Blog

Koeta miettiä, mitä suuhusi pistät!

Published by:

Hiljattain ilmestynyt FinRavinto-tutkimus kertoo, että me suomalaiset syömme keskimäärin hyvin epäterveellisesti. Siis yhä, vaikka joka tuutista tuntuu tulevan tietoa: syö niin tai näin, niin voit hyvin.
Kuitenkin se, minkä liian usein ajattelemme tiedoksi, ei ehkä olekaan sitä. Se saattaakin olla vain jonkun kokemus siitä, mikä on hänelle hyväksi. Lähtökohdaksi kannattaakin ottaa THL:n ravitsemussuositukset, jotka perustuvat asiantuntijatietoon oikeanlaisesta ravinnosta.
Yhä pätee lautasmalli, jossa puolet lautasesta täytetään kasviksilla ja tähän päälle pieni loraus kasviöljypohjaista kastiketta. Perunan, täysjyväpastan tai muun täysjyväviljalisäkkeen osuus annoksesta on noin neljännes. Loppuneljännes jää kala-, liha- tai munaruoalle tai palkokasveja, pähkinöitä tai siemeniä sisältävälle kasvisruoalle.

 

Murheenkryyni tutkimuksessa on erityisesti miesten suosima punainen liha. Sitä pitäisi vähentää yhtä lailla kuin prosessoitujen tuotteiden, kuten leikkeleiden, nakkien ja makkaroiden popsimista.
Miehistä jopa kahdeksan kymmenestä syö näitä kaikkia yli suositusten, naisistakin neljännes. Noita lihatuotteita saisi syödä enintään 500 grammaa viikossa – siis sama määrä, mitä kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivässä.
Tyydyttyneitä rasvoja, joita on esimerkiksi voipohjaisissa levitteissä ja juustoissa, pistellään suuhun edelleen aivan liikaa, samaten suolaa.

 

Tutkimuksen mukaan miehistä vain 14 ja naisista 22 prosenttia syö riittävästi kasviksia, marjoja tai hedelmiä. Niitä saisikin syödä paljon, vähintään 500 grammaa päivässä! Joskus luin jostakin nyrkkisäännön, jonka mukaan aikuisen on hyvä syödä värikkäitä terveyspommeja viisi omankokoista kourallista päivässä. No, yksi omena tai appelsiini on jo annos. Näitä olisi hyvä ottaa kaveriksi joka aterialle.
Itselläni on ainakin päiviä, ettei tuo määrä täyty mitenkään. Okei, myönnän, että työevääksikin kannattaa ehkä pakata hivenen enemmän kuin yksi mandariini tai neljä kirsikkatomaattia. Parannettavaa on itselläni tässä ainakin.
Työlounaalla tavoite onnistuukin paremmin, sillä kerta-annoksena salaatteja tulee syötyä enemmän.

 

Fakta silti on, että entistä useamman olisi hyvä alkaa korvata lihaa kasvisruoalla aluksi vaikka kerran viikossa. Tämä olisi sekä kansanterveydellisesti että useimmiten ekologisesti hyvä teko.
Jos entistä useampi alkaisi käyttää kasviksia, tällä olisi enemmän kansanterveydellistä vaikutusta kuin sillä että pieni joukko ihmisiä ryhtyy täysvegaaneiksi. Siis eivät pistä suuhunsa mitään eläinperäistä.
Uusi vuosi ja uudet kujeet – nyt on hyvä alku yrittää ruveta syömään terveellisemmin. Vielä kun saa enimmät suklaahoukutukset kuriin. No, tarjolla olevat joulusuklaat on suurelta osin kai jo syöty.

 

Paljon on väliä silläkin, miten lounaspaikoissa tarjottu ruoka on valmistettu. Suolaa ja huonoja rasvoja voi saada lounaallakin liikaa.
Tutkimuksessa yllätti se, että miehet syövät niinkin paljon enemmän lihaa kuin naiset. Osaselitys löytynee miesten isommasta lihamäärästä lautasella. Naiset ja miehet syövät kuitenkin paljon yhdessä, jolloin terveellisemmin syövän tyyli voisi tarttua hivenen toiseenkin.
Punainen liha suositellaan korvattavaksi kalalla, vaalealla lihalla tai palkokasveilla. Itse olen opetellut käyttämään papuja ja linssejä entistä enemmän. Niistä saa hyvää ruokaa, mutta kaikille pavutkaan eivät yksinkertaisesti maistu. Tämänkin olen saanut karusti havaita.

Hyvät samanlaiset erilaiset kansalaiset

Published by:

Totta se on. YK:n onnellisuusraportin (2018) mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Kyllä tätä maailmalla ja meilläkin on ihmetelty. Ja aika pian tasoittavat selityksetkin keksitty: suomalaisten onnellisuus on tylsää turvallisuutta, poliisiin, palomiehiin ja apteekkihenkilökuntaan luottamista, omiin oloihin käpertymistä. Vaikka me olemme pieni kansa, eroja meissäkin on, yhtenäisyyttä rikastamassa. Onneksi.

Viime vuosina mediassa on toisteltu ja päivitelty suomalaiskansallisen yhtenäiskulttuurin pirstoutumista sekä sen katoamista menneisyyden nieluun.
Kun Raha-automaattiyhdistys päätti poistaa pajatsot julkisesta käytöstä, Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kerrottiin yhtenäiskulttuurin lopullisesti murentuvan. Tällaisen päättelyn mukaan se oli siis vastikään ollut koko maata ja sen kaikkia asukkaita niputtavaa todellisuutta.
Kulttuurintutkijoiden kesken ollaan yhtä mieltä siitä, että yhtenäiskulttuuri on osa kuviteltua todellisuutta. Se on koottu monille yhteisiksi otaksutuista, yhdistävistä asioista. Sen ulkopuolelle taas on sysätty vieraita vaikutteita ja epäedullisia tai peräti Suomea uhkaavia ilmiöitä.

