Rivien välistä

Oriveden Sanomien toimittajien kommentteja ja huomioita ilmiöistä, asioista ja elämästä yleensäkin.

Kuorsauksesta ja katkoista vienoon pihinään

Published by:

Kuorsaukseni oli yleinen vitsin aihe, koska se kuulemma kantautui yläkerrasta alakertaan asti. Huonekavereita varoitin aina etukäteen äänekkäästä nukkumisestani. Muuten en osannut olla huolissani unen laadusta, sillä nukahdin suunnilleen saman tien pään painuttua tyynylle, ja uudelleen nukahtamisessakaan ei ongelmia ollut.
Äidin huomautukseen katkonaisesta kuorsauksesta en ensin kiinnittänyt isommin huomiota, voihan sitä mölyä syntyä epätasaisestikin. Mutta lopulta epäily heräsi ja lähdin hakemaan apua. Oli jo aikakin!

 

Väsymystä oli kerrytetty jo ties kuinka kauan. Sikeä uni oli luonut harhakuvan, että kaikki oli hyvin. Päiväväsymystähän voi aina selittää elämänvaiheella, työkiireillä ja ties millä. Iltapäivällä väsy iski koneen ääressä yhä useammin, vaikka unitunteja oli takana mielestäni tarpeeksi.
Työterveyslääkärille asiasta mainittuani hän laittoi lähetteen unitutkimuksiin, ja kuukausia myöhemmin hain yöksi unenseurantalaitteet. Antureita oli ympäri kroppaa ja patjan allakin.
Aikanaan tuli postissa diagnoosi: vaikea obstruktiivinen (rakenteellinen) uniapnea. Vähintään 10 sekunnin hengityskatkoja oli mittauksessa tilastoitu peräti 77 tunnissa.
Silloin toden teolla säikähdin, etenkin kun elettiin vuoden pimeintä aikaa. Lääkäri kuvaili, miten joka ikinen yö sydämeni juoksee maratonia, kun aivot viestivät hapenpuutteesta, eikä turbovaihdekaan auta. Jos olisin ammattikuski, kortti olisi jo pistetty hyllylle, mutta niin vain painelin pitkin teitä.

 

Vapaapäivien päiväunet pitenivät parituntisiksi, ja vähintään kerran viikossa nukuin koko illan töistä päästyä ja jatkoin unia yli yön. Autolla ajaminen pelotti, vaikken tuntenutkaan koskaan ratissa nukahtavani.
Väsymyksen kasautuminen tuntui myös työtehossa. Juttujen kirjoittaminen kävi yhä työläämmäksi, ja aivot olivat kuin klimppistä geeliä, jossa ei paljon tuoreita ideoita pulpahdellut. Työnilokin alkoi yhä useammin olla hukassa. Paarustin pakonomaisesti työhön ja ja pois, ja toden teolla huolestuin, kun aloin unohdella tärkeitä asioita.
Kun epätoivo paheni eikä kutsua Taysin unipolille kuulunut, laitoin menemään vetoomuksen, järjestyisikö minkäänlaista peruutusaikaa: olen ihan kaputt ja finito. Löytyihän sieltä, ja seuraavalla viikolla hain uuden yöseuralaiseni, CPAP-laitteen. Se on vanhan ajan matkakirjoituskoneen kokoiseen laukkuun pakattu apulainen, joka puhaltaa ilmaa paineella sekä nenään että suuhun. Itse laitteen ohella pakettiin kuuluu maski ja siitä pölynimuriletkun näköinen yhteys koneeseen sekä erillinen ilmankostutuslaite, joka iltaisin täytetään vedellä. Maskista pestään hengityshöyryt ja kuolat joka aamu.

 

Jännitin toki uutta laitetta. Totunko, miten opin sen kanssa olemaan kaiket yöt? Viekö se unet?
Runsaan kuukauden käytön jälkeen olo on helpottunut. Maskista tuli jokaöinen seuralainen saman tien. Kovan kuorsauksen jälkeen makuuhuoneestani kantautuu enää vienoa pihinää.
Ja kaikkein parasta on elämänlaadun paraneminen. Nukun suunnilleen entisen mittaisia yöunia, mutta koko illan nukkumiset ovat mennyttä aikaa. Aamuisin avaan silmäni yleensä jo ennen kellon herätystä, ja virtaa alkaa taas riittää muuhunkin kuin pelkkään töihin raahautumiseen.
Ennen kaikkea elämänilo tuntuu palautuneen, ja tunnen saaneeni uuden alun. Jos uniapnea olisi saanut jatkua hoitamattomana, mitä olisi voinut käydä, jos sydämeni olisi ottanut lopputilin?
Ja tämä masiina on sairaalasta annettu käyttööni maksutta – todennäköisesti se pysyy yöseurana loppuelämäni, koska rööreissä kerran on ahtautta. Turhaan en ole veroja maksanut.

Koeta miettiä, mitä suuhusi pistät!

