Blog

Onnen pisaroita

Published by:

Suomalaiset ovat tutkitusti maailman onnellisinta kansaa. Näin vaalien jälkeen vallankin. Nyt saadaan vihdoin asiat kuntoon. Uudistetaan koko Suomi. Ratkaistaan vuosien kurjuus, ja keskitetään kansa kolmeen kasvukeskukseen. Saavat kaikki viimeinkin palvelut helposti, takuuvarmasti ja nopeasti. Sehän ei ole mahdollista kuin kasvukeskuksissa. Oi ihana elämä!

 

Onnellisuus löytyy kummallisesti todellisuudessa juuri sieltä, mistä sitä ei osaisi hakea. Kyllä, täältä maalta on ihan hirveän pitkä matka kaupungin valikoimiin ja tarjontaan. Ja palveluja keskitetään koko ajan kauemmas, ihan nettiavaruuteen asti. Ja valituksen syöksykierre vain kiihtyy. Vaan kuinkas sitten kävikään:
Tapahtuipa hiihtolomaviikon ensimmäisenä lauantaiaamuna ihan yleismaailmallinen kodinkonekatastrofi. Lapsenlapset ihmettelevät lämmennyttä maitoa ja pehmennyttä levitettä. Mamma tutkii asiaa ja kas, jääviileäkaappi on rikki. Että pitikin sattua! Ja asutaan täällä maalla, keskellä korpea, palvelujen saavuttamattomissa. No, ihan ensiavuksi laitetaan oivat ja maidot eteiseen viilentymään ja tehdään toimintasuunnitelma.

 

Vartin päästä suunnitelmaa aletaan toteuttaa. Vaari painaa vihreää luuria tasan kello yhdeksän. Kyllä, naapuripitäjän kodinkoneliikkeestä löytyy sopivaa jääviileäkaappia, mukavasti tarjoushintaan. Puhelu kestää arviolta neljä minuuttia, ja sen aikana selvitetään poiskuljetus myös vanhalle hajonneelle koneelle.
Siihen mennessä, kun uusi jääkaappi tuodaan kotiovelle, on juuri sopivasti ehditty tyhjentää vanha. Siivotaan vielä pölyt entisiltä sijoilta ja tilalle uusi kaunotar. Koko prosessin kestoaika arviolta tunti ja vartti. Vartti odoteltiin liikkeen aukeamista, ei jonotusmusiikkia kuunnellen, vaan lastenohjelmia katsellen.

 

Toinen esimerkki viime kesältä. Juhannusaatonaatto, työpäivä päättymässä puoli neljän aikaan, suunta kesämökille. Koko Suomi suunnittelee samaa, kaupan kautta keskikesän juhlaan. Ja toinen takarengas tyhjänä. Auto on pakattu lattiasta kattoon. Että pitikin sattua!
No, puolen kilometrin päässä on paikallinen autokorjaamo. Ryömintävauhtia pihaan. Paikkoja ollaan sulkemassa, mutta löytyy tilannetaju ja ennen kaikkea palveluhalu. Auto peruutetaan halliin, rengas irti ja vuotokohta löytyy. Paikkamato paikalleen, rengas täyteen ilmaa ja kiitos käynnistä.  Aikaa kului korkeintaan parikymmentä minuuttia, sen verran oli varauduttu jonottamaan marketin kassalla.
Olisiko sama voinut tapahtua Tampereella? Tyhmä kysymys, tottakai, kodinkoneet hajoavat paikkaa katsomatta. Liikenteessä voi tapahtua mitä tahansa ja missä vaan. Mutta ratkaisut eivät taatusti olisi olleet samanlaisia.

 

Mikä saa sinut onnelliseksi? Minut tekee onnelliseksi elämä inhimillisissä mittasuhteissa, parempi puoliskoni, perhe, suku ja läheiset. Asun keskellä kauneinta Suomea.
”Sanotaan, onnea ei muka näyttää saa. Jos tekee niin, se heti katoaa. Aivan sama mulle, mä oon onnellinen.”

 

Malla Heinonen
päiväkodinjohtaja

Katseet tulevaisuuden kasvuun

Published by:

Ilmastonmuutos on laittanut toimimaan etenkin nuoria, jopa lakkoilun merkeissä ympäri Suomeakin. Ilmastonmuutokseen reagointi markkinatalouden realiteettien ehdoilla on tärkeää, tosin oppilaita tulisi kannustaa työntekoon ja tekemään itse tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Lakkoilemalla ei yhteiskuntaa eteenpäin rakenneta.
Pääkaupunkiseudulla ei kaikissa kouluissa suvaita edes suvivirttä keväisin, ja sitten toisaalta lakkoillaan verorahoilla ilmastonmuutoksen nimissä. Perinteisille arvoille olisi enemmän tarvetta koulumaailmassa ja kasvatuksessa. Länkipohjan koululla ympäristö – ja ilmastokasvatusta onkin toteutettu monia vuosia Vihreä Lippu – ohjelmalla, joka perustuu koulun oppilaiden ja henkilöstön pieniin arjen tekoihin.