Tällainen sepitetyn yhtenäisyyden tulkinta ehti olla jo siinä määrin vallitseva, ettei keskustelulle sen paikkansa pitävyydestä tuntunut olevan enää tarvetta.
Kunnes viime vuoden kuluessa parinkin tutkimuspajan taholta kuulutettiin, että ”suomalaiset identiteetiltään yllättävän samanlaisia” ja ”suomalaiset ovat arvoiltaan yhtenäinen kansa – vaikka emme sitä hoksaakaan”. Tällaisia tuloksia oli nimittäin saatu sekä Pellervon taloustutkimuksen että Kulttuurirahaston ja e2 Tutkimuksen kyselyillä.
Niiden mukaan kotiseutuihin samastuminen on edelleen vahvaa, ja turvallisuus on ykkösarvomme maailman melskeiden keskellä. Yhteinen hyvä ja tasapuolisuus korostuvat puolestaan meitä koossa pitävinä arvoina.
Vaikka tuloerojen kerrotaan kasvaneen ja eriarvoistumisen lisääntyneen kymmenessä vuodessa merkittävästi, jopa huoli tällaisesta synkästä kehityksestä yhdistää meitä e2:n mukaan.

Yleisen ja erityisen ristiriita on osittain näennäinen, sillä yhtenäiskulttuurin oletettu mureneminen tai sen keinotekoisuus eivät tarkoita, etteivätkö suomalaiset voisi edelleen olla samaa mieltä joistakin asioista sekä melko tyytyväisiä oloihinsa.
Menneen yhtenäiskulttuurin kuvitelma sekä tämän päivän monille yhteiset arvot ja yksilölliset arvostukset ovat meidän itseymmärryksemme tekijöitä, joista neuvotellaan ja riidellään niin eduskunnassa, kaduilla ja toreilla kuin Herkkuhetkessä ja Päivölän parlamentissa.
Erilaisuudet ovat olennainen osa elävää, dynaamista kulttuuria. Jos kulttuurin moniäänisyys vaiennetaan, ollaan totalitarismin vaarallisella tiellä. Jos taas yhteiset arvot ja muut kansallisen identiteetin ainekset hylätään, me emme ole ketään.

 

Palaan vielä lyhyesti viime vuosiin, koska nyt tiedämme niistä enemmän. Vaatimaton, rehellinen, sisukas kansa vietti 2017 kaikille ja kaikkialle kuuluvaa itsenäisyyden riemuvuotta.
Siltä ainakin tuntui, kun koko Suomi tanssi, juoksi, leipoi, joi kahvia, nosti maljoja, valaisi rakennuksia sinivalkoisin värein ja kävi katsomassa uutta Tuntematonta sotilasta. Valtioneuvoston tiedotusosasto muistutti pitkin vuotta, että ”Käynnissä on sukupolvemme merkittävin juhlavuosi, jota vietetään koko vuoden, koko Suomessa. Suomi 100 -juhlavuoden teema on yhdessä.”
Itsenäistymisen jälkeisen vuoden 1918 väkivaltaisia tapahtumia, kansakunnan synkkää perintöä puolestaan tulkittiin ja pohdittiin mielestäni kiinnostavan monipuolisesti niin tutkimuksen kuin taiteiden aloilla.
Jos joku vielä aktiivisesti haluaa – syystä tai toisesta – unohtaa kansakunnan traumaattisen historian vaiheet, hänen on suljettava silmät ja korvat kaikelta tältä.
Elävään kulttuuriperintöön punotaan jatkuvasti sellaisia elettyjen ja kuviteltujen kokemusten säikeitä, joista voidaan luoda menneisyyden läpikuultavia muistiharsoja ja historian tiheitä kudoksia.
Erilaiset elämät ja elinympäristöt tuottavat toisiinsa kietoutuvia tulkintoja. Ne ovat samanaikaisesti yksilöllisiä ja yhteisiä, paikallisia ja maailmallisia. Emme me muuten näin onnellisia olisi.

 

Seppo Knuuttila

Kasvimaageenit aktivoituvat, kun aurinko pilkahtaa

Published by:

Ryytimaa uinuu vielä talviuntaan hangen alla, mutta jossakin ihon alla kasvimaageeni jo hiljalleen aktivoituu. Helmikuussa viimeistään se on täydessä iskussa, ja saa suunnittelemaan taimikylvöjä.
Kukapa olisi uskonut tämän tietäen menneisyyteni 4H-kerholaisena ja silloiset sosiaaliset paineet 4H-neuvojan perheenjäsenenä! Isän mielestä neuvoja ei voi kulkea pitäjällä kommentoimassa toisten palstoja, jos omassa pihassa kasvimaat puskevat rikkaruohoa.
Siksi meille lapsille, joilla kullakin oli aarin kokoinen palsta, oli asetettu tiukka takaraja. Juhannusaattoon mennessä kasvimaan piti olla putipuhtaaksi kitketty ja porkkanarivien kohota viivasuorina mullasta. Erinäisiä juhannusaattoaamupäiviä kului siis porkkanantaimien seassa kontaten…
Toisaalta 4H-palsta tarjosi myös iloiset hetkensä, kun vei runsaita persiljapuntteja kyläkauppaan ja keräsi kehuja – puhumattakaan tilipäivistä. Kasvimaan antimilla tienasin reissurahoja ja hankin haaveitteni vaihdepyörän.