Published by:

Hiljattain ilmestynyt FinRavinto-tutkimus kertoo, että me suomalaiset syömme keskimäärin hyvin epäterveellisesti. Siis yhä, vaikka joka tuutista tuntuu tulevan tietoa: syö niin tai näin, niin voit hyvin.
Kuitenkin se, minkä liian usein ajattelemme tiedoksi, ei ehkä olekaan sitä. Se saattaakin olla vain jonkun kokemus siitä, mikä on hänelle hyväksi. Lähtökohdaksi kannattaakin ottaa THL:n ravitsemussuositukset, jotka perustuvat asiantuntijatietoon oikeanlaisesta ravinnosta.
Yhä pätee lautasmalli, jossa puolet lautasesta täytetään kasviksilla ja tähän päälle pieni loraus kasviöljypohjaista kastiketta. Perunan, täysjyväpastan tai muun täysjyväviljalisäkkeen osuus annoksesta on noin neljännes. Loppuneljännes jää kala-, liha- tai munaruoalle tai palkokasveja, pähkinöitä tai siemeniä sisältävälle kasvisruoalle.

 

Murheenkryyni tutkimuksessa on erityisesti miesten suosima punainen liha. Sitä pitäisi vähentää yhtä lailla kuin prosessoitujen tuotteiden, kuten leikkeleiden, nakkien ja makkaroiden popsimista.
Miehistä jopa kahdeksan kymmenestä syö näitä kaikkia yli suositusten, naisistakin neljännes. Noita lihatuotteita saisi syödä enintään 500 grammaa viikossa – siis sama määrä, mitä kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivässä.
Tyydyttyneitä rasvoja, joita on esimerkiksi voipohjaisissa levitteissä ja juustoissa, pistellään suuhun edelleen aivan liikaa, samaten suolaa.

 

Tutkimuksen mukaan miehistä vain 14 ja naisista 22 prosenttia syö riittävästi kasviksia, marjoja tai hedelmiä. Niitä saisikin syödä paljon, vähintään 500 grammaa päivässä! Joskus luin jostakin nyrkkisäännön, jonka mukaan aikuisen on hyvä syödä värikkäitä terveyspommeja viisi omankokoista kourallista päivässä. No, yksi omena tai appelsiini on jo annos. Näitä olisi hyvä ottaa kaveriksi joka aterialle.
Itselläni on ainakin päiviä, ettei tuo määrä täyty mitenkään. Okei, myönnän, että työevääksikin kannattaa ehkä pakata hivenen enemmän kuin yksi mandariini tai neljä kirsikkatomaattia. Parannettavaa on itselläni tässä ainakin.
Työlounaalla tavoite onnistuukin paremmin, sillä kerta-annoksena salaatteja tulee syötyä enemmän.

 

Fakta silti on, että entistä useamman olisi hyvä alkaa korvata lihaa kasvisruoalla aluksi vaikka kerran viikossa. Tämä olisi sekä kansanterveydellisesti että useimmiten ekologisesti hyvä teko.
Jos entistä useampi alkaisi käyttää kasviksia, tällä olisi enemmän kansanterveydellistä vaikutusta kuin sillä että pieni joukko ihmisiä ryhtyy täysvegaaneiksi. Siis eivät pistä suuhunsa mitään eläinperäistä.
Uusi vuosi ja uudet kujeet – nyt on hyvä alku yrittää ruveta syömään terveellisemmin. Vielä kun saa enimmät suklaahoukutukset kuriin. No, tarjolla olevat joulusuklaat on suurelta osin kai jo syöty.

 

Paljon on väliä silläkin, miten lounaspaikoissa tarjottu ruoka on valmistettu. Suolaa ja huonoja rasvoja voi saada lounaallakin liikaa.
Tutkimuksessa yllätti se, että miehet syövät niinkin paljon enemmän lihaa kuin naiset. Osaselitys löytynee miesten isommasta lihamäärästä lautasella. Naiset ja miehet syövät kuitenkin paljon yhdessä, jolloin terveellisemmin syövän tyyli voisi tarttua hivenen toiseenkin.
Punainen liha suositellaan korvattavaksi kalalla, vaalealla lihalla tai palkokasveilla. Itse olen opetellut käyttämään papuja ja linssejä entistä enemmän. Niistä saa hyvää ruokaa, mutta kaikille pavutkaan eivät yksinkertaisesti maistu. Tämänkin olen saanut karusti havaita.

Kasvimaageenit aktivoituvat, kun aurinko pilkahtaa

Published by:

Ryytimaa uinuu vielä talviuntaan hangen alla, mutta jossakin ihon alla kasvimaageeni jo hiljalleen aktivoituu. Helmikuussa viimeistään se on täydessä iskussa, ja saa suunnittelemaan taimikylvöjä.
Kukapa olisi uskonut tämän tietäen menneisyyteni 4H-kerholaisena ja silloiset sosiaaliset paineet 4H-neuvojan perheenjäsenenä! Isän mielestä neuvoja ei voi kulkea pitäjällä kommentoimassa toisten palstoja, jos omassa pihassa kasvimaat puskevat rikkaruohoa.
Siksi meille lapsille, joilla kullakin oli aarin kokoinen palsta, oli asetettu tiukka takaraja. Juhannusaattoon mennessä kasvimaan piti olla putipuhtaaksi kitketty ja porkkanarivien kohota viivasuorina mullasta. Erinäisiä juhannusaattoaamupäiviä kului siis porkkanantaimien seassa kontaten…
Toisaalta 4H-palsta tarjosi myös iloiset hetkensä, kun vei runsaita persiljapuntteja kyläkauppaan ja keräsi kehuja – puhumattakaan tilipäivistä. Kasvimaan antimilla tienasin reissurahoja ja hankin haaveitteni vaihdepyörän.

