Rivien välistä

Oriveden Sanomien toimittajien kommentteja ja huomioita ilmiöistä, asioista ja elämästä yleensäkin.

Mikä on Voldemortin oikea nimi?

Published by:

– Mikä on Lord Voldemortin salanimi suomennoksessa?
Tämä tyttären Harry Potter -aiheinen kysymys antoi ajankulua junamatkalle Pohjois-Irlannin ja Irlannin pääkaupunkien välillä. Lienee syytä selventää, mitä tuo kysymys oikein tarkoittaa. Voldemort on Harry Potter -sarjan pahis, velho jonka nimeä ei edes lausuta. Sonja saa kertoa.
– Lord Voldemort käyttää salanimeä Tom Marvolo Riddle. Siinä on samat kirjaimet kuin lauseessa I am Lord Voldemort (Minä olen Lord Voldemort). Salanimessä vihjataan, että kyse on arvoituksesta (riddle). Miten se on suomennettu?
En tiedä, mutta ainahan voidaan tehdä oma suomennos. Otetaan lause ”Minä olen Voldemort”, ja katsotaan, millainen nimi siitä saadaan aikaan.

Tämä aivovoimistelu vie ajatukset pois Belfastin kierrokselta, jonka teimme juuri ennen paluuta Dubliniin. Turistikierroksella paikallinen opas kertoi Belfastin lähihistoriasta. Sitä leimaa protestanttisten ja katolisten ryhmien välinen sota, joka päättyi aselepoon 18 vuotta sitten.
– Sodassa kuoli tuhansia ihmisiä. Me emme vieläkään luota toisiimme, vaikka kokonainen uusi sukupolvi on jo syntynyt. Olin itse mukana siinä. Silloin olisin voinut tappaa toisen puolen taistelijan ilman tunnontuskia.
Opas – hän ei ole enää nuori mies – vie meidät paikoille, joissa taisteltiin muutama vuosikymmen sitten. Hän kertoo, mistä kaikki alkoi ja mihin kaikkeen se johti. Belfastin asuma-alueilla on vieläkin muurit, jotka erottavat protestanttien ja katolisten alueet toisistaan. Öisin alueiden väliset portit suljetaan ja asukkaat pysyvät omilla alueillaan.

Minä olen Voldemort. Useimmissa käännöksissä – tämä selviää googlaamalla – on säilytetty etunimi Tom. Otetaan se myös meidän käännöksen lähtökohdaksi.
– Se voisi olla Väinö, koska se on suomalainen velho, vaimo ehdottaa.
Hyvä, suomennos alkaa hahmottua. Meillä ei ole ö-kirjainta, joten tehdään Väinöstä Väne. Etunimet ovat siten Tomi ja Väne. Lopuista kirjaimista saadaan sukunimi Mollonder.
– Tomi Väne Mollonder. Onko hyvä?
– Voi ei. Onko se tosissaan, tytär huokaa.

Belfastin muuri on betonia ja verkkoa ja paikoin metrin paksuinen.
– Se on pomminkestävä, opas sanoo. Korkeimmillaan muuri on 17 metrinen.
Miksi niin korkea? Ei kai kukaan halua muurin toiselle puolelle, koska sinne ei ole turvallista mennä.
– Muurin toisella puolen on taloja. Korkea muuri estää polttopullojen heittämisen. Vielä nykyäänkin nuoret kossit heittelevät viikonloppuisin kiviä tai pulloja muurin yli, opas kertoo.
Protestanttien puolella talojen seinissä on talonkorkuisia maalauksia sota-ajan sankareista, jotka suojelivat koteja vihollisilta. Muurin toisella puolella on mellakoissa ja taisteluissa kuolleiden nuorten miesten kuvia.
– Minun lapsillani on kavereita molemmilta puolilta. Mutta vie vielä sukupolvia, ennen kuin asiat oikeasti muuttuvat.

Tomi Väne Mollonder. Hyvä nimi, mutta siitä puuttuu alkuperäisen nimen arvoituksellisuus. Tai eikös tuo Mollonder viittaa vähän siihen, että joku kepuli se on?
– Ääh. Tytär katselee jonnekin kattoon vaivautuneena.
Jos luovutaan Tomista ja Vänestä, saadaan parempi nimi: Leo Demon Torvilmän. Eiks siinä olis sellasta vihjettä, että ei tuo ihan kunnon mies ole?
– Lopeta?, tytär pyytää. Hän on tietenkin etsinyt jo vastauksen alkuperäiseen kysymykseensä: Tom Lomen Valedro. Aika hyvä suomennos, täytyy myöntää. Kirjaimet tulevat lauseesta ”Ma olen Voldemort”. Näin on päästy eroon kiusallisesta ä:stä.