 

Nyt ovat tavoitteet toisenlaiset, ja kaikkea leimaa armollisuus itseä kohtaan. Viljelypalsta, jonka hankin taimipiirin innostuneessa ilmapiirissä herätyksen saatuani, on multaterapiaa varten. Pahimmat rikkakasvit kiskotaan pois, pienemmistä ei häiriinnytä.
Viime keväänä jäi taimikasvatus vähiin muiden kiireiden vuoksi, mutta onneksi taimia saa ostamallakin. Siinä tosin on vaarana innostuksen lähteminen lapasesta. Jokohan tänä keväänä saisi siemenet itse multaan?
Ensimmäinen ryytimaakesä Oriveden palstoilla oli kuiva ja kuuma, mutta palsta-aktiivit olivat ottaneet tämän mahdollisuuden huomioon. Valmisteluun saadulla hankerahoituksella hankittiin kasvimaan laitaan käsipumpulla täytettävä vesisäiliö, josta oli lyhyt matka raahata kannukaupalla vettä maailmaan pyrkiville taimille.
Onneksi olimme kaverin kanssa ottaneet viereiset palstat. Vuorovedolla koetimme pitää taimia hengissä ja raportoimme kaverillekin siementen itämisestä ja aikanaan myös kurpitsojen pullistumisesta. Mitä siitä, että nämä jalkapallon kokoiset oranssit pallerot olivat kivikovia kuoreltaan!

 

Vaikka rutikuiva palsta ei alussa suuria lupauksia antanutkaan, sitkeä kastelu palkitsi aloittelevat palstaviljelijät ja tuotti muun muassa kauniita pottuja, makoisia porkkanoita, aromikasta tilliä ja aivan uskomattoman maukasta lehtikaalia. Ihan varmasti niitä olisi saanut vähemmällä vaivalla lähikaupasta, mutta nämä olivatkin Ihan Itse Kasvatettuja.
Miten suuren riemun nostattivatkaan ensimmäiset oman palstan potut kattilassa! Kun sen nyt on kerran kokenut, tulee mieleen, että niitä kiemurtelevia perunavakoja voisi jopa laittaa useamman.
Oskon taimipiiri, jossa aiheeseen hurahtaneet villitsevät toisiaan ja vaihtavat ylijäämätaimia, taitaa olla tämän kevään tauolla. Kantapään kauttakin oppia hakien voi palstaviljelijöiden heimoon liittyä. Puolen aarin palstoja lienee vielä mukavasti vapaana, kannattaa kysyä 4H-yhdistyksen toimistosta.

 

Loppukesästä pistäydyin myös Maunulan viljelypalstoilla pääkaupunkiseudulla ja havaitsin ison periaatteellisen eron. Siellä päin oleskelulla oli tärkeä osuus palstojen käytössä, ja niille oli raahattu jos jonkinlaista istuinryhmää ja aurinkovarjoa, useimmat vahvasti ajan patinoimia.
Tapasin sellaisenkin iloisen parivaljakon, jolle viljelypalsta näytti olevan tekosyy oluen nauttimiselle varjon alla. Me tuskin maltoimme istahtaa vesipisteen viereen henkeä vetämään.
Palstoilla tyyli ja säännöt vaihtelevat, meillä Orivedellä tällaiset rakennelmat on kielletty palstan säännöissä. Selän lepuutukseen riittävät kyllä hyvin Oriveden työpajan tekemät komeat puupenkit.

 

Anne Kotipuro

Villaisia fantasioita

Published by:

Aamuyöllä, kun uni karkasi silmistä, oli otollinen aika konstapylkkäsmäisille sinisille ajatuksille. Minä en tietenkään niin suurellisia, maailmankaikkeudellisia ajattele kuin Konsta Pylkkänen, mutta jokainen tavallaan, kuten eräs muurahainen.
Muurahainen makasi ketarat pystyssä maantiellä ja tulipa siihen ihmettelijä, joka kysyi mitä kummaa hän puuhasi. Muurahainen sanoi pitävänsä taivasta ylhäällä. Kukin tavallaan, kukin tavallaan, ajattelin minäkin.

Sain sellaisen ajatuksen, että myös minä, vaatimaton orivesiläinen eläkeläinen, voin osaltani auttaa alkanutta juhlavuottamme tulemaan ikimuistettavaksi tarjoamalla muutaman idean. Kun meillä kerran pidetään Villasukkajuoksun SM-kisat, niin voisimme samalla hiihdellä parketilla sukkasillaan, kun kerran Mietaakin tulee.
Pidetään kunnon villasukkabileet kaiken ikäisille. Paikkana voisi olla liikuntahalli, tai vallataan Opisto! Kun meitä mummoja on kaupunki pullollaan ja neulottuja villasukkia nurkat väärällään, niin pääsymaksu tansseihin olisi tietenkin kohtuuhintaiset villasukat. Joka kymmenes sukkien ostaja saisi valita itselleen sopivan tanssiparin. Ei toki koko illaksi, kohtuus kaikessa.

Koska mummot ovat jo osuutensa tehneet sukkia valmistamalla, niin sukkamyyntiin ajattelin hieman nuorempaa naisväkeä. Järjestetään Villasukkamissikilpailut.
Missikandidaatit voisivat kaupitella sukkia tanssipaikan ovella. Mietaa saisi valita mieleisensä missin. Kenties tätä kautta saataisiin kaupungille kuuluisa vävy ja saataisiin yksi sinkku vähemmäksi.
Orkesteria en vielä osaa ehdottaa, kun Pentti Oskari Kangas ja Seitsemän seinähullua eivät taida enää keikkailla. Jos ei muuta keksitä, niin kaupunginjohtaja oivana soittomiehenä voisi koota mukavan bändin.