 

Nyt ovat tavoitteet toisenlaiset, ja kaikkea leimaa armollisuus itseä kohtaan. Viljelypalsta, jonka hankin taimipiirin innostuneessa ilmapiirissä herätyksen saatuani, on multaterapiaa varten. Pahimmat rikkakasvit kiskotaan pois, pienemmistä ei häiriinnytä.
Viime keväänä jäi taimikasvatus vähiin muiden kiireiden vuoksi, mutta onneksi taimia saa ostamallakin. Siinä tosin on vaarana innostuksen lähteminen lapasesta. Jokohan tänä keväänä saisi siemenet itse multaan?
Ensimmäinen ryytimaakesä Oriveden palstoilla oli kuiva ja kuuma, mutta palsta-aktiivit olivat ottaneet tämän mahdollisuuden huomioon. Valmisteluun saadulla hankerahoituksella hankittiin kasvimaan laitaan käsipumpulla täytettävä vesisäiliö, josta oli lyhyt matka raahata kannukaupalla vettä maailmaan pyrkiville taimille.
Onneksi olimme kaverin kanssa ottaneet viereiset palstat. Vuorovedolla koetimme pitää taimia hengissä ja raportoimme kaverillekin siementen itämisestä ja aikanaan myös kurpitsojen pullistumisesta. Mitä siitä, että nämä jalkapallon kokoiset oranssit pallerot olivat kivikovia kuoreltaan!

 

Vaikka rutikuiva palsta ei alussa suuria lupauksia antanutkaan, sitkeä kastelu palkitsi aloittelevat palstaviljelijät ja tuotti muun muassa kauniita pottuja, makoisia porkkanoita, aromikasta tilliä ja aivan uskomattoman maukasta lehtikaalia. Ihan varmasti niitä olisi saanut vähemmällä vaivalla lähikaupasta, mutta nämä olivatkin Ihan Itse Kasvatettuja.
Miten suuren riemun nostattivatkaan ensimmäiset oman palstan potut kattilassa! Kun sen nyt on kerran kokenut, tulee mieleen, että niitä kiemurtelevia perunavakoja voisi jopa laittaa useamman.
Oskon taimipiiri, jossa aiheeseen hurahtaneet villitsevät toisiaan ja vaihtavat ylijäämätaimia, taitaa olla tämän kevään tauolla. Kantapään kauttakin oppia hakien voi palstaviljelijöiden heimoon liittyä. Puolen aarin palstoja lienee vielä mukavasti vapaana, kannattaa kysyä 4H-yhdistyksen toimistosta.

 

Loppukesästä pistäydyin myös Maunulan viljelypalstoilla pääkaupunkiseudulla ja havaitsin ison periaatteellisen eron. Siellä päin oleskelulla oli tärkeä osuus palstojen käytössä, ja niille oli raahattu jos jonkinlaista istuinryhmää ja aurinkovarjoa, useimmat vahvasti ajan patinoimia.
Tapasin sellaisenkin iloisen parivaljakon, jolle viljelypalsta näytti olevan tekosyy oluen nauttimiselle varjon alla. Me tuskin maltoimme istahtaa vesipisteen viereen henkeä vetämään.
Palstoilla tyyli ja säännöt vaihtelevat, meillä Orivedellä tällaiset rakennelmat on kielletty palstan säännöissä. Selän lepuutukseen riittävät kyllä hyvin Oriveden työpajan tekemät komeat puupenkit.

 

Anne Kotipuro

Toimittajankin totuuden hetki

Published by:

Osallistuin alkusyksystä Helsingissä järjestettyyn Journalismin päivään. Vuosittain toistuvassa tapahtumassa oli tälläkin kertaa mukana nelisensataa media-alan ammattilaista.
Yksi päivän puheenvuoroista käsitteli ilmastonmuutosta. Vihreä Lanka -lehden toimittajat haastoivat meidät muut ottamaan ilmastonmuutoksen huomioon työssämme uudella tavalla ja asenteella.
Ympäristönsuojelu on ollut esillä lehdissä, televisiossa ja verkkomediassa vaihtelevasti. Eri teemat ovat nousseet keskusteluun vuoron perään. Muovijäteongelma on ollut vahvasti esillä.
Viimeisimpien ilmastonmuutoksen seurantatulosten ja ennusteiden julkistamisen jälkeen pääaihe on nyt selkeästi – ilmastonmuutos.

 

En epäile, etteikö ilmastonmuutos olisi todellisuutta. Seuranta kertoo, että ilmasto on lämmennyt maailmanlaajuisesti vajaan asteen reilussa vuosisadassa. Osa lämmönlisästä on siirtynyt merivesiin, jotka nekin ovat lämmenneet.
Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on noussut merkittävästi. Suurin osa muutoksesta johtuu ihmisen toiminnasta. Lisääntyvä hiilidioksidi on suurin tekijä ilmaston lämpenemisessä.
Luotan ennusteisiin siitä, että muutos etenee nopeammin kuin olemme osanneet ymmärtää. Muutos tekee elinympäristöstämme arvaamattomamman. Elämä muuttuu monin paikoin maapallolla vaikeammaksi ja jopa mahdottomaksi.
Näyttää siis olevan painavia syitä ottaa asian esillä pitämisen haaste vakavasti.