Brexit mietityttää Irlannissa. Vaikka Belfastissa on vielä muureja, eivät irlantilaiset halua EU-rajaa omalle maaperälleen. Pakolaistulva herättää kuitenkin vastustusta samaan tapaan kuin Englannissa.
Dublinissa kävelykadun reunalla vanha nainen, ulkoasusta päätellen kerjäläinen, pitää helvetillistä mekkalaa pakolaisryhmälle.
– Menkää pois. Me emme halua teitä tänne. Menkää kotiin. Tämä on minun paikkani.
Saavutetuista eduista pidetään kiinni täälläkin.

Ikäkriisiä ja huippuhoitajia

Published by:

Liekö se sitä kuuluisaa ikäkriisiä vaiko hoitovapaan päättymistä? Ehkä molempia, mutta viime aikojen lasketuilla lampailla täyttäisi lukemattoman monta lampolaa.
On ihan supermahtavaa saada jatkaa unelmatyössään, mutta sen jälkeen kun on tullut äidiksi, ajattelee aina ensin lapsia. Miten he pärjäävät ja jaksavat? Koska me nyt käymme luistelemassa ja kylpylässä? Koska me enää ehdimme lukea kirjoja? Nukkua päiväunet? Leipoa voisilmäpullia? Mielessä pyörii kysymys, tässäkö tämä kaikki nyt oli.

Melkein seitsemän vuotta enemmän tai vähemmän kotiäitinä oli niin pitkä aika, ettei uuteen töihin–syömään–nukkumaan-rytmiin taivu hetkessä. Koska ne pyykit pestään? Jos tänä iltana teen ruuan valmiiksi, moneksiko päiväksi satsista riittää?
Toisaalta tässä havainnot ensimmäisen viikon ajalta: kotona on siistimpää, koska siellä ei ehdi kukaan sotkea. Mutta myöskin, koska kotiäitipäivien en jaksa tänään, ehkä huomenna -kalsaripäiville ei ole enää sijaa.
Hoidossakin luisteltiin, leikittiin ja luettiin, eikä syöty kolmea päivää samaa ruokaa. Tietokone käynnistyi vain kertaalleen, senkin laskujen maksuun. Olin enemmän läsnä lapsille, koska lyhyestä yhteisestä ajasta on imettävä kaikki irti puolin jos toisin.
Summa summarum: ehkä tästä selvitään.

”Kyllä ne muutkin osaavat sinun lapsiasi hoitaa”, tokaisi joku kriiseilyyni. Osaavat onneksi, eikä ole käynyt mielessäkään, etteivätkö osaisi. Olisi ehkä voinut käydä, jos asuisimme jossakin muualla, sillä liian usein silmiin osuu artikkeileita uupuneista päiväkodintädeistä, ylisuurista lapsiryhmistä ja rättiväsyneistä lapsista.
Kyllähän lapsista päiväkotipäivän huomaa, mutta mikä tärkeintä, voin luottaa siihen, että lapseni tulevat hyvin hoidetuiksi.
Jo ensimmäisellä viikolla aikataulu petti ja täytyi soittaa hoitajalle, että saatan myöhästyä pari minuuttia. ”Voi, ei hätää, aja varovasti” kuului vastaus.

Lapsen hampaiden lähtemisestä oli juteltu, samoin luisteluharjoituksista. Tätien kanssa oltiin myös leikitty. Ihanaa kuulla, että hoitajilla on oikeasti aikaa kiinnostua ja kuunnella. Varmasti he tuntevat kiireen nahoissansa, mutta ei sitä näytetä.
Keskiviikkona jännitettiin yhden hoitajan mummoutumista. Ja torstaiaamuna tirautettiin kyyneleet pikkuprinsessalle ja halattiin ohimennen ovella.
Ja miten kotoinen olo tuleekaan, kun aamulla vastassa on vastapaistettujen sämpylöiden tuoksu. Aamulasten kanssa on jo ehditty leipoa.

Sanottakoon tämä kiitos teille hoitajille tässä ja nyt. Jos vaikka sattuu taas jossain vaiheessa käymään niin, että kiitos seisoo siinä, paljonko säästetään, kun jäätte eläkkeelle.

Hulluna sinuun

Published by:

On se niin ihana, että sukat pyörivät jaloissa. Mielessä ensimmäisenä aamulla ja viimeiseksi illalla. Yöllä näin siitä untakin!