Musiikista puheen ollen järjestetään tietysti karaokekilpailut. Miehille Orikaraoke- ja naisille Tammakaraokekilpailu. Pikkuvarsoille tietysti ihan ikioma kisa.
Voisin suostua tuomariston puheenjohtajaksi, jos tuomaristoon saataisiin mukaan muutama entinen tangokuningas, nimiä mainitsematta. En kuitenkaan tarkoita Sillanpäätä, hänethän olemme jo kertaalleen hylänneet.
Ajattelin hyvänä vaihtoehtona kuninkaallisille Antti-satasalamaa-Tuiskua. Mikrofonin päälle näppärät näprääjät tietysti kutovat tai virkkaavat suojuksen, kuten telkkarissakin näyttää olevan muotia. Näppärät Näplääjät olisi muuten aika hyvä nimi jollekin käsityöporukalle tai muille näprääjille.

Joku on jo varmaan keksinyt minua ennen, että valitaan kaupungille oma Ori, joka edustaa miespuolista väestöä. Riittää, kun on komea, älykäs ja supliikkimies. Muut orin ominaisuudet unohdamme. Ehkä valinnasta tulisi vuosittainen perinne, kuten joulupukin valinnasta.
Tarjoan nämä ideat omalle kaupungilleni 150-vuotislahjaksi, ihan ilmaiseksi. Kiitos riittää.

 

Marja Alatatalo

Tappioputki viimein ohi

Published by:

Uusi alku, uusi kausi, mielen nollaus. Näin sovimme Lilleen tehdyn reissun jälkeen, jolta tulimme kotiin jälleen pisteittä.
Peli Marcq En Baroeulia vastaan oli luokaton, ja paineet voitosta näkyivät suorituksissa. Ennen peliä valmentajamme teki hyvin selväksi, että tämä peli on voitettava, muuta vaihtoehtoa ei ole.
Ensimmäinen erä alkoi virheiden sävyttämänä, ja Lillen ryhmä vei sen selkeästi itselleen. Toiseen erään löysimme hieman itseluottamusta ja syöttömme koveni, tosin samaan aikaan vastustaja antoi meille 7 syöttövirhettä.
Pitkällä erätauolla voitetun erän jälkeen saimme pienen toivon pilkahduksen, kunnes valmentajamme käveli pukukoppiin. Hän alkoi syytellä eri pelaajia huonoista suorituksista pelin aikana. Tämän jälkeen keräilimme itkeviä pelaajia suihkusta ja wc-tiloista.
Seuraavat kaksi erää turpiin ja hotellin sängylle pötköttämään. Ilmeisesti emme osanneet suhtautua valmentajamme kritiikkiin oikealla tavalla.
Seuraavan päivän 7 tunnin kotimatka oli hyvin pitkä. Itse kävin pelissä tekemässä muutaman vastaanoton. Henkilökohtaisesti en jaksanut surra peliä. Ennen ottelua ja sen aikana käytettyjen sanojen ja neuvojen sisältö ei antanut avaimia parempiin suorituksiin suurelle osalle pelaajista.

 

Maanantaina oli vuorossa ”se puhe”. Joukkueenjohtaja saapui treeneihin ja halusi puhua asiat halki.
Kauhutarinoita kuulleena odotin, että hän olisi huutanut pää punaisena, haukkunut kaikki maan rakoon ja poistunut aiheuttaen pahaa mieltä, epätoivoa ja syytöksiä.
Mutta saimmekin aikaan kehittävän keskustelun erilaisista epäkohdista. Monen pelaajan puheissa toistui treenien tason puute verrattuna peleihin ja pelaajien henkilökohtainen vaatimuksien taso sekä asenteiden parantamisen vara näissä molemmissa.
Seuraavan päivänä harjoituksissa, puhdistetussa ilmassa, saimme parempia toistoja pallon kanssa. Tämä jatkui koko viikon, ja onnistuimme löytämään nousevan trendin harjoitusten laadussa ja asenteen vaihdossa. Toivon pilkahdus paremmasta.

 

Seuraavassa pelissä vastassa oli St Raphael. Valmentajan sanat ennen peliä toivat tällä kertaa uskoa ja varmuutta osaamisesta.
”Menkää kentälle ja pelatkaa, se on lentopalloa, lajia jota olette harjoitelleet pienestä asti ja jossa olette hyviä”. Kuulostaa kovin yksinkertaiselta, mutta niin se monesti on.
Aloitimme rauhallisella päättäväisellä energialla ja veimme 2 ensimmäistä erää selkeästi. Kolmas erä oli myös hallussamme ja onnistuimme hankkimaan erä- ja ottelupallon muutamaan otteeseen mutta ehkä alitajuntamme ei ollut vielä valmis voittamaan näin selkeästi.
Kolmas ja neljäs erä menivät vastustajalle. Viidenteen erään otimme taas pelin haltuun, ja sen veimme rohkealla tekemisellä 15–13. Kauden toinen voitto takataskuun. Helpottuneet ja iloiset ilmeet. Sanoilla on merkitystä.
Vihdoin tappioputki oli ohi. Mutta sitten taas suomalaisuus ja realismi esiin: eihän tämä riitä! Kehityksen ja hyvän tekemisen on jatkuttava. Töitä on edelleen tehtävä laadukkaammin ja tehokkaammin. Alku ”uudelle kaudelle” on lupaava, mutta opit on pidettävä mielessä, kun jatkamme joulukuun viimeisiin harjoituksiin ja peleihin.