 

Jokaisen mahdollisuus kouluttautua on suomalaisten etuoikeus niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Koulutuksella ja tinkimättömällä työnteolla Suomea on viety ja viedään tulevaisuudessakin eteenpäin. Kyläkouluja on vähennetty monissa kunnissa yhteiskuntarakenteen muuttuessa. Lapsien määrä maaseudulla vähenee ja eläkeläisten määrä kasvaa väestön ikääntyessä.
Kyläkoulujen ylläpitäminen on järkevää niin kauan kuin oppilaita on riittävä määrä koulussa. Hinnalla millä hyvänsä tuskin monikaan veronmaksaja lopulta haluaa ylläpitää muutaman lapsen opinahjoja, sillä se ei ole lopulta oppilaittenkaan etu. Tulevaisuutta onkin hankala ennustaa, ja siksi erilaisiin tulevaisuusnäkymiin on luotava mahdollisuudet.
Vähemmälle huomiolle koulukeskusteluissa jää, kuinka koulu on kyläyhteisöjen keskus. Kouluilla järjestetään liikunta – ja harrastustoimintaa sekä erilaisia yleisötilaisuuksia. Kylissä ihmiset tapaavat aktiivisesti toisiaan, ja pitävät siten toisistaan huolta. Yhteisöllisyys on monien kylien vahvuus ja kyläyhteisöt tekevät konkreettisia keinoja syrjäytymisen ehkäisemiseen. Lapselle on turvallinen kasvuympäristö rauhallinen asuinseutu, jossa asuu luotettavia ikätovereita ja aikuisia.

 

Kuinka vahvasti Orivesi ja Jämsä pääsevät Tampereen ja Jyväskylän kasvuun mukaan jää nähtäväksi. Etenkin Tampere kasvaa tulevaisuudessa vahvasti, ja kaupunkikehitys onkin nähtävä mahdollisuutena Oriveden ja Jämsän kaltaisissa maaseutukaupungeissa.
Teollisuuden kuljetuksien sekä työssämatkustamisen kannalta 9-tien kehittäminen ja raideyhteyksien parantaminen on tärkeää saada tulevien kansanedustajien asialistalle. Pendelöinnin mahdollisuuksien parantamisella edistetään lapsiperheiden sujuvaa arkea maaseudullakin.

 

Jämsän kaupunginvaltuustolla on 17.4. päätettävänään tärkeänä asiana kylien palveluiden tulevaisuus Koskenpään, Juokslahden ja Länkipohjan osalta. Nyt on demokratian aika vaikuttaa, mihinkä suuntaan Jämsän kyliä viedään. Oikea suunta on eteenpäin katse vahvasti tulevaisuudessa, jota ei nähdä vain synkkänä. Uhkista voidaan tehdä myös mahdollisuus!

 

Eero Peltola

Kirjoittaja on Jämsän kaupunginvaltuutettu Länkipohjasta. Hän pitää metsänhoidosta ja divarijääkiekosta.

(Julkaisemme kirjoituksen vasta nyt ,valtuuston kokouksen jälkeen, koska se jäi julkaisuviikolla siirtämättä verkkoon.)

Me ja muut vai muut ja me?

Published by:

Näin kysymysmerkkien täyttämän Brexitin kynnyksellä kävi mielessäni, miten monikaan ei tule ajatelleeksi elämän helppoutta maailmassa ilman rajoja. Suomessahan asia on ollut tuttua jo vuodesta 1952, jolloin passivapaus pohjoismaiden välillä tuli voimaan.

 

Nykyjärjestyksessä suomalaisilla on ollut vapaus ilman oleskelulupaa muuttaa Pohjoismaiden välillä jo 65 vuotta! Siitäkin on jo melkein 25 vuotta kun saimme vapauden kulkea ja asua kaikissa EU-valtioissa. Elämme siis aikamoista ylellisyyden aikaa: voimme mennä vaikkapa Ateenaan ja vieläpä käyttää samaa rahaa ja automaatteja rahan nostamiseksi kuin koti-Suomessa.
En itse ainakaan luopuisi tällaisista ainutlaatuisista eduista, ja mielelläni sallisin ne myös jälkipolville. Sama maapallohan meillä on ja Eurooppa siinä varsin pieni!
Tosin britit ovat jo keskiajalta alkunsa saaneen, nykyisen passintapaisen asiakirjan alullepanijoita. He nimenomaan halusivat taata kansalaisilleen turvallisen rajanylityksen muualle maailmaan eli asiakirja todisti kantajansa alkuperän.
Oletan, että samalla oli ajatuksena estää muiden pääsy saarelle. Mikään ei siis ole muuttunut, vaikka muualla Euroopassa rajojen ylitys on historiallisesti ollut melko vapaata. Tosin I maailmansota muutti tilapäisesti käytäntöjä, ja vapaus saatiin taas Schengen-sopimuksen myötä.

 

Voimme siis melko vapaasti elää ja liikkua Euroopassa, ja britit voivat eristäytyä saarelleen muita kuulematta. Ihmetystä kyllä riittää siinä, miksi sulkea itsensä häkkiin, kun vapauskin olisi sallittua. Ja taas on kyse siitä, että muut eivät saisi enää matkustaa vapaasti brittien saarelle kukkoilemaan.
Tosin pienemmässä muodossa, kotoisessa Suomessa olen katsellut taantumuksellista kehitystä liikennepalveluissa. Rautatiet ja linja-autot aikanaan mullistivat liikennekulttuuria ja kansalaisten mahdollisuutta matkustaa ja liikkua ympäri maata.
Omassa nuoruudessani saatoin matkustaa Orivedeltä Tampereelle vaikka illansuussa ja palata keskiyön jälkeen junalla takaisin. Näin saatoin tehdä myös viikonloppuisin.

