Blog

Parahtelevat meteorologit ja muita sääilmiöitä

Published by:

Kesän aikana on sattuneesta syystä jälleen tullut seurattua sääennusteita välillä hyvinkin tarkkaan. Suomessa ulkoilmatapahtuman onnistuminen kun riippuu ennen kaikkea säiden haltijan suosiollisuudesta.
Näppituntumalla sanoisin, että jos jokin asia sääennusteissa on lisääntynyt, se on viimeiseen asti kestävä epävarmuus ja säätilojen nopeat muutokset.
Viikon aikana ennuste voi vaihtua helteestä myrskyyn ja takaisin, ja pitkäaikaisennusteissa saapuu aina yllättävä rintama jostain sekoittamaan ennusteet. Ilmastonmuutoksella on varmasti tässä sormensa pelissä, sitä ei käy kieltäminen.
Tänä kesänä olen kuitenkin alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota myös toiseen, säähän epäolennaisesti liittyvään lieveilmiöön.
Niin sanotun keltaisen lehdistön lööppijournalismi on jo pidempään vallannut alaa uutisrintamalla. Internetin hektisyydessä uutisen otsikon pitää olla niin raflaava ja shokeeraava, että se pysäyttää ensi vilkaisulla. Klikkauksen takana olevan jutun sisältö voikin sitten olla vaikka miten tyhjänpäiväisiä itsestäänselvyyksiä.

 

Tähän asti säätiedotukset ovat olleet tyhjänpäiväistenkin uutisten seassa se vakavasti otettava asiallisen harmaa alue. Maanviljelijöille esimerkiksi on ollut ensiarvoisen tärkeä tietää, onko luvassa heinäpoutaa vai ei, ja ennen verkon sääpalveluita olivat radio ja lehdet ainoita tiedonlähteitä siitä, mihin päin pilvet mahdollisesti siirtyvät.
Säätiedotusten monotonisuuden kruununjalokivenä loistaa yhä edelleen merisää. Kotka Rankin tai Kuuskajaskarin ohuesta yläpilvestä kerrottaessa ei ääni saa kohota tai tunteet nousta pintaan.
Merisää on kuitenkin jäämässä ainoaksi asiallisuuden linnakkeeksi kohujournalismin ujuttautuessa myös säätiedotuksiin. Kaukana ovat ajat, jolloin meteorologit olivat Erkki Nystenin tai Juha Föhrin kaltaisia värittömiä hahmoja, jotka ilmeenkään värähtämättä kertoivat tulevan sään.
Joskus saattoi pilvipeite rakoilla tai tulla paikallinen sadekuuro, yleensä oli normaali pilvipoutaa. Matalapaineet ja korkeapaineetkin kuljeskelivat rauhassa omia aikojaan karttakepin ulottuvuuden reunamilla.

 

Nykyään tuntuu siltä, ettei sellaista ilmiötä kuin normaali sää ole enää ollenkaan, vaan aina mennään suoraan ääripäästä toiseen.
Iltapäivälehtien viljelemät termit kuten “hiki-inferno”, “kylmän kurittajan piiskaus”, “hävytön helle” tai “pitkien hikinorojen yöt” kuulostavat enemmän huonolta kioskikirjallisuudelta kuin sääennusteelta. Aika kauas on menty siitä, kun värikkäin kielikuva oli alavilla mailla vaaniva hallan vaara.
Myös meteorologien ammattikunnasta välittyy nykyisten lööppiuutisten kautta aika erikoinen kuva. Oikein lennokkaan toimittajan jutuissa meteorologit riemuitsevat, kauhistelevat, uhkailevat, pelottelevat ja hämmästelevät.
Pahimmissa helteissä meteorologit jo parahtelivatkin karttojensa ääressä. Mielikuva meteorologeista, jotka vuoroin riehaantuvat, vuoroin ahdistuvat omista ennustuksistaan, ei herätä luottamusta. Olisitteko voineet kuvitella Erkki Nysteniä repeämässä spontaaniin riemuun lomahelteiden lähestyessä?