 

Viime viikkoja Ranskaa ”myllyttänyt” lakkoilu on vaikuttanut osittain myös meidän arkeemme täällä lännessä. Viikonloppuna hallille saapumiseen neuvottiin varaamaan hieman enemmän aikaa reitille sattuvien liikenneympyröiden ollessa ehkä lakkoilijoiden sulkemia. Kaikki pääsivät kuitenkin ongelmitta paikalle.
Viikolla kiersimme autolla kaupunkia ympäri etsien huoltoasemaa, jossa vielä olisi bensiiniä. Kolme päivää ”opiskelijavalolla” ajelun jälkeen saimme vihdoin tankattua.
Tänään pelireissuun lähtiessä jouduimme odottamaan hetken lähtöä, sillä viereisen koulun oppilaat olivat päättäneet blokata ison kadun koulun vierestä. Poliisit olivat ilmestyneet paikalle, mutta katselivat kaukaa 30 hengen oppilaslauman kadun valloitusta. U-käännöksen kautta lähdimme reissuun kiertotietä.
Myös kaupungin laidalla olevan ympyrän luona keltapukuiset ihmiset kieltäytyvät siirtymästä kaupunkiin saapuvien autojen tieltä ja liikenneympyrän keskelle kasattu kokko liekehti.

 

Pientä sekasortoa on siis havaittavissa myös Quimperissa. Lakkoilu ei ole kuitenkaan vielä estänyt ihmisiä löytämästä viikonloppuisin hallimme katsomoon.
Upea tunnelma ja aina iloiset katsojat siivittivät meidät kauden toiseen voittoon. On hienoa nähdä, miten ihmiset löytävät katsomoihin ja pitävät positiivista ilmapiiriä yllä, vaikka joukkueemme on viime aikoina kahlannut pahasti.
Nyt edessä on Tour de France. Ensin matkaamme 8 tuntia Ranskan keskiosaan pelaamaan Chamalieria vastaan, ja tämän jälkeen matkustamme toiset 8 tuntia Lilleen, aivan Ranskan pohjoisimpaan osaan. Siellä pelaamme Ranskan cupin puolivälierät Marcq En Baroeulia vastaan. Lopuksi vielä 10 tuntia istuskelua pohkeet jumissa, ja olemme kotona. Ja tämä reissu toteutuu minibusseilla. Joten nyt lähden täyttämään repun kirjoista ja Netflixin ladatuista elokuvista!

Ensi kertaan,

Salla

Toimittajankin totuuden hetki

Published by:

Osallistuin alkusyksystä Helsingissä järjestettyyn Journalismin päivään. Vuosittain toistuvassa tapahtumassa oli tälläkin kertaa mukana nelisensataa media-alan ammattilaista.
Yksi päivän puheenvuoroista käsitteli ilmastonmuutosta. Vihreä Lanka -lehden toimittajat haastoivat meidät muut ottamaan ilmastonmuutoksen huomioon työssämme uudella tavalla ja asenteella.
Ympäristönsuojelu on ollut esillä lehdissä, televisiossa ja verkkomediassa vaihtelevasti. Eri teemat ovat nousseet keskusteluun vuoron perään. Muovijäteongelma on ollut vahvasti esillä.
Viimeisimpien ilmastonmuutoksen seurantatulosten ja ennusteiden julkistamisen jälkeen pääaihe on nyt selkeästi – ilmastonmuutos.

 

En epäile, etteikö ilmastonmuutos olisi todellisuutta. Seuranta kertoo, että ilmasto on lämmennyt maailmanlaajuisesti vajaan asteen reilussa vuosisadassa. Osa lämmönlisästä on siirtynyt merivesiin, jotka nekin ovat lämmenneet.
Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on noussut merkittävästi. Suurin osa muutoksesta johtuu ihmisen toiminnasta. Lisääntyvä hiilidioksidi on suurin tekijä ilmaston lämpenemisessä.
Luotan ennusteisiin siitä, että muutos etenee nopeammin kuin olemme osanneet ymmärtää. Muutos tekee elinympäristöstämme arvaamattomamman. Elämä muuttuu monin paikoin maapallolla vaikeammaksi ja jopa mahdottomaksi.
Näyttää siis olevan painavia syitä ottaa asian esillä pitämisen haaste vakavasti.

 

Ilmastonmuutos on iso asia, joka koskettaa meitä jokaista. Siitä on siten tärkeää kertoa lukijoille. Mutta miten siitä kertoisin? Millä tavoin sen tulee olla osa omaa työtäni?
Hyviä kysymyksiä, vastauksia vielä puuttuu.
Journalismin päivän vetoomus tarkoitti, että meidän toimittajien pitää tehdä enemmän kuin vain kirjoittaa erikseen ilmastonmuutokseen liittyvistä aiheista. Ilmastoasiat pitäisi ottaa esille kaikissa mahdollisissa yhteyksissä.
Mitä nuo yhteydet ovat paikallislehdessä? Miten tavoitteet teollisuuden, lämmityksen tai liikenteen päästövähennyksistä näkyvät omassa elinpiirissäni? Miten tänne suhteutuvat pohdinnat metsien ja maatalouden hiilitasapainosta?
Yksi tavoite on nostaa ilmastoasiat esille aina, kun kerromme uusista merkittävistä hankkeista niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella. Miten ilmastonsuojelu on huomioitu kaavoituksessa, rakennussuunnittelussa tai tiehankkeissa? Tuleeko aika, jolloin ilmastovaikutukset painavat päätöksissä enemmän kuin mikään muu yksittäinen ohjaava tekijä?
Yhtä lailla katsomme ilmiötä yksilön ja hänen valintojensa kannalta. Miten yksittäinen ihminen voi jarruttaa ilmastonmuutosta?
Tärkeää on osata tuoda uhkakuvien takaa esille mahdollisuudet. Kiirettä jo pukkaa, mutta voimme tehdä paljon, yksin ja yhdessä. Siinä lienee tärkein viesti.
En ole harrastanut uudenvuodenlupauksia, mutta nyt teen toisin. Lupaan oppia ja kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ensi vuonna enemmän kuin tähän mennessä yhteensä.