Ikkunasta toiseen on juostava, josko siitä ihan vain vilahduksenkin näkisi.
Eikä maistu mikään ruokakaan. Olisi vaan niin paljon ihanampi olla sen kanssa.

Häiritseehän se oikeastaan kaikkea muutakin elämää. Ei viitsisi käydä missään, koska haluaisi vain olla sen kanssa. Ei malttaisi nukkua, koska haluaisi vain olla sen kanssa.

Entäs harrastukset? No jos ei nyt ihan pakko ole.

Mistään muusta ei oikein enää osaa puhuakaan. Koska se nyt vaan on niin ihku. Sitä hoidetaan, puunataan, paijataan ja voidellaan. Voi murunen, mitä vaan teen vuoksesi sun.

Ja kun se on vielä niin machokin, että jekkerit sentään. Iso, jykevä ja kovaääninen! Niin ja pöllyttää hyvää tuoksua ympärilleen.
Mukavuus ei tietysti ole huipussaan, kun tuota kovaa mörinää kuuntelee tuntikausia ja vielä seisten. Mutta ei haittaa, pauhusi on musiikkia korvilleni.

Ei sitä oikein osaa selittää.

– Et sä, äiti, kuitenkaan tajua puimureista mitään.

No en ehkä, mutta hulluksihan tässä kohta tulee, koska puimuri sitä ja puimuri tätä. Puimuri. Puimuri. Puimuri.

Pienimmän puheesta ei tarvitse kuulla kuin joka kymmenes lause. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä yhdeksän edeltävää on kuulunut seuraavasti:
– Minä puimurimies olen.

Ensimmäinen sujahtaa autosta ennen kuin se ehtii edes kunnolla pysähtyä, koska pappa ja koska puimuri. Pellolleeeeeeee, soi vielä pitkään korvissa.
Seuraava ”puimurin kyytiin menen” saatellaan pellon reunaan hetken päästä. Ja kolmas. No se jää parkuen odottamaan vuoroaan. Tai karkaa edes mummun luokse, ”koska en kerran pääse puimuriin”.

Onhan tämä kaikki oikeasti aika liikuttavaa. Ihanaa, että hytissä on aina pari koloa pienille apulaisille. Olkoon nämä niitä onnellisia lapsuuden hetkiä, joista vielä vanhemmitenkin tulee hyvä olo.

– Vähän siinä papan kanssa samalla juteltiinkin.

Koirakin pääsi oluen makuun

Published by:

Pitkään haaveilemani kesälomareissu etelärannikolle toteutui. Pääsin lopultakin käymään myös Kotkassa ja Haminassa, joista mieheni kanssa käytiin alkuun pientä vääntöä. Hänestä ei Kotkassa eikä varsinkaan Haminassa ole yhtikäs mitään.
No höh, jos muistaa paikat armeija-ajaltaan, kannattaisi ehkä avartaa ajattelumaailmaansa.
Haminan ympyrämäinen keskusta oli kiehtova ja Sapokan vesipuisto Kotkassa kaunis. Kannatti käydä.
Perhereissu oli ikimuistoinen siksikin, että reilu 1,5-vuotias Jade-koiramme oli mukana matkassa. Eihän se ollut aiemmin käynyt kuin kyläpaikoissa.
Heti ekassa kohteessamme Porvoossa meinasi tulla suru puseroon, kun kaarsimme autolla hotellin pimeään parkkihalliin. Lapsemme takapenkillä rauhoittelivat kiitettävästi eläintä, ja enin tärinä lakkasi. Sitten olikin vuorossa hissi. Jännää sekin.

Koiran kanssa ei ollutkaan mahkuja mennä ihan mihin vaan ravintolaan. Nätti kesäpäivä, joten terassiravintola sopi hyvin.
Pienet haukut ohikulkeville kollegoille piti terassilta toki antaa. Onneksi tuo meininki laantui vähitellen, muuten olisi nolottanut ja lujaa. Hämärästi muistuvat mieleen ne ajat, kun lapset olivat pieniä eikä halunnut heidän riekkuvan ihmisten ilmoilla miten sattuu.
Porvoon jokivarren terasseilla kiikutettiin kyllä hämmästyttävän nopeasti myös juomakuppia koiralle. Lemmikkimme sai hyvää kohtelua osakseen.