 

Nyt voin matkustaa Irlannin sisämaasta yhdessä päivässä Helsinkiin jotakuinkin ongelmitta. Mutta opiskeluajaltani tutut liikenneyhteydet Helsingistä sisämaahan ovat jo kaukaista historiaa. Jopa arki-iltana saapuessani Helsinkiin, pääsen kyllä joten kuten Tampereelle, mutta pääradan ulkopuolelle on turha haikailla.
Matkustaminen Tampereelta Orivedelle ei olekaan helppoa ja iltamyöhällä se on mahdotonta. Jos sitten ilta-aikaan tai aikaisin aamulla haluan matkustaa Helsinkiin, niin matkustaminen ei helpolla onnistu. Näin yksinkertaisesti siksi, että sopivia juna- tai linja-autoyhteyksiä ei juuri ole saatavilla.
Mielestäni julkisten liikenneyhteyksien taannuttaminen ei ole puolustettavissa taloudellisella tehokkuusajattelulla. Ennemminkin tehokkuus ja kestävä kehitys ovat taantuneet, eivätkä korkeat suomalaiset verotkaan ole tae yhteiskunnan velvoitteiden säilyttämiselle.
Pelolla olen seurannut keskustelua rautatielaitoksen yksityistämisestä. Lopetetaanko silloin kaikki vähäisiltä tuntuvat liikenneyhteydet?
Kenties Helsinki-Tampere yhteys voi säilyä, mutta jätetäänkö muu Suomi ja Orivesi muitten mukana vaille kunnon liikenneyhteyksiä? Toivotaan kuitenkin, että Orivesi on ja pysyy liikenneyhteyksien saavutettavissa. Linja-autoilusta onkin hiljattain kuulunut hyviä uutisia.

 

Liikenneyhteyksissä on toki muitakin huolenaiheita. Muutama vuosikymmen sitten Orivedellä oli paljon asemia mukaan lukien Hirsilä, Oripohja ja Orivesi, ja junat kulkivat melko mukavasti aikatauluissaan. Jopa koululaiset saattoivat matkata junalla kouluun!
Muistan kyllä kovimpien pakkaskelien muutamien minuuttien myöhästymisiä, mutta tänä vuonna kuulin, että jopa muutama kohtalainen pakkasaamu ja lumisade aiheuttivat huomattavia vaikeuksia pääkaupunkiseudulla, jossa kohtuullinen liikennepalvelu lienee vielä saatavissa.
Mielenkiinnolla jää nähtäväksi, miten tulevaisuuden sähköautoyhteiskunta pysähtyy talvikuukausiksi, lämpeneekö ilmasto, jotta tekniikka pelaa vai muutammeko joukolla lämpimään.
Jokohan silloin käytössämme on sama raha ja vapaus liikkua koko maailmassa?

Yrjö Roos

Nakkimukeja ja pudotuspelejä

Published by:

Se on taas täällä. Se menee suoraan hermoihin. Se aiheuttaa enemmän riemua kuin kevään ensimmäinen leskenlehti, karvaamman pettymyksen kuin huhtikuussa iskevä takatalvi ja herättää kiivaammat keskustelut kuin lumen alta paljastuva koirankakka. Se jokin on playoffit, eli pudotuspelit.
Näin Ilves-fanin näkökulmasta playoff-kevät on päästänyt viime vuosina aika helpolla. Ei ole tarvinnut jännittää monta viikkoa tai varailla almanakasta aikaa mitalijuhlille.
Tänä vuonnakin on paljon mahdollista, että kun luet tätä juttua, on Ilveksen kevät jo ohi. Parhaassa tapauksessa tosin päästään jälleen jännittämään Tampereen paikallisten kohtaamista.

 

Millään järjellähän ei ole selitettävissä, miksi aikuiset ihmiset sekoavat siitä, oliko musta kumilaatta viivan yli kokonaan vai puoliksi, tai osuiko pallo sivurajan sisäpuolelle.
Tai että juuri ja juuri 18-vuotiaan nuorukaisen kompurointi, syöttö tai maali voi saada viisikymppiset miehet itkemään ilosta tai pettymyksestä. Miehet, jotka eivät muuten näytä tunteitaan edes alttarilla.
Se tunne, jonka oman joukkueen värien pukeminen päälleen saa aikaiseksi puhumattakaan siitä, kun saa aistia paikan päällä muiden kanssa voitot ja tappiot, on mahdoton selittää sellaiselle, jolle urheilu on vain urheilua.
Siinä tunteessa on samaa yhteisöllisyyttä, jota kivikauden heimot kokivat aikanaan tanssiessaan yhdessä kaadetun mammutin ympärillä. Aivan varmasti silloinkin olisi keräännytty toreille ja uitu suihkulähteissä, jos sellaisia olisi ollut.

 

Ai niin. Onhan tässä kevään aikana myös eduskuntavaalit. Se on se trilleri, jossa ehdokkaat seisovat räntäsateessa marketin parkkipaikalla ja ymmärtävät kaikkia, jotka viitsivät tulla juttusille. Televisiossa näytetään playoff-pelien välissä jännittäviä vaaliväittelyitä, joita katsellessa ei kukaan itke tai huuda. Ei ainakaan riemusta.
Ääntenlaskenta äänestyspäivän iltana saattaa saada hetkellisesti jonkun kädet hikoamaan ja sykkeen nousemaan kotisohvalla, mutta mitään rangaistuslaukauskilpailuun verrattavaa kliimaksia on turha odottaa.

 

On politiikkakin joskus herättänyt tunteita, välillä liikaakin. On keräännytty kaduille, on huudettu ja itketty, naurettu ja laulettu. Luotu parempaa tulevaisuutta. Jostain syystä nykyään valtaosalle väestöä, itseni mukaan lukien, on kuitenkin paljon houkuttelevampaa seurata, missä kaupungissa tänä vuonna keitetään makkaroita mestaruuspokaalissa ja minkä jäähallin kattoon saadaan yksi viiri lisää, kuin kuka tätä maata johtaa seuraavat neljä vuotta.
Leipä ja sirkushuvit ovat vaihtuneet Rooman valtakunnan ajoista nakkimukiin ja pudotuspeleihin. Onko politiikasta mennyt uskottavuus, vai onko meillä vain asiat liian hyvin?
Vai onko vika ehkä siinä, että pudotuspelit ovat joka kevät, mutta eduskuntavaalit vain joka neljäs vuosi? Entä jos eduskunnassakin järjestettäisiin jokakeväiset pudotuspelit? Ainakin se saattaisi motivoida Arkadianmäellä panostamaan myös “runkosarjaan”, eli niihin kolmeen ja puoleen vuoteen vaalien välissä.