Miksi edes pitäisi olla niin itseohjautuva?

Published by:

Olen ihmeissäni. Uusi opetussuunnitelma puhuu entistä aktiivisemmasta ja itseohjautuvammasta oppilaasta. Unelmaoppilas on kaiketi itseohjautuva ja omatoiminen oppija, joka itse ottaa vastuuta. Lisäksi hän tietysti ottaa leikiten haltuun digitaalisuuden ja ilmiöoppimisen. Huh heijaa.
Sama mantra on osittain levinnyt jo varhaiskasvatukseen. Sielläkin lasten pitäisi yhtäkkiä olla jotenkin kauhean omatoimisia. Kyllä, sielläkin puhutaan entistä aktiivisemmasta ja omatoimisemmasta lapsesta. Miksi ihmeessä? Mikä näitä suunnitelmien laatijoita oikein vaivaa? Jollekin on selvästi iskenyt paniikki. Hei, älylaitteiden aikana yhteiskunta muuttuu niin hurjaa vauhtia, että lastenkin on muututtava. Tähän vieläpä tunnutaan uskovan suorastaan lammasmaisesti. Kun joku ”viisas” sanoo, näin sen täytyykin olla.

Mitä huonoa on vanhassa varhaiskasvatuksen toimintaympäristössä tai perinteisessä opettajalähtöisessä opetuksessa? Eikö opettajien tehtävä muka enää olekaan opettaa?
Lisäksi helposti niitä, jotka kritisoivat ihan aiheesta uutta ilmiölähtöistä opetustapaa, pidetään jotenkin taantumuksellisina – ihmisinä, jotka ovat jotenkin pudonneet kärryiltä tai ainakin uhkaavat pudota.
Mielestäni on sivistymättömyyden huippu, jos ilmiöopettamiseen hurahtaneet eivät ehdi luetuttaa oppilaillaan yhtä ainoaa perinteistä kirjaa lukuvuoden mittaan. Tällaiseenkin olen törmännyt. Aineita sekoitellaan toisiinsa niin, ettei missään tunnu olevan enää päätä eikä häntää, eikä kukaan varsinkaan opi kunnolla mitään.

Suomi porskutti vielä 2000-luvun alussa oppimistuloksissa Pisa-vertailujen kärkipaikoilla maailmanlaajuisesti. Sittemmin on tapahtunut selkeä käänne heikompiin tuloksiin. Helsingin yliopistossa haluttiin alkaa tutkia, mistä moinen notkahdus johtuu eli mikä heikentää 15-vuotiaiden oppimistuloksia.
Tutkimusta tehneen psykologian tohtorin Aino Saarisen mukaan heikompiin oppimistuloksiin ovat johtaneet juuri digitaalisuuden ja ilmiöoppimisen lisääminen.
Digilaitteiden käytön pitäisi koulussa olla väline kohti parempaa oppimista. Nyt liian usein käy niin, että niiden käytöstä itsessään on tullut päämäärä.
Jotta oppimista voi tapahtua, pitää pystyä keskittymään opeteltavaan asiaan ja prosessoida opittua. Jos pitää keskittyä johonkin muuhun tekemiseen, kuten digilaitteen käyttöön, oppiminen voi herpaantua.

Ilmiöoppimisessa vastuu oppimisesta siirretään entistä enemmän oppilaalle. Ei voi mitenkään vaatia, että jo 11-vuotias lapsi osaa itse suunnitella, mitä hänen pitäisi oppia ja mistä ja miten hakea uutta tietoa. Mielestäni on suorastaan heitteillejättöä, jos lapsi jätetään yksin selviytymään saatavilla olevan valtavan tietomäärän kanssa.
Ilmiöoppimisen käyttöä on perusteltu sillä, että se tasaa eri perhetaustoista tulevien oppimistuloksia. Tutkimus osoitti, että on käynyt juuri päinvastoin. Heikot oppilaat pärjäsivät entistä heikommin.
Huolestuttavaa on, jos kysymys ei ole enää siitä, oppiiko lapsi jotakin ainetta vai ei, vaan siitä, selviääkö hän niissä olosuhteissa, joissa oppiminen tapahtuu.
Kuitenkin yksi on varmaa: ihmisaivojen tapa oppia ei ole muuttunut miksikään 20 vuodessa. Vielä 2010-luvun 15-vuotiaiden keskuudessakin Pisa-tutkimuksissa perinteinen opettajalähtöinen opetus oli yhteydessä parempiin oppimistuloksiin. Mitä tästä siis voidaan päätellä? Opettaja on onneksi yhä se, jolta oppi parhaiten päähän jää.

Kati Pääkkönen

Kuka kehtasi viedä eläkeläisten karaokelaitteet?

Published by:

Poliisi selvittelee Länkipohjassa tapahtuneita murtoja ja toivoo niistä vihjeitä. Murtautuja on rikkonut Symppiksen vieressä toimivan Näpsäkkä-puodin ikkunan ja vohkinut puodista muun muassa hyvän summan rahaa, muutaman tietokoneen ja karaokelaitteen.
Kenties sama varas on sitten jatkanut Salen kylmävarastoon, josta ei tosin ole tarttunut saaliiksi mitään. Uutinen ei ole ainoa laatuaan, vaan juuri kesällä uutisoitiin muutamista pahoinpitelyistä ja murtojakin tapahtui.