Helsingin keskustan hotellissa jopa niin hyvää, että koiralle tarjottiin oikein tervetulokassi. Teini- ja esiteini-iässä olevat tyttäremme olivat jopa vähän katkeria, sillä heille oli hotellihuoneeseen pedattu naurettavan pieni yhteispeti Jaden saadessa herkut. Hotellin respassa meille kerrottiin, että tervetuloa vaan hotellin pihapubiin koirankin kanssa. Siellä olisi myös lemmikille olutta!
Pitihän paikka testata, ja kuinkas ollakaan tilausta tehdessämme keskuuteemme lompsi mies, joka kiikutti meille oman koiransa juomatta jäänyttä olutta. Koiramme maistoi kohteliaasti, muttei mieltynyt makuun. Kaikenlaista.

Pöytään astellessamme huomasin erään miehen katselevan meitä juuri sellainen ilme naamallaan, että onko ihan pakko. Siis tulla paikkaan koiran kanssa. Ei aikaakaan, kun samainen yksin pöydässään istuva mies oli jo hyvä kaveri pienpystykorvamme kanssa. Yhtäkkiä silittelijöitä ja kyselijöitä oli jo useampi.
On oikeastaan jännää, miten mutkattomasti kaikki lopulta koiran kanssa sujui. Erona vain, että koira mukanamme saimme ihailevia katseita ja ystävällisiä sanoja osaksemme paljon enemmän kuin normaalisti.

Mutu on uusi totuus

Published by:

Minäkin voin julkaista päivityksen, jossa väitän naapurin Mattia eläinrääkkääjäksi, vaikka hän ei sitä olisi.

Lukutaito ja verkkoyhteys ovat vaarallinen yhdistelmä.

Netissä jokainen on oman elämänsä asiantuntija, julkaisija ja päätoimittaja. Se tuo mahdollisuuksia, mutta on myös välillä hyvin ongelmallista. Somessa heitetään nopeita kommentteja asiaan kuin asiaan. Huhu voi saada siivet ja muuttua uutiseksi.

Väärän tiedon jakaminen sosiaalisessa mediassa voi olla typerää ja myös rikollista ja hengenvaarallista. Erotammeko varmennetun tiedon huhusta?
Esimerkiksi Bostonin maratonin pommi-iskun tekijäksi leimattiin ensin syytön ihminen.

Minäkin voin julkaista päivityksen, jossa väitän naapurin Mattia eläinrääkkääjäksi, vaikka hän ei sitä olisi. Joku tutuistani sivuuttaisi kyseenalaistamisen, kauhistuisi ja jakaisi päivityksen. Ehkä jokin media uutisoisi aiheesta verkkokävijöiden toivossa. Klik – ja niin Masa on eläinrääkkääjä.

 

Ensimmäistä tiedonjyvää on vaikea oikaista, jos se osoittautuu vääräksi. Se on tuttua jokaiselle medialle, sillä ne kaikki tekevät virheitä. Siksi niitä pyritään karsimaan toimituksellisilla käytännöillä, tarkistamisella, oikoluvulla ja vastineilla.

Asiavirheen sattuessa ne oikaistaan. Oikaisu ei yleensä tavoita yleisöään samalla tavalla kuin ensiuutinen. Somessa oikaisu hukkuu vielä herkemmin.

Puskaradioon osaamme pääsääntöisesti suhtautua maltillisesti ja suusta suuhun -tarinat päätyvät rajatummalle yleisölle.

Netissä liikkeelle laskettu huhu taas tavoittaa teoriassa suurimman osan tämän maanosan ihmisistä.

Some toimii kuin kaikukoppa ja siksi sen kanssa pitää olla tarkkana.

Sosiaalinen media pyörii identiteettien ja niiden rakentamisen ympärillä.

Sosiaalisen median yhteisöt ovat tavallisesti ainakin puolijulkisia. Vaikka poistaisi oman kommenttinsa, viestinsä tai päivityksensä, joku on voinut jo ottaa kuvakaappauksen näytöstä ja tallentaa sen.

Sosiaalinen media pyörii identiteettien ja niiden rakentamisen ympärillä. Myös tiedotusvälineet ovat joutuneet omaksumaan sisältöihinsä eräänlaisia sävyttyneitä identiteettipelejä klikkauksen toivossa.

Ne tarjoavat jonkin samastumisen kohteen tai minuuden rakennuspalikan: “Tätä mieltä minäkin olen.”

Pahimpana esimerkkinä tästä ovat oikeita uutisia ja valheellista sisältöä yhdistelevät epämediat, kuten MV-lehti. Sosiaalisen median klikkiaikakaudella ihmisiä myötäillään tai sitten provosoidaan, vaikka tiedotusvälineiden tulisi tarjota faktoja, joiden pohjalta voi arvioida kriittisesti omia tietojaan ja arvojaan.

Pahimpana esimerkkinä tästä ovat oikeita uutisia ja valheellista sisältöä yhdistelevät epämediat, kuten MV-lehti.