 

Ilmastonmuutos on iso asia, joka koskettaa meitä jokaista. Siitä on siten tärkeää kertoa lukijoille. Mutta miten siitä kertoisin? Millä tavoin sen tulee olla osa omaa työtäni?
Hyviä kysymyksiä, vastauksia vielä puuttuu.
Journalismin päivän vetoomus tarkoitti, että meidän toimittajien pitää tehdä enemmän kuin vain kirjoittaa erikseen ilmastonmuutokseen liittyvistä aiheista. Ilmastoasiat pitäisi ottaa esille kaikissa mahdollisissa yhteyksissä.
Mitä nuo yhteydet ovat paikallislehdessä? Miten tavoitteet teollisuuden, lämmityksen tai liikenteen päästövähennyksistä näkyvät omassa elinpiirissäni? Miten tänne suhteutuvat pohdinnat metsien ja maatalouden hiilitasapainosta?
Yksi tavoite on nostaa ilmastoasiat esille aina, kun kerromme uusista merkittävistä hankkeista niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella. Miten ilmastonsuojelu on huomioitu kaavoituksessa, rakennussuunnittelussa tai tiehankkeissa? Tuleeko aika, jolloin ilmastovaikutukset painavat päätöksissä enemmän kuin mikään muu yksittäinen ohjaava tekijä?
Yhtä lailla katsomme ilmiötä yksilön ja hänen valintojensa kannalta. Miten yksittäinen ihminen voi jarruttaa ilmastonmuutosta?
Tärkeää on osata tuoda uhkakuvien takaa esille mahdollisuudet. Kiirettä jo pukkaa, mutta voimme tehdä paljon, yksin ja yhdessä. Siinä lienee tärkein viesti.
En ole harrastanut uudenvuodenlupauksia, mutta nyt teen toisin. Lupaan oppia ja kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ensi vuonna enemmän kuin tähän mennessä yhteensä.

Miksi edes pitäisi olla niin itseohjautuva?

Published by:

Olen ihmeissäni. Uusi opetussuunnitelma puhuu entistä aktiivisemmasta ja itseohjautuvammasta oppilaasta. Unelmaoppilas on kaiketi itseohjautuva ja omatoiminen oppija, joka itse ottaa vastuuta. Lisäksi hän tietysti ottaa leikiten haltuun digitaalisuuden ja ilmiöoppimisen. Huh heijaa.
Sama mantra on osittain levinnyt jo varhaiskasvatukseen. Sielläkin lasten pitäisi yhtäkkiä olla jotenkin kauhean omatoimisia. Kyllä, sielläkin puhutaan entistä aktiivisemmasta ja omatoimisemmasta lapsesta. Miksi ihmeessä? Mikä näitä suunnitelmien laatijoita oikein vaivaa? Jollekin on selvästi iskenyt paniikki. Hei, älylaitteiden aikana yhteiskunta muuttuu niin hurjaa vauhtia, että lastenkin on muututtava. Tähän vieläpä tunnutaan uskovan suorastaan lammasmaisesti. Kun joku ”viisas” sanoo, näin sen täytyykin olla.

Mitä huonoa on vanhassa varhaiskasvatuksen toimintaympäristössä tai perinteisessä opettajalähtöisessä opetuksessa? Eikö opettajien tehtävä muka enää olekaan opettaa?
Lisäksi helposti niitä, jotka kritisoivat ihan aiheesta uutta ilmiölähtöistä opetustapaa, pidetään jotenkin taantumuksellisina – ihmisinä, jotka ovat jotenkin pudonneet kärryiltä tai ainakin uhkaavat pudota.
Mielestäni on sivistymättömyyden huippu, jos ilmiöopettamiseen hurahtaneet eivät ehdi luetuttaa oppilaillaan yhtä ainoaa perinteistä kirjaa lukuvuoden mittaan. Tällaiseenkin olen törmännyt. Aineita sekoitellaan toisiinsa niin, ettei missään tunnu olevan enää päätä eikä häntää, eikä kukaan varsinkaan opi kunnolla mitään.

Suomi porskutti vielä 2000-luvun alussa oppimistuloksissa Pisa-vertailujen kärkipaikoilla maailmanlaajuisesti. Sittemmin on tapahtunut selkeä käänne heikompiin tuloksiin. Helsingin yliopistossa haluttiin alkaa tutkia, mistä moinen notkahdus johtuu eli mikä heikentää 15-vuotiaiden oppimistuloksia.
Tutkimusta tehneen psykologian tohtorin Aino Saarisen mukaan heikompiin oppimistuloksiin ovat johtaneet juuri digitaalisuuden ja ilmiöoppimisen lisääminen.
Digilaitteiden käytön pitäisi koulussa olla väline kohti parempaa oppimista. Nyt liian usein käy niin, että niiden käytöstä itsessään on tullut päämäärä.
Jotta oppimista voi tapahtua, pitää pystyä keskittymään opeteltavaan asiaan ja prosessoida opittua. Jos pitää keskittyä johonkin muuhun tekemiseen, kuten digilaitteen käyttöön, oppiminen voi herpaantua.