Uutiset lapsuuden kotikylässäni melko tiheään tahtiin tapahtuneista rötöksistä kuulostavat oudolta. Teiniajoiltani ja lapsuusvuosiltani muistelen, että kylässä oli välillä liiankin rauhallista. Mikä siis mahtaa olla syynä siihen, että murrot ja muut rikokset vaikuttavan olevan kasvussa Länkipohjassa?
Onko pienen kylän yhteisöllisyys todella laskenut niin huonolle tasolle, että koko kylää hyödyttävien yhdistystenkin täytyy hankkia valvontakameroita tiloihinsa? Tiloihin, jotka toimivat koko kylän olohuoneina ja jotka saattavat olla kohta ainoita paikkoja, joissa ylipäätään tapahtuu.
Erityisesti yksinäisten ja eläkeläisten puolta pitävän Symppiksen karaokelaitteiden varastaminen on moraalinen pohjanoteeraus, joka ei voi mitenkään olla rahallisen hyödyn väärti. Haluan uskoa, että murtojen takana on ollut läpikulkumatkalainen eikä omankyläläinen.

Harmillisia uutisia lukiessa tulevat mieleen myös Länkipohjaa uhkaavat säästöt, jotka eivät ainakaan paranna tilannetta. Miten koulusta ja sen ohessa toimivista palveluista ja jäähallista luopuminen mahtaisivat vaikuttaa häiriökäyttäytymisen ja rikosten määrään?
Kun tekeminen vähenee ja kylä hiljenee entisestään, on todennäköistä, että turhautuminen ja tylsistyminen kanavoituvat yhä enemmän esimerkiksi ilkivaltaan ja päämäärättömään kylänraitilla maleskeluun.
Vaikka vaikutukset eivät olisi ihan niin rajujakaan, on selvä, että jos suurelta osin talkoilla ylläpidetyt palvelut, kuten kirjasto ja jäähalli, lakkautetaan, häviää kylästä tärkeitä yhteisöllisyyden symboleja. Jos palveluita lakkautetaan, vähenee myös ihmisten liikkuminen kylällä, mikä aiheuttaa jo itsessään turvattomuuden tunnetta.

Jos koulun tilat pimenevät kokonaan, lakkaa myös muun muassa kuntosalista ja koulun tiloissa pidettävistä kerhoista aiheutuva liike iltaisin. Jos jäähallia ei enää pystytä pitämään käytössä, eivät siellä käyvät luistelijat ja kiekkoilijat enää pidä pimeitä talvi-iltoja eläväntuntuisina.
Ehkäpä kylän tulevaisuuden turvaaminen juuri perustetun kyläyhdistyksen voimin saa kaikki länkipohjalaiset puhaltamaan yhteen hiileen ja vakuuttamaan myös Jämsän päättäjät siitä, että tyhjällä kylänraitilla olisi liikaa huonoja vaikutuksia.
Toivottavasti myös Symppiksen toiminta saa jatkua turvallisesti, vaikka sitten kameravalvonnan varmistamana.

Anni Lähdesmäki

Marraskuuta mennään,

Published by:

Marraskuuta mennään,
ja pikkuhiljaa on havaittavissa talven merkkejä. Lehdet varisevat hiljalleen puista ja sateiset päivät ovat lisääntyneet. Aurinko on kuitenkin esiintynyt tasaisin väliajoin jakaen omaa energiaansa ei niin hyvin alkaneeseen kauteen.

Peli Cannesia vastaan oli hyvä taistelu. Joukkueemme tekemisessä oli huomattavissa hieman enemmän harmoniaa. Paljon tietysti uupuu: 17 virhettä syöttöruudussa oli aivan liikaa, ja se on sitä ketä tahansa vastaan.
Verkon toisella puolella Orpossakin pelannut Agnes Pallag nosti suurimman osan kenttään menneistä syötöistämme hyvällä prosentilla. Myös Agnesin ja Cannesin toisen yleispelaajan voimakkaat viistohyökkäykset olivat vastustamattomia.
Emme pystyneet vastaamaan tähän omalla tykityksellämme Cannesin vahvaa torjunta- ja puolustussysteemiä vastaan. Erien alut olivat taas kerran meidän tähtihetkiämme, mutta jo totutusti erän puolenvälin jälkeen vastustaja rymysi muutaman pisteputken turvin johtoon ja erien voittajaksi. Yhden erän saimme haalittua itsellemme paremmalla tekemisellä torjunnan ja puolustuksen puolella.

Nyt takanamme on 5 peliä. Niistä olemme saaneet 3 pistettä ja sijoituksemme on 12:s. Pelit Pariisia ja Venellesiä vastaan ovat jääneet harmittamaan. Näitä joukkueita vastaan olisimme voineet hankkia muutaman pisteen enemmän. Mutta näillä mennään, mitä on, ja suunta on vain eteenpäin.
Pelissämme on nähtävissä kehitystä, mutta askeleet sitä kohden ovat olleet hieman liian hitaita. Toivon, että kun joulutauko koittaa, olemme hieman paremmissa asetelmissa kuin nyt.
Joukkueemme on täynnä mukavia persoonia ja olemme välttyneet turhilta konflikteilta, mutta ehkä juuri tämä tietynlainen hienovaraisuus onkin ollut este kehitykselle. Joskus kehitys vaatii kovia otteita, suorempaa puhetta ja vaatimusta tietystä tasosta.
Turhautumista on ymmärrettävästi huomattavissa. Toivon, että saamme sen valjastettua positiiviseksi energiaksi ja tuottoisaan tapaan toimia.