Sen sijaan kohut saavat huomion ja mielipide on uusi fakta. Se on hämärtänyt tiedon ja totuuden ominaisuuksia ja siksi ihmisistä on saattanut tulla jopa entistä epäluuloisempia.
Samalla ihmisillä on kuitenkin taipumus uskoa, muistaa ja levittää melkein mitä tahansa, mikä kuulostaa omia ennakko-oletuksia tukevalta ja omaa pirtaa hivelevältä.
Tällaisessa ilmapiirissä myös poliitikkojen on helppo laukoa muunneltuja totuuksia suosion lisäämiseksi.

 

Yhteisöpalvelut ja some ovat tehokkaita lietsonnan välineitä. Sopivat yksilöt saavat niistä vertastukea ja käyntivoimaa, vaikkapa polttopullojen heittelemiselle.

Organisoidut tiedotusvälineet ovat edelleen luottamisen arvoisia, jo pelkästään siksi, että ne vastaavat sisällöstään. Laadukkaita ja luotettavia bloggaajia ja somettajia tarvitaan myös. Yksittäisen toimijan, kuten tutkivan blogistin, erottaminen trollista tai ontosta vouhkaajasta vaatii kuitenkin medialukutaitoa.

Siksi ensisijaisesti sinä olet median käyttäjänä vastuussa vaarallisista taidoistasi ja välineistäsi.

 

Esa Keskinen

Pitääkö aina olla niin reipas?

Published by:

Jatkuva reippaushypetys lyö silmille viimeistään siinä vaiheessa, kun siunaantuu jälkikasvua. Heiltä odotetaan kyllä senpäiväistä reippautta, että oikein hirvittää.
Mutta entäpä, jos ei satukaan olemaan niin reipasta sorttia, tai ainakaan sellaista kuin yleisesti reippaaksi mielletään? Ihan kuin sitä olisi jotenkin huonompi.
Ja mitä se reippaus oikeastaan edes on? Lasten kohdalla tunnutaan vetävän yhtäläisyysmerkki reippauden ja sen välille, miten suhtautuu ventovieraisiin ihmisiin ja miten paljon ylipäänsä pitää melua itsestään. Jos et heti pälpätä ventovieraalle, et ole reipas. Jos jännittää, paha. Jos ujostuttaa, pahapaha. Eihän reipas ja rohkea tarkoita samaa!
No, onko se yhtään reipastunut (aaaargh!), kun on nyt hoidossakin ollut, oli ensimmäinen (!) kysymys lapsen kaksivuotisneuvolassa. Miten kaksivuotiaan nyt täytyisi olla jotenkin erityisen reipas? Vauvahan tuo vielä meille on ja reipas toki omalla tavallaan.
Sivistyssanakirjan mukaiset reippaan synonyymit: toimelias, tarmokas, virkeä, pirteä, ripeä, riuska ja rivakka kuvaavat häntä kyllä. Sellainenhan tuo pieni riiviö on: juoksee, leikkii, syö, pissaa, pussaa ja pälpättää. Mutta että nyt sattuukin vierastamaan ventovierasta ihmistä!
Reippaudesta on tullut niin tavoiteltavaa, että kohta varmaan aletaan neuvolasta asti piirtää reippauskäyriä pituuden ja painon tavoin. Että alakäyrillä mennään.
Mutta kun meitä olisi niin monenlaisia, lapsiakin. Ja miksi edes suinpäin pitäisi olla juttelemassa ja leikkimässä ventovieraan ihmisen kanssa, oli se sitten neuvolantäti tai kuka tahansa?
Reippauttomuus yhdistetään myös huonoon kasvatukseen ja jopa tyhmyyteen, vaikka lapsi saattaa olla vain ujo ja hiljainen. Annettaisiinko hei takapenkin hiljaisille tarkkailijatytöille ja -pojillekin mahdollisuus olla ihan hyviä tyyppejä?
Vai pitääkö kaikkien aina olla suuna ja päänä? Viis toisen ihmisen kuuntelusta, kunhan vaan on reipas.

Viiden tähden retki – kiitos kiskobussin

Published by:

– Luulin ensin, että sieltä tulee pelkkä veturi, lohkaisi mies helsinkiläisseurueesta. Hekin odottivat Tampereen asemalla junaa mennäkseen Mänttä-Vilppulaan. Olivat matkalla Taidemuseo Göstaan, jossa tapaisivat tuttaviaan.