Ilmiöoppimisessa vastuu oppimisesta siirretään entistä enemmän oppilaalle. Ei voi mitenkään vaatia, että jo 11-vuotias lapsi osaa itse suunnitella, mitä hänen pitäisi oppia ja mistä ja miten hakea uutta tietoa. Mielestäni on suorastaan heitteillejättöä, jos lapsi jätetään yksin selviytymään saatavilla olevan valtavan tietomäärän kanssa.
Ilmiöoppimisen käyttöä on perusteltu sillä, että se tasaa eri perhetaustoista tulevien oppimistuloksia. Tutkimus osoitti, että on käynyt juuri päinvastoin. Heikot oppilaat pärjäsivät entistä heikommin.
Huolestuttavaa on, jos kysymys ei ole enää siitä, oppiiko lapsi jotakin ainetta vai ei, vaan siitä, selviääkö hän niissä olosuhteissa, joissa oppiminen tapahtuu.
Kuitenkin yksi on varmaa: ihmisaivojen tapa oppia ei ole muuttunut miksikään 20 vuodessa. Vielä 2010-luvun 15-vuotiaiden keskuudessakin Pisa-tutkimuksissa perinteinen opettajalähtöinen opetus oli yhteydessä parempiin oppimistuloksiin. Mitä tästä siis voidaan päätellä? Opettaja on onneksi yhä se, jolta oppi parhaiten päähän jää.

Kati Pääkkönen

Rangaistus, joka kävi kantapäälle

Published by:

Lokakuu on mennyt vähän kuin jäitä poltellessa. Harvoin olen näin syvästi ikävöinyt Länkipohjan juttukeikoille, tai Juupajoelle, tai Eräjärvelle.
Olen lusinut kuukauden ajokieltoani, joka napsahti osakseni, kun rikesakkoja kertyi turhan monta turhan lyhyessä ajassa. Ne kaikki tulivat melko pienistä ylityksistä, mutta määrä ratkaisi. Kohtalokseni koituivat turhan hyväkulkuinen auto, tuttavienkin tiedossa ollut raskaahko kaasujalka ja peltipoliisit – sama tolppa jopa kahteen kertaan.
Eikä auttanut perusteellinen, mietitty ja katuva kirjelmäkään Sisä-Suomen poliisilaitokselle. Rikollinen mikä rikollinen, vaikka kuinka kerroin tarvitsevani autoa työssäni. Varoituksella pääseminen pälkähästä tyrmättiin ”toistuvan piittaamattomuuden” perusteella. Mitäpä siitä, vaikka ylinopeussakkoja tätä kasaumaa ennen oli tullut vain kerran kymmenessä vuodessa pitkässä ajohistoriassani.
Tiukille otti jo rangaistuksen odottaminen, sillä piikki täyttyi jo kesäkuun alussa, ja siitä lähtien vain odottelin seuraamuksia. Kävin jopa kesälomareissun pohjoisessa, erittäin nuhteettomasti ajaen. Postia poliisilta tuli vasta syyskuussa. Ehkä siellä oli vuoroaan odottamassa muutama muukin kanssarikollinen.

 

Rangaistus astui voimaan siitä silmänräpäyksestä, kun kirje poliisilta oli kuitattu vastaanotetuksi. Piintynyt autoilija aloitti jalkamiehen taipaleensa, ja illan juttukeikka Länkipohjaan jäi tekemättä.
Kiitän Nysse-kortin olemassaoloa, pikavuorojen joviaaleja ja päteviä kuljettajia – ja ennen kaikkea työkaveria seinän takaa, joka ajoitti töihin tulonsa sopivasti niin, että minua oltiin linja-autoasemalla vastassa aamuisin ja töistä lähtiessäkin sain kyydin täältä kylän laidalta keskemmälle. Säästyin toiselta taaperrukselta täällä päässä, yhden suoritin jo kotoa pikavuoropysäkille.

 

Askelia kertyi kiitettävästi päivittäin, eikä juoksuksi tarvinnut pistää kertaakaan – ehkä tämä kokemus kohensi myös tunnettua viime hetken ajoitustani. Mutta kauppakassia kantaessa käsi venyi, ja kaikki ex tempore -poikkeamiset piti jättää. Säästyiköhän siinä ehkä turhilta shoppailuilta?
Kantapäähän kyllä tuli rasitusvamma, joka on koko ajan pahentunut, ja polvinivelet huutavat, koska reppu selässä painaa keskimäärin saman verran kuin autonpenkille heitetty kassi. Mutta ilokseni myös neljä kiloa elopainoa on kadonnut matkan varrelle, vaikkei sitä isosta massasta ole helppo havaita.
Julkista liikennettä olen tähänkin asti käyttänyt aina kun mahdollista, ja ehkä joskus talvipimeillä, oikein huonoilla säillä siihen voisi turvautua sitten kortillisenakin, kun pysäkille vääntäytyminen on käynyt tutuksi.