Tietysti täytyy muistaa, että kausi on vielä suhteellisen alussa, alkoihan se vasta vajaa kuukausi sitten. Mutta jokainen peli ja piste on joukkueellemme tärkeä.
Kauden alussa tavoitteeksemme asetettiin päästä playoff-otteluihin. Tämän tavoitteen toteuttamiseen joukkueenjohto oli laatinut listan joukkueista, joilta ”otamme” helpot pisteet, pelit, joista on saatava kairattua edes piste, ja pelit, joissa voimme pelata ilman paineita.
Henkilökohtaisesti en pitänyt tästä tavasta, mutta ehkä joillekin se tuo selkeyttä omaan peliin. Itse unohdin koko vaatimuslistan, ja yritän keskittyä jokaiseen peliin samalla tavalla.

Ennen joulutaukoa edessämme on 5 peliä cupin ottelu mukaan luettuna. Ensin aloitin tämän lauseen sanalla ”toivon”, mutta toivo ei nyt yksin riitä. Siispä: jotta voin lähteä hyvillä mielin joulun viettoon, aion ottaa enemmän vastuuta omasta treenaamisestani, tuoda valmentajille toiveita päivittäisiin harjoituksiimme ja keskustella kehittävästi joukkuetovereideni kanssa tekemisestämme.
Jotain on tapahduttava, ettei kausi vain vilise ohitsemme. Uskon, että tämä joukkue vaatii nyt jonkinlaista ravistelua. Joukkueessa vallitseva pieni epätoivo on kitkettävä ja ymmärrettävä, että meissä on jo kaikki tarvittava.

”The present situation is open, real and with an appreciation of the richness in the present. It’s the basic trust that the space is there already. The whole point is that we don’t have to get it; we have it.”
(teksti otettu USA:n maajoukkueliberon Dustin Wattenin blogikirjoituksesta ”Best day ever”)

Terveisin Salla

Rangaistus, joka kävi kantapäälle

Published by:

Lokakuu on mennyt vähän kuin jäitä poltellessa. Harvoin olen näin syvästi ikävöinyt Länkipohjan juttukeikoille, tai Juupajoelle, tai Eräjärvelle.
Olen lusinut kuukauden ajokieltoani, joka napsahti osakseni, kun rikesakkoja kertyi turhan monta turhan lyhyessä ajassa. Ne kaikki tulivat melko pienistä ylityksistä, mutta määrä ratkaisi. Kohtalokseni koituivat turhan hyväkulkuinen auto, tuttavienkin tiedossa ollut raskaahko kaasujalka ja peltipoliisit – sama tolppa jopa kahteen kertaan.
Eikä auttanut perusteellinen, mietitty ja katuva kirjelmäkään Sisä-Suomen poliisilaitokselle. Rikollinen mikä rikollinen, vaikka kuinka kerroin tarvitsevani autoa työssäni. Varoituksella pääseminen pälkähästä tyrmättiin ”toistuvan piittaamattomuuden” perusteella. Mitäpä siitä, vaikka ylinopeussakkoja tätä kasaumaa ennen oli tullut vain kerran kymmenessä vuodessa pitkässä ajohistoriassani.
Tiukille otti jo rangaistuksen odottaminen, sillä piikki täyttyi jo kesäkuun alussa, ja siitä lähtien vain odottelin seuraamuksia. Kävin jopa kesälomareissun pohjoisessa, erittäin nuhteettomasti ajaen. Postia poliisilta tuli vasta syyskuussa. Ehkä siellä oli vuoroaan odottamassa muutama muukin kanssarikollinen.

 

Rangaistus astui voimaan siitä silmänräpäyksestä, kun kirje poliisilta oli kuitattu vastaanotetuksi. Piintynyt autoilija aloitti jalkamiehen taipaleensa, ja illan juttukeikka Länkipohjaan jäi tekemättä.
Kiitän Nysse-kortin olemassaoloa, pikavuorojen joviaaleja ja päteviä kuljettajia – ja ennen kaikkea työkaveria seinän takaa, joka ajoitti töihin tulonsa sopivasti niin, että minua oltiin linja-autoasemalla vastassa aamuisin ja töistä lähtiessäkin sain kyydin täältä kylän laidalta keskemmälle. Säästyin toiselta taaperrukselta täällä päässä, yhden suoritin jo kotoa pikavuoropysäkille.

 

Askelia kertyi kiitettävästi päivittäin, eikä juoksuksi tarvinnut pistää kertaakaan – ehkä tämä kokemus kohensi myös tunnettua viime hetken ajoitustani. Mutta kauppakassia kantaessa käsi venyi, ja kaikki ex tempore -poikkeamiset piti jättää. Säästyiköhän siinä ehkä turhilta shoppailuilta?
Kantapäähän kyllä tuli rasitusvamma, joka on koko ajan pahentunut, ja polvinivelet huutavat, koska reppu selässä painaa keskimäärin saman verran kuin autonpenkille heitetty kassi. Mutta ilokseni myös neljä kiloa elopainoa on kadonnut matkan varrelle, vaikkei sitä isosta massasta ole helppo havaita.
Julkista liikennettä olen tähänkin asti käyttänyt aina kun mahdollista, ja ehkä joskus talvipimeillä, oikein huonoilla säillä siihen voisi turvautua sitten kortillisenakin, kun pysäkille vääntäytyminen on käynyt tutuksi.

 

Ja sitten se tärkein kysymys: otinko opikseni? Keveneekö kaasujalka? Sen on pakko keventyä, sillä rikoksen uusimiseen ei ole varaa. Talvikin tekee siinä tehtävänsä.
Mutta linja-auton ja repsikan penkiltä liikennettä katsottuani en silti osaa pitää itseäni pahimman lajin rikollisena.
Sellaisia hullun ohituksia näkee Ysitiellä suunnilleen joka viikko, ettei voi kuin toivoa edes osan näistä ohittelijoista joutuvan vastuuseen teoistaan. Ja siihen kategoriaan minä en ole koskaan kuulunut.

 

Anne Kotipuro