 

Jussi Valve

Kehitys ei kehity

Published by:

Suomen kieleen on pesiytynyt typerältä kuulostava ilmaus kehitys kehittyy. Sille on käyttöä, kun ihastelemme kännykkämme tai automme uusia ominaisuuksia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kehitys nimenomaan EI KEHITY, vaan menee takapakkia. Tämä koskee erityisesti palveluita.
On jotenkin irvokasta, että yhteiskunnan uudesta vaiheesta on alettu käyttää nimitystä palveluyhteiskunta. Oikeampi nimitys olisi omatoimiyhteiskunta. Toki tilastojen mukaan yhä pienempi osa ihmisistä saa elantonsa peruselinkeinoista, kun palvelut valtaavat alaa. Joka päivä joudumme kuitenkin todistamaan paradoksin: mitä enemmän ihmisiä toimii palvelusektorilla, sitä huonompaa palvelua saamme.

 

Emme elä palveluyhteiskunnassa, vaan omatoimiyhteiskunnassa. Harva enää muistaa aikaa, jolloin autoon sai polttoainetta ilman, että kädet haisivat sen jälkeen bensalle. Bensanotto on lyhyt ja vaivaton toimenpide verrattuna moneen muuhun kuluttajille siirrettyihin toimiin.
Matkat ostettiin aikaisemmin matkatoimistoista, joihin mentiin katsomaan, mitä on tarjolla, ja myyjän neuvoja kuunnellen tai ne sivuuttaen ostettiin sitten matka.
Nykyään matkaa suunnittelevat viettävät illasta toiseen oman tietokoneen ääressä ja vertaavat lentoja ja hotelleja, koska Trivago ei sitä tee puolestasi, vaikka lupaa. Nettiä käyttämällä ihmiset kuvittelevat säästävänsä aikaa.
Kun soitat pankkiin, vakuutusyhtiöön tai virastoon, saat kuulla suomen kielen suosituimman repliikin: ”Kiitoksia soitostanne. Valitettavasti kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja. Palvelemme tietä mahdollisimman pian”.
Samalla ne ehdottavat kyseisen palvelumuodon välttämistä viittaamalla nettisivuston osioon, josta löytyy vastaukset tavallisimpiin asiakkaiden kysymyksiin. Mutta kun minun kysymystäni kukaan ei ole vielä esittänyt.

 

Pankkien lukumäärä tämän lehden lukija-alueella kertoo kouriintuntuvasti kehityksen suunnan. Ei tarvitse olla kovinkaan vanha muistaakseen, että pankkeja oli melkein joka kylällä. Ei ole enää. Ja nyt lähtee Nordea Oriveden keskustastakin. Ei mikään yllätys.
Jos joku ajatteli vuosia sitten, että kilpailu kyllä karsii huonosti palvelevat yritykset, hän on joutunut pyörtämään sanansa monet kerrat. Ei karsi. On käynyt jo liiankin selväksi, että markkinatalouden kuningas ei ole asiakas, vaan osakas.

 

Kaikkein karmivimmat esimerkit ovat viime aikoina tulleet hoitoalalta. Kilpailu tuottaa päinvastaisen tuloksen kuin on tarkoitettu. Suuret kansainväliset yritykset voittavat tarjouskilpailut, koska heillä on apuna pätevät myyjät ja lakimiehet.
Sen jälkeen raha ratkaisee ja säästää pitäisi kaikesta, jotta osakkeenomistajat olisivat tyytyväisiä. Osakeyhtiöt on ihan laissa velvoitettu tuottamaan voittoa.
Koska palveluntarjoajan ykkösprioriteetti ei ole tarjota hyvää palvelua, vaan tuottaa voittoa, palvelun ostaja joutuu käyttämään paljon resursseja vahtiakseen sen toimintaa.
Sopimuksiin on kirjattava tarkkaan, montako sekuntia lääkärin on seisottava potilaan vieressä ja millainen tutkinto siistijällä tulee olla. Kun sitten toiminta pääsee alkuun, pitää kaiken aikaa vahtia, noudatetaanko sopimusta vai onko töissä kuolleita sieluja ja tekevätkö elävät sielut sitä, mitä niiden tulisi tehdä.
Luottamusta on pidetty suomalaisen yhteiskunnan menestyksen yhtenä selityksenä. Kun sitä ei ole, tarvitaan valvontaa. Ja sitten tarvitaan niitä jotka valvovat valvojia. Vähän niin kuin Neuvostoliitossa.

Arto Mustajoki

Kuorsauksesta ja katkoista vienoon pihinään

Published by:

Kuorsaukseni oli yleinen vitsin aihe, koska se kuulemma kantautui yläkerrasta alakertaan asti. Huonekavereita varoitin aina etukäteen äänekkäästä nukkumisestani. Muuten en osannut olla huolissani unen laadusta, sillä nukahdin suunnilleen saman tien pään painuttua tyynylle, ja uudelleen nukahtamisessakaan ei ongelmia ollut.
Äidin huomautukseen katkonaisesta kuorsauksesta en ensin kiinnittänyt isommin huomiota, voihan sitä mölyä syntyä epätasaisestikin. Mutta lopulta epäily heräsi ja lähdin hakemaan apua. Oli jo aikakin!

