellä autolla liikkuva marjastaja on käynyt tyhjentämässä meidän läheisen mustikkapaikan.
Kotirauhan häiritseminen taas on häilyvä käsite tässä yhteydessä. Laissa ei nimittäin ole määritelty, kuinka läheltä pihapiiriä luonnontuotteita saa kerätä. Välimatkaa ei määritellä metreissä eikä myöskään esimerkiksi näköetäisyydellä.
Piha-alueen todetaan rajoittuvan asuinrakennuksen välittömään läheisyyteen. Myös loma-asunto ja sen piha-alue nauttivat kotirauhansuojaa. Piha-aluetta on asunnon ja piharakennusten välinen alue.
Tiukasti tulkiten marjojen poimiminen olisi siis kiellettyä piharakennusten välissä, mutta sallittua välittömästi rakennusten rajaaman alueen ulkopuolella.
Asukkaat eivät voi omatoimisesti muita sitovasti laajentaa kotirauhan suojaamaa aluetta tätä määrittelyä laajemmaksi esimerkiksi kieltokylteillä.

Toimitukseen soittaneelle henkilölle joudun siis valitettavasti tuottamaan pettymyksen – elleivät marjastajat ole pihassa, ei heitä voi kieltää poimimasta marjoja.
Järjen käyttö on tietysti sallittua marjareissullakin. Suomen marjasadosta poimitaan arvioiden mukaan vuosittain 3–10 %. Poimittavaa löytyy muualtakin kuin talojen ja mökkien lähistöltä. Kovin lähelle taloja on turha tuppautua, se aiheuttaa taatusti pahaa mieltä.

Paikallislehti on turha lehti

Published by:

Eihän siellä ole oikeasti mitään tärkeitä juttuja. Aina samat tapahtumat ja naamat.

Kritiikkiä, jota paikallislehden kesähessuna kuulee, kautta rantain tai ihan suoraan. Teki miten päin vain, aina joku on tyytymätön.

Se on oikeastaan todella hienoa.

Silloinhan keskusteluyhteys on suora ja välitön. Jos kylillä on jokin epäkohta tai omissa jutuissasi jotain pielessä, kuulet sen yleensä seuraavalla kauppareissulla.

Paikallislehdet ovat olleet muutosten kourissa ja ovat vielä pitkään. Siksi on oikein kysyä, että mihin meitä tarvitaan. Moneenkin asiaan. Lehtien supistaessa toimintaansa tai laittaessa lapun toimituksen luukulle, katoaa iso pala paikallisdemokratiaa.

Kuka enää valvoo kunnanvaltuutettujen toimintaa ja asettaa sen arvioitavaksi julkisella foorumilla? Puhuu sivukylien asioista? Samalla kun päätöksenteko keskittyy yhä suurempiin keskuksiin, paikallisen median merkitys korostuu.

 

Maakuntalehdet kun ovat aivan yhtä lirissä median muutoksessa. Niillä ei ole resursseja kertoa kuin tärkeimmät, eli valitettavasti myyvimmät, asiat. Niinpä myös niiden pienten asioiden esittely on tärkeää. Välillä kannattaa antaa ääni sille, joka sitä ei aina saa. Ehkä esille tulee uusi tärkeä kulma, eikä vallitseva hokema.

No, poliitikkojen kritisointi onnistuu nykyään netissä. Jokaisella on blogi ja Twitter-tili. Paikkakunnan tapahtumatkin löytää verkosta.

Internet on hyvä väline, mutta esimerkiksi Facebook-päivitykset eivät käy läpi journalistista todentamisprosessia, eikä niiden takana ole vastuujärjestelmää, kuten päätoimittajaa tai muuta takuuseen menevää henkilöä.

Valheellinen tai tarkoitushakuinen tavara pääsee läpi helpommin netissä. Sisältö myös hukkuu herkästi verkon syövereihin, sillä palvelut jäsentävät mielivaltaisesti päivityksiä tai hakutuloksia.

 

Paikallislehdet ovat arvokkaita, mutta tarvitsevat uusia tekemisen tapoja. Hyvä esimerkki oli nuorten toimittajien Uusi Inari -projekti, jossa joukkorahoituksen avulla pyöritettiin sähköistä paikallisjulkaisua. Tuloksena oli laadukasta ja riippumatonta sisältöä. Ei verkkosivuille kävijöitä tavoittelevaa kohuotsikointia.