 

Ja sitten se tärkein kysymys: otinko opikseni? Keveneekö kaasujalka? Sen on pakko keventyä, sillä rikoksen uusimiseen ei ole varaa. Talvikin tekee siinä tehtävänsä.
Mutta linja-auton ja repsikan penkiltä liikennettä katsottuani en silti osaa pitää itseäni pahimman lajin rikollisena.
Sellaisia hullun ohituksia näkee Ysitiellä suunnilleen joka viikko, ettei voi kuin toivoa edes osan näistä ohittelijoista joutuvan vastuuseen teoistaan. Ja siihen kategoriaan minä en ole koskaan kuulunut.

 

Anne Kotipuro

Tauti ei aina parane potemalla

Published by:

Joulusta ja sen jälkeisestä ajasta tuli sattuneesta syystä kohdallani hyvin rauhallinen. Se syy oli umpisuolen leikkaus.
Jo tähän tarinan alkuun haluan laittaa kehut Acutalle loistavasta palvelusta. Mies laitettiin leikkauksella kuntoon nopeasti ja rutiinilla päivässä. Tämä siis sen jälkeen, kun mies ymmärsi hakeutua hoitoon.

Maha alkoi vaivata jo joulua edeltävänä viikonloppuna. Maanantaina olo oli niin huono, että lähdin töistä kesken päivän kotiin. Työkaverit suosittelivat lääkärikäyntiä, mutta päätin edetä perinteisellä tavalla, eli lepäämällä ja paastoamalla.
Tauti paranee potemalla, on ollut periaatteeni aina. Mahavaivat ja kuumeet ja muut pikkuvaivat paranevat yleensä päivässä tai parissa ilman sen kummempia hoitoja.
– Kannattaa tutkituttaa ennen joulua, jos ei ala paranemaan. Joulunpyhinä on ikävä mennä tutkittavaksi, työkaverit evästivät.
Tiistaina vaivat jatkuivat ja pahenivatkin, sillä lisäoireeksi ilmaantui kuumeilu. Iltapäivällä otin neuvosta vaarin ja soitin työterveyteen ja sain ajan keskiviikkoaamuksi.

– Umpisuolentulehdukselta tämä vaikuttaa, lääkäri sanoi tutkittuaan. Lähetti Acutaan lisätutkimuksiin ja hoidettavaksi.
Vaikka keskiviikko tuntui pitkältä ja koko päivä tuntui menevän lähinnä odottamiseen, sujuivat asiat itse asiassa hämmästyttävän nopeasti. Aamulla lääkäriin Orivedellä, sieltä siirtyminen Acutaan ja illalla olin jo leikkauspöydällä.
– Jaha, täällä jo heräillään. Leikkaus meni hyvin, kirurgi kommentoi illalla.
Tässä välissä oli kirjauduttu sisään Acutaan ja otettu verinäytteet ja pissanäytteet ja magneettikuvat ja päätetty hoidosta. Itse operaatio meni minulta jotenkin ohi, kun nukahdin ennen leikkausta.

Aamulla kirurgi totesi miehen näyttävän terveeltä ja kotiuttamiskelpoiselta. Lääkereseptit ja viikon sairauslomalappu mukana siis kotiin leikkauksesta toipumaan.
Joulu oli rauhallinen, koska mitään painavaa ei saanut nostaa ja muutenkin piti ottaa rauhallisesti.
Sairaalassa ehti laitostumaan yhdessä yössä. Mieleen jäi erityisesti se, kun mukava hoitaja toi jo yöllä syötävää, kun tippaa korjatessa kerroin, että mahassa tuntuu vähän huonolta.
– Se voi johtua siitä, ettet ole syönyt vähään aikaan, hoitaja arveli. Siinä asioita selvitellessä olin kertonut, etten ollut syönyt mitään kolmeen päivään. Yöpalan jälkeen tuntuikin paljon paremmalta.
Kotona palvelu ei pelannut yhtä hyvin. Yöllä vihjaisin vaimolle, että maha tuntuu vähän ontolta.
– Pyh. Nuku, kuului vastaus.

Lopuksi vinkki Acutaan autoileville: sairaalan alue on yhtä isoa työmaata ja parkkipaikat voivat olla hakusessa ja saattavat olla siellä kalliitakin. Jätin auton Linnainmaalla liityntäparkkiin ja vaihdoin Nysseen eli kaupunkibussiin. Liityntäparkki on ilmainen ja siirtyminen sairaalaan ja takaisin helppoa ja nopeaa.

Mikä on Voldemortin oikea nimi?

Published by:

– Mikä on Lord Voldemortin salanimi suomennoksessa?
Tämä tyttären Harry Potter -aiheinen kysymys antoi ajankulua junamatkalle Pohjois-Irlannin ja Irlannin pääkaupunkien välillä. Lienee syytä selventää, mitä tuo kysymys oikein tarkoittaa. Voldemort on Harry Potter -sarjan pahis, velho jonka nimeä ei edes lausuta. Sonja saa kertoa.
– Lord Voldemort käyttää salanimeä Tom Marvolo Riddle. Siinä on samat kirjaimet kuin lauseessa I am Lord Voldemort (Minä olen Lord Voldemort). Salanimessä vihjataan, että kyse on arvoituksesta (riddle). Miten se on suomennettu?
En tiedä, mutta ainahan voidaan tehdä oma suomennos. Otetaan lause ”Minä olen Voldemort”, ja katsotaan, millainen nimi siitä saadaan aikaan.