 

Väsymystä oli kerrytetty jo ties kuinka kauan. Sikeä uni oli luonut harhakuvan, että kaikki oli hyvin. Päiväväsymystähän voi aina selittää elämänvaiheella, työkiireillä ja ties millä. Iltapäivällä väsy iski koneen ääressä yhä useammin, vaikka unitunteja oli takana mielestäni tarpeeksi.
Työterveyslääkärille asiasta mainittuani hän laittoi lähetteen unitutkimuksiin, ja kuukausia myöhemmin hain yöksi unenseurantalaitteet. Antureita oli ympäri kroppaa ja patjan allakin.
Aikanaan tuli postissa diagnoosi: vaikea obstruktiivinen (rakenteellinen) uniapnea. Vähintään 10 sekunnin hengityskatkoja oli mittauksessa tilastoitu peräti 77 tunnissa.
Silloin toden teolla säikähdin, etenkin kun elettiin vuoden pimeintä aikaa. Lääkäri kuvaili, miten joka ikinen yö sydämeni juoksee maratonia, kun aivot viestivät hapenpuutteesta, eikä turbovaihdekaan auta. Jos olisin ammattikuski, kortti olisi jo pistetty hyllylle, mutta niin vain painelin pitkin teitä.

 

Vapaapäivien päiväunet pitenivät parituntisiksi, ja vähintään kerran viikossa nukuin koko illan töistä päästyä ja jatkoin unia yli yön. Autolla ajaminen pelotti, vaikken tuntenutkaan koskaan ratissa nukahtavani.
Väsymyksen kasautuminen tuntui myös työtehossa. Juttujen kirjoittaminen kävi yhä työläämmäksi, ja aivot olivat kuin klimppistä geeliä, jossa ei paljon tuoreita ideoita pulpahdellut. Työnilokin alkoi yhä useammin olla hukassa. Paarustin pakonomaisesti työhön ja ja pois, ja toden teolla huolestuin, kun aloin unohdella tärkeitä asioita.
Kun epätoivo paheni eikä kutsua Taysin unipolille kuulunut, laitoin menemään vetoomuksen, järjestyisikö minkäänlaista peruutusaikaa: olen ihan kaputt ja finito. Löytyihän sieltä, ja seuraavalla viikolla hain uuden yöseuralaiseni, CPAP-laitteen. Se on vanhan ajan matkakirjoituskoneen kokoiseen laukkuun pakattu apulainen, joka puhaltaa ilmaa paineella sekä nenään että suuhun. Itse laitteen ohella pakettiin kuuluu maski ja siitä pölynimuriletkun näköinen yhteys koneeseen sekä erillinen ilmankostutuslaite, joka iltaisin täytetään vedellä. Maskista pestään hengityshöyryt ja kuolat joka aamu.

 

Jännitin toki uutta laitetta. Totunko, miten opin sen kanssa olemaan kaiket yöt? Viekö se unet?
Runsaan kuukauden käytön jälkeen olo on helpottunut. Maskista tuli jokaöinen seuralainen saman tien. Kovan kuorsauksen jälkeen makuuhuoneestani kantautuu enää vienoa pihinää.
Ja kaikkein parasta on elämänlaadun paraneminen. Nukun suunnilleen entisen mittaisia yöunia, mutta koko illan nukkumiset ovat mennyttä aikaa. Aamuisin avaan silmäni yleensä jo ennen kellon herätystä, ja virtaa alkaa taas riittää muuhunkin kuin pelkkään töihin raahautumiseen.
Ennen kaikkea elämänilo tuntuu palautuneen, ja tunnen saaneeni uuden alun. Jos uniapnea olisi saanut jatkua hoitamattomana, mitä olisi voinut käydä, jos sydämeni olisi ottanut lopputilin?
Ja tämä masiina on sairaalasta annettu käyttööni maksutta – todennäköisesti se pysyy yöseurana loppuelämäni, koska rööreissä kerran on ahtautta. Turhaan en ole veroja maksanut.

Turkistarhoilta leikkaussaliharjoitteluihin

Published by:

Meillä on ollut huippu syyslukukausi Tartossa. Aiemmin kerroin, kuinka minua hieman pelotti tämä vuosi, mutta syksy päätyikin olemaan mielenkiintoisin kaikista!
Opiskelimme laajasti eläinlääkäripraktikon töissä tarvittavia oppiaineita, kuten anestesiologiaa, sisätauteja, gynekologiaa, kirurgiaa ja radiologiaa.
Kirurgian kurssilla olemme päässeet kastroimaan ja steriloimaan kissoja ja koiria, sekä harjoittelemaan muita yksinkertaisia kirurgisia toimenpiteitä.
Tartossa minulla on mukana myös kaksi koiraa, jotka ovat päässeet viettämään paljon aikaa koululla, sillä niiden avulla olemme harjoitelleet ahkerasti, muun muassa ultrausta.
Olen kuluvana lukuvuonna ollut opiskeluiden lisäksi vastuussa myös opiskelijajärjestömme, Suolet ry:n koiratoiminnan järjestämisestä, joten ongelmia vapaa-ajan vietossa ei ole ollut.