Verkko ja lehti voivat tukea toisiaan, niin lattealta kuin se kuulostaakin. Paikallislehden tärkeä tehtävä on antaa täkyjä keskustelulle – tuottaa tietoa ja esittää näkökulmia. Yhtälailla lehden täytyy etsiä verkosta kuumia aiheita sekä seurata siellä paikkakuntaan liittyvää keskustelua.

En halua maailmaa, jossa kaikki uutiset, mielipiteet ja tarinat kertoo yksi suuri valtakunnallinen mediatalo tai satunnainen Facebook-syöte.

Silloin vain harvojen ääni kuuluu.

 

Kirjoittaja on Oriveden Sanomien kesätoimittaja vuosimallia 2015.

Hulluja nuo suomalaiset

Published by:

Pari ystävääni rakensi omin käsin traktorin perässä vedettävän paljun.

Olin minäkin melko tiiviisti mukana, mutta lähinnä PR-puolella.

Koko mahtipontinen paljuhanke oli täysin järjetön, ja rationaalisesti ajateltuna tuokin aika olisi kannattanut käyttää johonkin oikeasti tuottavaan.

Paljun avajaisiakin vietettiin Pitkäjärvellä kireässä pakkasessa ja lähes myrskytuulessa. Vesi saatiin kuitenkin lämpimäksi.

Jälkeenpäin ajateltuna projekti tiivistää paljon olennaisia asioita meistä pohjolan ihmisistä.

Aina on vähän puuhattava jotain kummallista. Mennä elämässä tietyllä vimmalla.

Sama vimma saa toimistotyötä tekevän keski-ikäisen pihamaalle kuokkimaan, hankkimaan veneen, pyöräilemään sata kilometriä tai remontoimaan ties mitä erittäin tärkeää nurkkaa. Teinit lähtemään keskellä yötä mopoautolla Kangasalta Kuopioon. Yhdistykset talkoovoimin järjestämään festareita, vaikka on enemmän kuin todennäköistä, että kesäviikonloppuna sataa.


Tämä kaikki on varmasti tiettyä kylähulluutta.

Se on kenties jonkinlainen keino pysyä järjissään täällä pohjoisessa. Tosin ei ole niin kovin kauaa, kun hengissä pysyminen vaati ympärivuorokautista työtä ja puuhastelua.

Jos mennään vielä kauemmas historiassa, voidaan todeta, että jotain vikaahan esi-isissämme on ollut. Miksi kukaan lähtisi lempeiltä ilmanaloilta ja kulttuuriseuduilta pimeään korpierämaahan?

Onhan vuodenkierto täällä yhä varsin skitsofreeninen. Pitkä kalsa pimeys ja sitten lyhyt valon yliannostus.

Mentaalitasolla elämä on edelleen yhtä vastaan rimpuilemista, vaikka yhteiskuntamme on maailman kehittyneimpiä ja vakaimpia.

Kylähulluja on katsottu viime vuosikymmeninä kieroon, mutta aikojen saatossa oudot hahmot ovat myös nauttineet kunnioitusta. He ovat olleet yhteisönsä merkkihenkilöitä, joiden kautta on kanavoitu monenlaisia tuntemuksia.

Lähes kaikkien sukujen historiasta löytyy näkijöitä ja tietäjiä. Monesti nämä henkilöt olivat hieman, sanotaanko, tärähtäneitä. Juuri erilaisuutensa vuoksi heillä on katsottu olevan joitain erityisiä kykyjä.


Kylähulluus liittyykin osaltaan pohjoisen shamanismiin.

Tänään takahikiän cross-dresser on oman elämänsä shamaani siinä missä muinaissuomalaisten loveenlankeajat.

Nykyään kylähullu on myös arvonimi oman naapuruston, kylien tai maaseudun asioita kehittäneelle tai muuten ansioituneelle henkilölle. Suomessa jopa valitaan valtakunnan virallinen kylähullu kahden vuoden välein.

Laajemmin suomalaiset ovat koko Euroopan omia kylähulluja. Eräs ulkomaalainen totesikin minulle kerran, että te suomalaiset olette maanosan japanilaisia, kulttuuriltaan kaukaisia kummajaisia.
Outolintuja saunoineen ja metsän keskeltä kohoavine pikkukaupunkeineen.

Brändityöryhmät pinnistelevät turhaan Suomi-kuvan kiillottamiseksi, koska jonkun mielestä suomalaisten tapa olla ja käsittää maailma on jo nyt omintakeinen. Se jos mikä on ylpeyden aihe.

Vähän kuin se työläslämmitteinen palju keskellä pimeintä pakkaspäivää.