Lyhyeltähän se juna näytti, ja yhteen vaunuun oli väen tosiaankin mahduttava. Istuimet riittivät nipin napin, kun muutama matkustaja jäi suosiolla eteiseen seisomaan. Tavarahyllyt pullistelivat täyteen ahdettuina.

Puheensorina täytti vaunun, ja matka taittui leppoisasti. Tunti hujahti kuin siivillä, kun minulle tutut, mutta seuralaisilleni vieraammat kylät ja maisemat vilahtivat ohi. Kytiin noustiin pysäkeiltäkin.

Vilppulan asemalla odotti jo seuraava kyyti, joka veisi Serlachius-museoihin Mänttään.

Meidän kiintopisteemme oli saksalaisen Anselm Kieferin näyttely Taidemuseo Göstassa. Se jatkuisi enää huhtikuulle ja on ehdottomasti nähtävä.

Omalla autolla oli alun perin tarkoitus lähteä, mutta sitten keksittiin juna. Kun selvisi, että Serlachius-bussi kuljettaa pikkurahalla museosta toiseen, oli selvää, että junalla mennään. Kun se nyt vielä on mahdollista!

Missä vain ihmisiä oli koolla, tuli puheeksi junaliikenteen loppuminen. Junassa, pikkubussissa, taidemuseon ravintolassa, toisen museon kahvilassa.

Harmiteltiin ja toivottiin, että jostakin vielä löytyisi pelastus Tampereen ja Haapamäen väliselle henkilöliikenteelle. Alasajo tuntuu ensin vuorojen karsimisena jo maaliskuun lopulla. Ihmeteltiin monella suulla: näistä vähistäkö vielä otetaan, no siitähän seuraa luonnostaan loppu!

Kulttuuri- ja matkailukohteiden ystävät ovat pahoillaan, mutta ennen kaikkea työssä käyvät, opiskelijat ja monet muut junan vakiokäyttäjät jäävät tyhjän päälle.

Kulkijoita riitti nytkin talvisena lauantaina, ja vielä illallakin. Kun pikkubussi pyöräytti meidät hyvin syöneinä ja täysipainoisen taideannoksen nauttineina takaisin Vilppulan asemalle, junaan nousi viitisentoista matkustajaa.

Hienon museopäivän kruunasi pikkubussin superystävällinen kuljettaja.

– Olkaa nyt vielä täällä auton suojissa, tarjosi mies, kun tultiin Vilppulan asemalle. Aikaa junan tuloon oli vartti ja räntää tuli taivaan täydeltä.

Keijun ontuva apulainen

Published by:

Niin sitä äiti tuntee lapsensa jokaista ilmettä myöten. Torstaina marraskuun viidentenä päivänä tuo ilme kertoi iltatöistä palanneelle äidille, että nyt se on lähtenyt.
Tavoilleen uskollisena viisi ja puolivuotias ei juossut sitä suinpäin kertomaan, vaan velmuillen teppasi ympärilläni, kunnes paljasti: Nyt se lähti.
Se heilunut hammas.
Muutamia viikkoja se heilui ennen kuin lähti. Ensimmäinen kysymys heilumisen varmistettuani oli, että oletko satuttanut sen johonkin. Että sen takia heiluisi.
Eihän tuolta pieneltä pirpanalta nyt oikeasti voi vielä hampaat lähteä, eihän. Vastahan hän syntyi, ja vastahan tämä samainen nököhammas tuli.
Otettiin äitiyspakkauksen hammasharja käyttöön ja pestiin hammasta yhdessä. Ja nyt se on niin iso, että lähtee kohta armeijaan ja muuttaa pois kotoa. Voi pieni.

Verta ei ollut kuulemma tullut, ja kylpyammeeseen tipahtanut valkoinen aarrekin oli löytynyt. Siellä se oli tallessa hyllyssä, tuo nökö. Ihasteltiin sitä yhdessä ja lähetettiin mummulle viesti, että nyt se hammas lähti.
Kolo suussa hämmästytti. Ei sitä oikein tohtinut näyttää, mutta peilistä hän kävi katsomassa, miltä uusi hymy näyttää.
Äiti sai huokaista helpotuksesta, kun kukkarosta illalla löytyi poikkeuksellisesti muutama kolikko käteistä. Mutta mikä sitten onkaan hammaskeijun taksa? Entä saako ensimmäisestä hampaasta enemmän kuin toisesta tai kolmannesta?