 

Yksi erityisen mielenkiintoinen kurssi syksyllä oli turkistarhauksesta. Tällä kurssilla pääsimme vierailemaan eräällä turkistarhalla, jossa eli reilu 150 000 eläintä. Se oli erittäin antoisa reissu, sillä tämän alan toimijoita on paljon parjattu sosiaalisessa mediassa eläinten olojen vuoksi.
Omaa mielipidettäni sain jälleen muuttaa, sillä en nähnyt suurella tarhalla ainuttakaan sairasta tai häiriökäyttäytyvää eläintä. Eläimillä oli kauniit, kiiltävät turkit, paljon virikkeitä: nippajuotto, pahnoja, kapuloita ynnä muuta.
Myös ymmärrys siitä, miten turkiseläimet kasvavat yhteiskuntamme sivutuotteilla, oli mieltä avartavaa.
Olenkin sitä mieltä, että mieluiten turkiseläimiä kasvatetaan täällä meillä kotomaissa valvotuissa oloissa, eikä esimerkiksi Kiinassa. Aito turkis on myös paljon ekologisempi ostos keinotekoisiin materiaaleihin verrattuna!

 

Keväällä opiskelumme koostuu sioista, hevosista, kalankasvatuksesta, neurologiasta ja silmätautiopista. Jatkamme myös kirurgian, ja sisätautien kursseja.
Kesän alussa osa opiskelijakavereista suuntaa ulkomaille suorittamaan yliopistoharjoitteluita, osa jatkaa vielä esimerkiksi hoitajan töitä tehden. Väliaikaiset eläinlääkärinluvat ovat kuitenkin lähes jokaiselle luvassa reilun vuoden päästä, riippuen harjoitteluiden suoritusaikataulusta. Kandikesä siis kolkuttelee jo melkein oven takana. Jännittävää!
Moni on jaksanut päivitellä opintojeni aikana, kuinka pitkä puristus tämä kuusivuotinen on. Tosiasiassa aika on mennyt älyttömän nopeasti. Yliopistoelämä on ollut valtavan rikasta, sillä ympärillä on ollut samankaltaisia ihmisiä, joilla on yhteiset unelmat ja haaveet työelämän suhteen.
Pian ihana, pieni luokkamme kuitenkin pirstoutuu työskentelemään ympäri Suomea, joten täytyy yrittää nauttia näistä viimeisistä lukukausista tämän porukan kesken.

 

Evie Rekola

Orivesi villasukissa

Published by:

Viikonloppuna Orivedellä nähtiin jälleen kerran, mitä hyvä idea, yhdessä tekemisen ilo sekä periksiantamattomuus voivat parhaimmillaan tuottaa. Saimme kokea upean tapahtuman, jossa kisaili villasukissa monenlaista sakkia iältään kaksivuotiaasta yli kahdeksankymppiseen.
Nämä villasukkajuoksun SM-kisat eivät olisi toteutuneet ilman kymmeniä talkoolaisia ja tuhansia talkootunteja. Talkoolaisissakin oli mukana monen ikäistä väkeä, kuten esimerkiksi nuoria, jotka toteuttivat lapsille kepparikisan sekä järjestivät arpajaiset keräten samalla rahaa ensi kesän nuorten ORWfest-tapahtumaa varten.

 

Tätä yhdessä tekemisen iloa ja yhteisöllisyyttä olen saanut todistaa myös Järjestöjen talolla koko sen kolmivuotisen taipaleen ajan. Talon kodinomaisissa tiloissa kokoontuu säännöllisesti orivesiläisiä yhdistyksiä ja seuroja imeväisikäisistä ikäihmisiin, perhekahvilasta bingoon ja erilaisiin kokouksiin.
Talo onkin oiva esimerkki yhteisöllistä henkeä ylläpitävästä toimintamallista, joka on herättänyt kiinnostusta myös eri puolilla Suomea. Minua onkin kutsuttu useisiin tilaisuuksiin kertomaan sekä Järjestöjen talon toiminnasta että Osallistuva Orivesi -hankkeesta.

 

Osallisuus on tunnetta siitä, että on osa jotakin yhteisöä. Osallisuutta on myös kokemus siitä, että voi aidosti vaikuttaa itseä koskeviin asioihin. Olen innoissani mahdollisuudesta päästä kehittämään Oriveden kaupungin osallisuusmenetelmiä sellaisiksi, että asioiden etenemistä on aiempaa helpompi seurata.
Tämän lehden ilmestymispäivänä kokoonnumme kulttuurihyvinvoinnin kumppanuuspöydän ääreen kuulemaan kulttuuriluotsi-toiminnasta ja kahden viikon kuluttua pohdimme kylien kumppanuuspöydässä tieasioita.
Näissä kumppanuuspöydissä asioiden etenemistä seurataan liikennevalojen avulla: punaisen valon kohdalla oleva asia on pysähdyksissä, keltaisen valon kohdalla työstettävänä ja vihreän valon kohdalla valmiiksi käsiteltynä.
Tällä tavoin on helppo huomata, jos jokin esille tuoduista ja käsiteltäväksi luvatuista asioista tarvitsee erityistä huomiota edetäkseen punaisesta kohti vihreää eli valmista.

 

Minun mielestäni Orivesi ei ole vanhusten asuttama tuppukylä, vaikka saimmekin lukea niin viime viikon Kynät puhuvat -palstalta. Orivedeltä löytyy todellista me-henkeä, vireitä kyliä sekä monipuolista toimintaa. Täällä on hyvä asua niin lapsiperheiden kuin ikäihmistenkin.
Uskon, että kuntalaisten hyvinvointiin ja viihtyvyyteen panostettaessa saamme aikaan lumipalloefektin, joka houkuttelee tänne uusia asukkaita ja luo myös sitä toivottua elinvoimaa.
Nostetaan siis päät pystyyn ja rinta rottingille ja ollaan ylpeästi orivesiläisiä, jotka juoksevat villasukissa talvihangella.