 

Kirjoittaja on Oriveden Sanomien kesätoimittaja vuosimallia 2015.

Vyön kiristäminen jatkuu väistämättä

Published by:

Vaikka Oriveden kaupungin vuoden 2014 tilinpäätös näyttää huomattavasti budjetoitua paremmalta, ei siinä silti ole paljon hurraamista – miljoonasäästöistä huolimatta tilikauden tulos oli yli 1,3 miljoonaa euroa alijäämäinen.
Vuosi budjetoitiin alunperin 3,1 miljoonaa euroa alijäämäiseksi, ja vuoden aikana valtuusto joutui myöntämään ylitysoikeuksia 2,3 miljoonaa euroa Tampere-Orivesi-yhteistoiminta-alueelle ja 1,3 miljoonaa euroa Pirkanmaan sairaanhoitopiirille. Ylitysten jälkeen talousarvio näytti yli 7 miljoonan euron alijäämää.
Toteutuessaan se olisi merkinnyt sitä, että aiemmin kertyneet talouden puskurit olisi syöty ja taseeseen olisi kertynyt alijäämää. Orivesi olisi silloin kaiketi todettu kriisikunnaksi ja jostain muualta olisi tullut salkkumiehiä tai -naisia järjestämään asioitamme.

Tilikauden alijäämä jäi kuitenkin pelättyä pienemmäksi. Syynä siihen olivat toisaalta odotettua suuremmat verotulot ja toisaalta vuoden aikana toteutetut säästöt.
Lisäksi Orivesi sai 1,34 miljoonaa euroa valtion harkinnanvaraista avustusta. Ilman sitä tilikauden tulos olisi ollut paljon synkempi.
Tulevien vuosien taloutta suunniteltaessa ei tällaisia yllätyspotteja ole enää luvassa, vaan talous on laitettava kuntoon omin eväin.

Kaupungin talous kääntyi alijäämäiseksi kaksi vuotta sitten. Tilikauden 2012 huomattavan suuren alijäämän takia valtuusto päätti tilinpäätöksen hyväksymisen yhteydessä aloittaa talouden tasapainottamisohjelman laatimisen välittömästi.
Syksy 2013 meni kuitenkin vielä ihmetellessä ja odotellessa. Ensimmäinen säästöpaketti hyväksyttiin valtuustossa helmikuussa 2014. Pian kuitenkin havaittiin, ettei se ole riittävä. Toista talouspakettia valtuusto viilasi ulkopuolisen konsultin avustuksella ja se hyväksyttiin lokakuussa.

Vuoden 2014 aikana tasapainotuksella saatiin 1,8 miljoonan euron lisätulot ja reilun miljoonan euron säästöt. Suurin lisäys tuloihin saatiin veronkorotuksilla, mutta myös esimerkiksi vesi- ja kunnallistekniikan maksujen korotuksista kertyi 400 000 euron lisätulot.
Säästöt puolestaan kertyivät kymmenistä eri kohteista. Kaksi koulua on lopetettu ja päivähoitoa on keskitetty uuteen Orivarsan päiväkotiin. Eräjärvi menetti lääkärin ja terveyskeskuksen päivystysaikaa lyhennettiin.
Tuhannet eurot ja kymmenet tuhannet vilisevät silmissä säästölistaa lukiessa. Tuhansista kertyy loppujen lopuksi miljoona euroa.

Kovasta säästämisestä huolimatta tilinpäätös jäi 1,3 miljoonaa euroa alijäämäiseksi. Vuosille 2015–2018 laaditun tasapainottamisohjelman mukaiset säästöt ovat 2,9 miljoonaa euroa. Saadaanko talous siis näillä eväillä ylijäämäiseksi?
No ei, sillä lisäkurjuutta on luvassa valtion taholta: valtionosuusuudistus vie Orivedeltä 3,1 miljoonaa euroa vuosina 2015–2019. Päätetyillä säästöillä saadaan siis melkein paikattua valtionosuusmenetykset, mutta talouden alijäämää ne eivät vielä käännä.
Lisää vyönkiristystä on siis luvassa. Uusi kolmen ässän hallitus on onneksi luvannut purkaa kuntien velvoitteita. Edellinenkin hallitus sitä lupaili, mutta lupaus jäi lunastamatta.
Toisaalta itkua siitäkin on luvassa, jos kuntien velvoitteita oikeasti puretaan. Sehän tarkoittaa palvelujen vähentämistä. Mistä aloitetaan?

Julkaistu Oriveden Sanomissa 3.6. 2015