Yhdessä löysimme hampaalle juuri pienen sopivan rasian, joka sujautettiin nukkumaan mennessä tyynyn alle, oltiinhan hammaskeijusta puhuttu ja luettu.
Keijun apulainen sitten havahtui aamuyöllä unestaan: se keiju! Yöpöydän laatikkoon illalla kätkemäni kolikko rasiaan ja hammas keijulle.
Kunnes aamulla havahdun: miten saan hampaan muistoksi, jos keiju sen kerran vei? Tuolta kaiken hoksaavalta tuskin onnistuisin sitä piilottamaan. Ainakaan niin, että itsekään sitä enää löydän, kun totuus keijusta valkenee.
Lapsi on kömpinyt jo vuoteestaan, mutta on onnekseni unohtanut koko keijun. Äkkiä siis viemään hammas takaisin rasiaan. Mutta turskatti, lapsi lähtee perään. Äiti, tuun katsomaan, mitä se keiju toi.

Juuri ja juuri ehdin sujauttaa hampaankin tyynyn alle ennen harvahammasta. Meillä uskotaan nyt niin, että keiju tuo kolikon hampaasta, mutta ei vie sitä mennessään. Ainakaan tällä kertaa.
Lopulta kaikki ovat tyytyväisiä: poika kaksieuroiseen ja äiti muistoksi saamaansa hampaaseen. Se laitetaan minigrip-pussiin ja kirjoitetaan päälle Hampaat.
Äiti, me ei nähty sitä keijua, virkkovat lapset lopuksi. Keiju huokaa helpotuksesta. Ehkä se seuraavan hampaan tippuessa osaa toimia määrätietoisemmin.

Rock’n’rollia pelloilta ja maanteiden varsilta

Published by:

Musiikkia lähimetsistä, rannoilta ja pellon pientareilta. Näin esittelee itsensä Muhkun tukkilaispumppu, joka esiintyi Västilän Voimantalon 90-vuotisjuhlassa.
Tämä mainoslause on melkein täsmälleen sama, jota suunnittelin joskus pakinapalstalleni Oriveden Sanomiin. Palstan mainoslause olisi kuulunut jotenkin seuraavasti: Rock’n’rollia metsistä, pelloilta ja maanteiden varsilta.

50–60-vuotiaat lukijat tietävät ilman selitystäkin, mistä tuo tutunkuuloinen lause on saanut alkunsa. Radiossahan kuului aikoinaan sunnuntaiaamuisin Folkrock-ohjelma, jossa soitettiin nimensä mukaista musiikkia. Puhun nyt ajoista, jolloin radiossa oli kaksi kanavaa, yleisohjelma ja rinnakkaiskanava. Yleisohjelman puolella oli puheohjelmia, mutta rinnakkaiskanavalla kuului joskus musiikkiakin.
Koska rock’n’roll oli silloin kovin harvinaista, kelpasi folkkikin sunnuntaiaamujen virkistykseksi. Ja tuo ohjelmahan mainosti itseään tunnuslauseella Musiikkia metsistä, pelloilta ja maanteiden varsilta.

Rokkipalsta jäi ideaksi, joka ei koskaan toteutunut. Mutta ehkä tässä voidaan tehdä kertaluonteinen koesoitto. Let’s rock!
Ajatukseni oli, että tälle palstalle haetaan jutut oikeasti maanteiden varsilta.
Idea sai alkunsa eräällä polkupyörälenkillä. Pyöräilin Eräjärventietä – olisiko menossa ollut Pitkäjärven lenkki – kun kuulin haitarinsoittoa. Erään mökin pihassa maantien varrella soitti isäntä haitaria. Hän istui emännän kanssa penkillä talon seinustalla auringosta nauttien, ja haitari soi.
Mietin, että jos minulla olisi kamera mukana, tekisin tästä tunnelmallisen jutun lehteen. Ilman kameraa ei maksanut vaivaa pysähtyä soittajan juttusille.
Jatkossa ottaisin polkupyörälenkeille kameran mukaan ja tekisin juttuja satunnaisista aiheista, joita eteen tulisi.

Hi ho, let’s go! Kuten monet muutkin hyvät suunnitelmat myös rokkipalsta jäi idean asteelle. Polkupyöräilykin on jäänyt vähiin sen jälkeen, kun tulin ostaneeksi sukulaisilta tarpeettomaksi jääneen mopedin.
Mopo on sittemmin syrjäyttänyt polkupyörän liikkumisvälineenäni. Voi sitä riemua, kun hoksasin, että saunalenkki on paljon hauskempaa tehdä mopolla kuin polkupyörällä.
Ensimmäisinä kesinä mopedin mittariin kertyi hyvin vähän kilometrejä. Mopoharrastus alkoi tuntua turhan kalliilta, kun liikennevakuutusmaksu oli isompi kuin kesän aikana kertynyt kilometrimäärä. Kalliita kilometrejä, yli euron kappale, ajattelin.
Nuukana miehenä päätin tehdä asialle jotain. Tänä kesänä kilometrejä onkin kertynyt yli tuplasti aiempiin verrattuna. Nyt kilometrihinta on pudonnut jo alle 50 sentin, jos bensakuluja ei lasketa. Ja mitä enemmän ajaa, sitä enemmän säästöä syntyy. Loogista, eikö vain?