Tämä aivovoimistelu vie ajatukset pois Belfastin kierrokselta, jonka teimme juuri ennen paluuta Dubliniin. Turistikierroksella paikallinen opas kertoi Belfastin lähihistoriasta. Sitä leimaa protestanttisten ja katolisten ryhmien välinen sota, joka päättyi aselepoon 18 vuotta sitten.
– Sodassa kuoli tuhansia ihmisiä. Me emme vieläkään luota toisiimme, vaikka kokonainen uusi sukupolvi on jo syntynyt. Olin itse mukana siinä. Silloin olisin voinut tappaa toisen puolen taistelijan ilman tunnontuskia.
Opas – hän ei ole enää nuori mies – vie meidät paikoille, joissa taisteltiin muutama vuosikymmen sitten. Hän kertoo, mistä kaikki alkoi ja mihin kaikkeen se johti. Belfastin asuma-alueilla on vieläkin muurit, jotka erottavat protestanttien ja katolisten alueet toisistaan. Öisin alueiden väliset portit suljetaan ja asukkaat pysyvät omilla alueillaan.

Minä olen Voldemort. Useimmissa käännöksissä – tämä selviää googlaamalla – on säilytetty etunimi Tom. Otetaan se myös meidän käännöksen lähtökohdaksi.
– Se voisi olla Väinö, koska se on suomalainen velho, vaimo ehdottaa.
Hyvä, suomennos alkaa hahmottua. Meillä ei ole ö-kirjainta, joten tehdään Väinöstä Väne. Etunimet ovat siten Tomi ja Väne. Lopuista kirjaimista saadaan sukunimi Mollonder.
– Tomi Väne Mollonder. Onko hyvä?
– Voi ei. Onko se tosissaan, tytär huokaa.

Belfastin muuri on betonia ja verkkoa ja paikoin metrin paksuinen.
– Se on pomminkestävä, opas sanoo. Korkeimmillaan muuri on 17 metrinen.
Miksi niin korkea? Ei kai kukaan halua muurin toiselle puolelle, koska sinne ei ole turvallista mennä.
– Muurin toisella puolen on taloja. Korkea muuri estää polttopullojen heittämisen. Vielä nykyäänkin nuoret kossit heittelevät viikonloppuisin kiviä tai pulloja muurin yli, opas kertoo.
Protestanttien puolella talojen seinissä on talonkorkuisia maalauksia sota-ajan sankareista, jotka suojelivat koteja vihollisilta. Muurin toisella puolella on mellakoissa ja taisteluissa kuolleiden nuorten miesten kuvia.
– Minun lapsillani on kavereita molemmilta puolilta. Mutta vie vielä sukupolvia, ennen kuin asiat oikeasti muuttuvat.

Tomi Väne Mollonder. Hyvä nimi, mutta siitä puuttuu alkuperäisen nimen arvoituksellisuus. Tai eikös tuo Mollonder viittaa vähän siihen, että joku kepuli se on?
– Ääh. Tytär katselee jonnekin kattoon vaivautuneena.
Jos luovutaan Tomista ja Vänestä, saadaan parempi nimi: Leo Demon Torvilmän. Eiks siinä olis sellasta vihjettä, että ei tuo ihan kunnon mies ole?
– Lopeta?, tytär pyytää. Hän on tietenkin etsinyt jo vastauksen alkuperäiseen kysymykseensä: Tom Lomen Valedro. Aika hyvä suomennos, täytyy myöntää. Kirjaimet tulevat lauseesta ”Ma olen Voldemort”. Näin on päästy eroon kiusallisesta ä:stä.

Brexit mietityttää Irlannissa. Vaikka Belfastissa on vielä muureja, eivät irlantilaiset halua EU-rajaa omalle maaperälleen. Pakolaistulva herättää kuitenkin vastustusta samaan tapaan kuin Englannissa.
Dublinissa kävelykadun reunalla vanha nainen, ulkoasusta päätellen kerjäläinen, pitää helvetillistä mekkalaa pakolaisryhmälle.
– Menkää pois. Me emme halua teitä tänne. Menkää kotiin. Tämä on minun paikkani.
Saavutetuista eduista pidetään kiinni täälläkin.

Ikäkriisiä ja huippuhoitajia

Published by:

Liekö se sitä kuuluisaa ikäkriisiä vaiko hoitovapaan päättymistä? Ehkä molempia, mutta viime aikojen lasketuilla lampailla täyttäisi lukemattoman monta lampolaa.
On ihan supermahtavaa saada jatkaa unelmatyössään, mutta sen jälkeen kun on tullut äidiksi, ajattelee aina ensin lapsia. Miten he pärjäävät ja jaksavat? Koska me nyt käymme luistelemassa ja kylpylässä? Koska me enää ehdimme lukea kirjoja? Nukkua päiväunet? Leipoa voisilmäpullia? Mielessä pyörii kysymys, tässäkö tämä kaikki nyt oli.