 

Piia Hannila

”Plaisir” oli kadonnut, oli johtopäätösten aika

Published by:

Pahoittelut, etten ole hetkeen tänne kirjoitellut. Joulun ajan halusin rauhoittaa täysin perheelle, ystäville ja rentoutumiselle.
Sen jälkeen alkoivatkin muut pähkäilyt. Kuten varmaan monet ovat huomanneet, olen palannut Suomen liigaan ja Lentiskerhon riveihin. Minua pyydettiin kertomaan tähän hieman taustoja, joten tässä nyt summattuna mietteitäni viimeisen puolen vuoden ajalta.
Kausi Ranskassa päättyi siis maajoukkuetauolla tehtyyn päätökseen palata takaisin Hämeenlinnan Lentopallokerhon riveihin.

Syyskausi Ranskassa oli monella tapaa hyvin opettavainen, vaikka kausi itsessään puolittaiseksi jäikin.
Ajatus ulkomaille ammattilaiseksi lähdöstä oli ollut aina mielessäni, ja viime keväänä totesin olevani valmis lähtemään ulkomaille pidemmäksi aikaa.
Agenttini etsiessä seuraa melko nopeasti saimme tarjouksen Quimperilta Ranskasta. Olin tästä erittäin innoissani. Ranskan liigan taso olisi kovempi kuin Suomessa, ja Ranska maana oli myös hyvin kiinnostava.

 

Ajatukset kovasta treenitasosta, peleistä, kehittymisestä teknisesti ja taktisesti, uuden pallon mielenkiintoiset haasteet ja mahdollisuus keskittyä vain lentopalloon. Kaikki ne vetivät minua ulkomaille.
Toki HPK:ssakin oli ollut hyvä olla. Valmennus, hallit, huolto ja seuran toiminta olivat erinomaista.
Silti ajatus kehittyä henkisesti ulkomailla niin lentopallon kuin muun elämän saralla houkutteli lähtemään. Siispä teimme hyvin nopeasti diilin ja kirjoitin sopparin Quimperiin.

Alkuun kaikki tuntui hyvältä. Treenasimme kovaa, teimme paljon asioita joukkueena ja viihdyimme hyvin yhdessä. Valmentaja halusi tälle kaudelle teeman ”plaisir” (mielihyvä/peli-ilo), jota jaksoimmekin melko pitkään toteuttaa.
Ne kymmenen peliä, jotka heidän kanssaan kerkesin pelata, sisälsivät monenlaisia tuntemuksia. Heti alkuun pelasimme Ranskan nuorten valmennuskeskusta vastaan 3–1-voiton, ja sen turvin jaksoimme pitkään, vaikka emme hetkeen kyenneet saaman voittoja.

 

Jatkuvat tappiot eivät tietenkään lisänneet mielihyvän ja peli-ilon tuntemuksia. Treenitkään eivät tuoneet suurta kylläisyyden tunnetta. Treenien jälkeen jäi usein fiilis, että jotain olisi voinut vielä tehdä.
Jo lähtökohtaisesti pelaajia oli melko vähän joukkueeseen, ja jatkuvat rasitusvammat sekä loukkaantumiset eivät tehneet valmentajallemme helpoksi harjoitusten suunnittelua. Toki pelaajillakin on vastuu treenien tasosta ja omasta harjoitusmäärästä.
Liian usein treenit sisälsivät enimmäkseen huonoja toistoja ja virheitä. Pelimme ei vain millään ottanut kulkeakseen. Menimme vuoristorataa pelistä toiseen. Tämä harmitti suuresti, koska koin, että joukkeessamme ollut potentiaali ei päässyt esille.

 

Joukkueessa alkoi esiintyä erilaisia rasitusvammoja lähes joka pelaajalla. Itsellänikin alkoi paikkoja kolottaa. Tähän koen syyksi uuden pallon tuomat ehkä turhatkin tekniikkamuutokset.
Toki urheilijat ovat särkyihin ja vammoihin tottuneita, mutta itse pyrin niitä välttämään mahdollisimman pitkään esimerkiksi hieronnoilla ja kiropraktikoilla. Nyt niitä ei ollut niin hyvin tarjolla kuin täällä Suomessa olemme tottuneet.

En tuntunut saavan itsestäni parasta irti, enkä ollut enää oma itsevarma itseni kentällä. Oma pelitapani muuttui paljonkin.
Olen aina pitänyt itseäni niinsanotusti enemmän nopeana kuin vahvana pelaajana, jota tässä joukkueessa olisi kaivattu. Emme osanneet löytää valmentajamme kanssa kultaista keskitietä hänen pelitapoihinsa ja tekniikoihin ja niihin, jotka olin jo kokenut itselleni toimiviksi.

Maajoukkuetauolla pelatussa Tsekki-ottelussa sain raavittua kasaan suhteellisen hyvät pinnat, itse asiassa parhaat, mitä olen ikinä tehtaillut. Tämä pisti miettimään, miksi en kykene edes ajoittain siihen seurassa.

 

Tämän oli huomannut myös Lentopallokerhon valmentaja Matteo, joka otti yhteyttä agenttiini kysymällä, miten minulla menee. Aloin miettiä asiaa ja totesin, että en ole hetkeen nauttinut treeneihin menemisestä. Miksi? Koska en kokenut saavani tarpeeksi virikkeitä, ohjeita, onnistumisen iloa tai kehittymisen tunnetta treeneissämme. Plaisir oli omalta osaltani kadonnut.

Siispä sovimme sopimuksen purusta ja siirrosta takaisin Hämeenlinnaan. Iso kiitos Quimperin valmentajalle, joka ymmärsi tilanteeni ja antoi minun lähteä. Iso kiitos myös Matteolle ja koko joukkueelle, jotka ottivat minut ilolla vastaan.