Get on. Get on, baby, get on! Mopolenkeillä olen tutustunut lähiseutuun paljon tarkemmin kuin autolla tai pyörällä. Ja kotiseutua kolutessa on tullut samalla harrastettua kotimaanmatkailua laajemminkin – oletteko huomanneet, että pienellä viitseliäisyydellä voi käydä samalla reissulla Kotkassa, Savontiellä ja Kokkolassa poistumatta Oriveden ja Juupajoen alueilta.
Voimantalon 90-vuotisjuhlan perinneiltamiin päräytin myös mopolla. Muhkun tukkilaispumpun rempseä esiintyminen siellä innoitti tämän pakinan kirjoittamiseen. Keep on rockin’, brothers and sisters!

Vähemmän voi olla enemmän

Published by:

Yhteiskuntasopimus kaatui. Mutta yllätys, yllätys – hallituksen ukaasi lisäleikkauksista ei toteudukaan ainakaan heti. Vaikka pitkin matkaa kovisteltiinkin näin tapahtuvan, jos sopimus vesittyy. Ollaanko nyt sitten umpikujassa? Varmasti ollaan ja ei olla riippuen näkökulmasta.
Kun yhteiskuntasopimusta rukattiin, keskustelu julkisuudessa oikeastaan juuttui vain työajan pidentämiseen. Tapoja, joilla yksikkötyökustannusten viiden prosentin alentamiseen päästään, lienee toki monia.

Pääministeri totesi jossain vaiheessa, ettei se nyt paljon ole, jos jokainen tekee puoli tuntia lisää töitä. Ei ehkä niin, mutta miten vanhanaikainen näkökulma! Tuottavuutta ja kilpailukykyä ei kyllä paranneta jäykillä kehotuksilla pidentää työaikaa. Miten työaika lopulta on edes mitattavissa?
Paljon on merkitystä työn luonteella ja tietysti itse työntekijällä. Yksi voi olla tehokkaampi ja aikaansaavampi 7 tunnin kuin toinen 8 tunnin työaikana. Mielestäni on vanhanaikaista ajatella, että jäykästi työaikaa pidentämällä syntyy tuloksia. Enempi pitäisi ajatella työn tekemisen mielekkyyttä, mitä kautta tuloksiakin syntyy.

Nyt tavallisia työntekijöitä on ikään kuin syyllistetty Suomen huonosta kilpailukyvystä. Jos ajatellaan puhtaasti markkinataloutta, yrityksen hyvälle menestymiselle maailmalla palkkakustannuksilla lienee kuitenkin suhteellisen mitätön rooli. Mainio liikeidea osaamisineen on se, joka myy.
Kilpailukyvyn parantaminenkin lähtee tuottavuuden parantamisesta. Keinot tuottavuuden parantamiseksi työpaikoilla ovat erilaiset. Kysymys on pitkälti siitä, miten ihmiset työtään tekevät. Ihmiset ovat tehokkaampia työssäänkin, jos he innostuvat siitä, mitä tekevät ja heihin luotetaan.

Työllisyyden parantaminen on keskeinen keino tuottavuudenkin lisäämisessä. Mitä, jos entistä suurempi joukko hivenen lyhentäisi työpäiväänsä, jolloin entistä useampi ihminen pystyttäisiin työllistämään?
Jotenkin tuntuu tyhmältä, että niiltä, jotka muutenkin jo tekevät ihan riittävästi, vaadittaisiin vielä enemmän. Kun entistä useampi pääsisi työn syrjään kiinni, sekä yhteiskunta että yksilö hyötyisivät.

Työterveyslaitoksen tutkija Antti Kasvio puhuu viisaasti niin työn kuin elämän kohtuullistamisesta. Selvityksen mukaan sekä työntekijät että työyhteisöt useimmiten hyötyvät tästä.
Aikana, jolloin työn vaatimukset kohoavat usein suuriksi, työtuntien kohtuullistaminen voisi lisätä työssä jaksamista ja parantaa työtehoa. Vähemmällä enemmän voisi sopia kaikkialle yhteiskuntaan, jolloin ympäristökin kiittäisi.