Melkein seitsemän vuotta enemmän tai vähemmän kotiäitinä oli niin pitkä aika, ettei uuteen töihin–syömään–nukkumaan-rytmiin taivu hetkessä. Koska ne pyykit pestään? Jos tänä iltana teen ruuan valmiiksi, moneksiko päiväksi satsista riittää?
Toisaalta tässä havainnot ensimmäisen viikon ajalta: kotona on siistimpää, koska siellä ei ehdi kukaan sotkea. Mutta myöskin, koska kotiäitipäivien en jaksa tänään, ehkä huomenna -kalsaripäiville ei ole enää sijaa.
Hoidossakin luisteltiin, leikittiin ja luettiin, eikä syöty kolmea päivää samaa ruokaa. Tietokone käynnistyi vain kertaalleen, senkin laskujen maksuun. Olin enemmän läsnä lapsille, koska lyhyestä yhteisestä ajasta on imettävä kaikki irti puolin jos toisin.
Summa summarum: ehkä tästä selvitään.

”Kyllä ne muutkin osaavat sinun lapsiasi hoitaa”, tokaisi joku kriiseilyyni. Osaavat onneksi, eikä ole käynyt mielessäkään, etteivätkö osaisi. Olisi ehkä voinut käydä, jos asuisimme jossakin muualla, sillä liian usein silmiin osuu artikkeileita uupuneista päiväkodintädeistä, ylisuurista lapsiryhmistä ja rättiväsyneistä lapsista.
Kyllähän lapsista päiväkotipäivän huomaa, mutta mikä tärkeintä, voin luottaa siihen, että lapseni tulevat hyvin hoidetuiksi.
Jo ensimmäisellä viikolla aikataulu petti ja täytyi soittaa hoitajalle, että saatan myöhästyä pari minuuttia. ”Voi, ei hätää, aja varovasti” kuului vastaus.

Lapsen hampaiden lähtemisestä oli juteltu, samoin luisteluharjoituksista. Tätien kanssa oltiin myös leikitty. Ihanaa kuulla, että hoitajilla on oikeasti aikaa kiinnostua ja kuunnella. Varmasti he tuntevat kiireen nahoissansa, mutta ei sitä näytetä.
Keskiviikkona jännitettiin yhden hoitajan mummoutumista. Ja torstaiaamuna tirautettiin kyyneleet pikkuprinsessalle ja halattiin ohimennen ovella.
Ja miten kotoinen olo tuleekaan, kun aamulla vastassa on vastapaistettujen sämpylöiden tuoksu. Aamulasten kanssa on jo ehditty leipoa.

Sanottakoon tämä kiitos teille hoitajille tässä ja nyt. Jos vaikka sattuu taas jossain vaiheessa käymään niin, että kiitos seisoo siinä, paljonko säästetään, kun jäätte eläkkeelle.

Hulluna sinuun

Published by:

On se niin ihana, että sukat pyörivät jaloissa. Mielessä ensimmäisenä aamulla ja viimeiseksi illalla. Yöllä näin siitä untakin!

Ikkunasta toiseen on juostava, josko siitä ihan vain vilahduksenkin näkisi.
Eikä maistu mikään ruokakaan. Olisi vaan niin paljon ihanampi olla sen kanssa.

Häiritseehän se oikeastaan kaikkea muutakin elämää. Ei viitsisi käydä missään, koska haluaisi vain olla sen kanssa. Ei malttaisi nukkua, koska haluaisi vain olla sen kanssa.

Entäs harrastukset? No jos ei nyt ihan pakko ole.

Mistään muusta ei oikein enää osaa puhuakaan. Koska se nyt vaan on niin ihku. Sitä hoidetaan, puunataan, paijataan ja voidellaan. Voi murunen, mitä vaan teen vuoksesi sun.

Ja kun se on vielä niin machokin, että jekkerit sentään. Iso, jykevä ja kovaääninen! Niin ja pöllyttää hyvää tuoksua ympärilleen.
Mukavuus ei tietysti ole huipussaan, kun tuota kovaa mörinää kuuntelee tuntikausia ja vielä seisten. Mutta ei haittaa, pauhusi on musiikkia korvilleni.

Ei sitä oikein osaa selittää.

– Et sä, äiti, kuitenkaan tajua puimureista mitään.

No en ehkä, mutta hulluksihan tässä kohta tulee, koska puimuri sitä ja puimuri tätä. Puimuri. Puimuri. Puimuri.

Pienimmän puheesta ei tarvitse kuulla kuin joka kymmenes lause. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä yhdeksän edeltävää on kuulunut seuraavasti:
– Minä puimurimies olen.

Ensimmäinen sujahtaa autosta ennen kuin se ehtii edes kunnolla pysähtyä, koska pappa ja koska puimuri. Pellolleeeeeeee, soi vielä pitkään korvissa.
Seuraava ”puimurin kyytiin menen” saatellaan pellon reunaan hetken päästä. Ja kolmas. No se jää parkuen odottamaan vuoroaan. Tai karkaa edes mummun luokse, ”koska en kerran pääse puimuriin”.

Onhan tämä kaikki oikeasti aika liikuttavaa. Ihanaa, että hytissä on aina pari koloa pienille apulaisille. Olkoon nämä niitä onnellisia lapsuuden hetkiä, joista vielä vanhemmitenkin tulee hyvä olo.

– Vähän siinä papan kanssa samalla juteltiinkin.