 

Nyt reilu kuukausi Suomen lumisista maisemista nauttineena en voisi olla onnellisempi päätöksestäni. Koen taas olevani ”back in track”. Treeneihin lähden hymyssä suin ja motivoituneena.

Loppuun haluan sanoa, että vaikka tämä melko negatiivissävytteiseksi äityikin – mitä sen on pakko ollakin, koska ei seurasiirtoja kepoisin perustein koskaan tehdä – niin suosittelen lämpimästi nuoria urheilijoita lähtemään ulkomaille ja myös Ranskaan.
Onhan sillä lentopallomaana pitkät perinteet. Pelit ovat Suomeen verrattuna enemmän tapahtumanomaisia, katsojat uskaltavat pitää ääntä ja kannustaa. Seuroissa on valtava määrä ystävällisiä seurajäseniä ja tukijoukkoja. Lisäbonuksena tulivat upeat maisemat, erilainen kulttuuri ja ystävälliset ihmiset.

Ajatus ulkomaille lähdöstä on edelleen mielessäni, sillä koen, että ulkomailla eläminen antaa paljon jatkoelämää ajatellen. Mutta nyt pelaan Hämeenlinnassa, ja on tullut aika laittaa piste Salla Ranskassa -blogille.

 

Salla Karhu

Koeta miettiä, mitä suuhusi pistät!

Published by:

Hiljattain ilmestynyt FinRavinto-tutkimus kertoo, että me suomalaiset syömme keskimäärin hyvin epäterveellisesti. Siis yhä, vaikka joka tuutista tuntuu tulevan tietoa: syö niin tai näin, niin voit hyvin.
Kuitenkin se, minkä liian usein ajattelemme tiedoksi, ei ehkä olekaan sitä. Se saattaakin olla vain jonkun kokemus siitä, mikä on hänelle hyväksi. Lähtökohdaksi kannattaakin ottaa THL:n ravitsemussuositukset, jotka perustuvat asiantuntijatietoon oikeanlaisesta ravinnosta.
Yhä pätee lautasmalli, jossa puolet lautasesta täytetään kasviksilla ja tähän päälle pieni loraus kasviöljypohjaista kastiketta. Perunan, täysjyväpastan tai muun täysjyväviljalisäkkeen osuus annoksesta on noin neljännes. Loppuneljännes jää kala-, liha- tai munaruoalle tai palkokasveja, pähkinöitä tai siemeniä sisältävälle kasvisruoalle.

 

Murheenkryyni tutkimuksessa on erityisesti miesten suosima punainen liha. Sitä pitäisi vähentää yhtä lailla kuin prosessoitujen tuotteiden, kuten leikkeleiden, nakkien ja makkaroiden popsimista.
Miehistä jopa kahdeksan kymmenestä syö näitä kaikkia yli suositusten, naisistakin neljännes. Noita lihatuotteita saisi syödä enintään 500 grammaa viikossa – siis sama määrä, mitä kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivässä.
Tyydyttyneitä rasvoja, joita on esimerkiksi voipohjaisissa levitteissä ja juustoissa, pistellään suuhun edelleen aivan liikaa, samaten suolaa.

 

Tutkimuksen mukaan miehistä vain 14 ja naisista 22 prosenttia syö riittävästi kasviksia, marjoja tai hedelmiä. Niitä saisikin syödä paljon, vähintään 500 grammaa päivässä! Joskus luin jostakin nyrkkisäännön, jonka mukaan aikuisen on hyvä syödä värikkäitä terveyspommeja viisi omankokoista kourallista päivässä. No, yksi omena tai appelsiini on jo annos. Näitä olisi hyvä ottaa kaveriksi joka aterialle.
Itselläni on ainakin päiviä, ettei tuo määrä täyty mitenkään. Okei, myönnän, että työevääksikin kannattaa ehkä pakata hivenen enemmän kuin yksi mandariini tai neljä kirsikkatomaattia. Parannettavaa on itselläni tässä ainakin.
Työlounaalla tavoite onnistuukin paremmin, sillä kerta-annoksena salaatteja tulee syötyä enemmän.

 

Fakta silti on, että entistä useamman olisi hyvä alkaa korvata lihaa kasvisruoalla aluksi vaikka kerran viikossa. Tämä olisi sekä kansanterveydellisesti että useimmiten ekologisesti hyvä teko.
Jos entistä useampi alkaisi käyttää kasviksia, tällä olisi enemmän kansanterveydellistä vaikutusta kuin sillä että pieni joukko ihmisiä ryhtyy täysvegaaneiksi. Siis eivät pistä suuhunsa mitään eläinperäistä.
Uusi vuosi ja uudet kujeet – nyt on hyvä alku yrittää ruveta syömään terveellisemmin. Vielä kun saa enimmät suklaahoukutukset kuriin. No, tarjolla olevat joulusuklaat on suurelta osin kai jo syöty.

 

Paljon on väliä silläkin, miten lounaspaikoissa tarjottu ruoka on valmistettu. Suolaa ja huonoja rasvoja voi saada lounaallakin liikaa.
Tutkimuksessa yllätti se, että miehet syövät niinkin paljon enemmän lihaa kuin naiset. Osaselitys löytynee miesten isommasta lihamäärästä lautasella. Naiset ja miehet syövät kuitenkin paljon yhdessä, jolloin terveellisemmin syövän tyyli voisi tarttua hivenen toiseenkin.
Punainen liha suositellaan korvattavaksi kalalla, vaalealla lihalla tai palkokasveilla. Itse olen opetellut käyttämään papuja ja linssejä entistä enemmän. Niistä saa hyvää ruokaa, mutta kaikille pavutkaan eivät yksinkertaisesti maistu. Tämänkin olen saanut karusti havaita.