 

Tarkoitus ei ole väheksyä meteorologien työtä. He tekevät varmasti parhaansa. Eikä silläkään ole väliä, onko studiossa koira vai sammakko sääennustajan tukena.
Sen sijaan sitä en jaksa ymmärtää, että vaikka nykyajan ihmiselle säätilan muutoksilla on paljon vähemmän merkitystä kuin ennen, uutisoidaan säätilojen vaihteluista kuin kyseessä olisi vähintään luonnonkatastrofi joka kerta sateiden vaihtuessa poudaksi.
Ainakin itselleni riittäisi, että kerrottaisiin vain kelin lämpenevän sen sijaan että kuvaillaan ”jäämeren hyisen hamuilun herpaantuvan”. Vähemmän draamaa ja enemmän asiaa, kiitos.

 

Jussi Valve

Lainaukset Iltalehti ja Iltasanomat.

Hinkuyskää hiilinielussa

Published by:

Nyt pidetään paljon puhetta hiilinielusta ja hiilijalanjäljestä. Orivesikin on viime tietojeni mukaan niiden yli 50 kunnan joukossa, jotka ovat sitoutuneet pienentämään hiilijalanjälkeään.
”Hinku-kunnat ovat sitoutuneet tavoittelemaan 80 prosentin päästövähennystä vuoteen 2030 mennessä vuoden 2007 tasosta. Kunnat pyrkivät vähentämään ilmastopäästöjään lisäämällä uusiutuvan energian käyttöä ja parantamalla energiatehokkuutta. Kunnat kannustavat myös paikallisia yrityksiä ja asukkaita ilmastotekoihin.”

 

Orivesi on siis myös yksi Hinku-kunnista, joten yritänpä minäkin osaltani hinguta tätä tavoitetta. Harva tavallinen tuvan eukko tai ukko kuitenkaan osaa hiilinielua ja hiilijalanjälkeä toiselle selittää oikein tieteellisesti.
Pelottavaltahan tuo hiilinielu kuulostaa. Tulee ihan mieleen ne ajatukset, joita mahtoi olla Matin ja Liisan mielessä sillä heidän ensimmäisellä junamatkallaan. Kaipa se aika hirviöltä se juna tuntui. Kyllä siinä saattoi olla heilläkin lähellä pelottava ajatus jonkinlaiseen hiilinieluun joutumisesta.

 

Olisikohan otettava iltapäiväkerhojen ohjelmaan tuo hiilinielu- ja hiilijalanjälkiasia, etteivät pelokkaimmat alkaisi kaivella punkkereita nieluun joutumisen pelossa.
Asiantuntijoita luennoitsijoiksi voisi olla aika vaikea löytää, ainakaan sellaisia selkokielisiä. Ilmapiiri saattaisi olla kuin Baabelin tornia rakennettaessa, kukaan ei ymmärtäisi toistaan. Kyllä se hiilinielu sananakin kalskahtaa tuomiopäivän enteiltä.

 

Minäkin aloin tässä omaa hiilijalanjälkeäni miettimään kontatessani asfaltilla, kun menopelini, vanha pyörä, ei ollut riittävän joustava ja tottelevainen. Heitti minut jalkakäytävälle.
Ensin kokeilin toimiiko jalat, sitten katsoin, näkikö kukaan. Sitten oikaisin kumitossuni katsomaan oikeaan suuntaan. Hiilijalanjälkeni on siis aika pientä luokkaa, kun auton sijaan pyöräilen. Ja luulen, että jalanjälki pienenee entisestään, kun eroan tottelemattomasta pyörästäni ja kävellä nilkutan jatkossa.

 

Köyhyys on eduksi tässä hiilijalanjälkiasiassa, ei ole varaa lennellä ulkomaille. Onneksi olen lapsesta asti rakastanut lukemista ja sitä kautta olen saanut koluta maailman joka kolkassa ja tavata ihmisiä ja kohtaloita, joita oikeassa elämässä ei kohtaa.
Olen niin surullinen niiden ihmisten puolesta, jotka eivät ole vielä löytäneet kirjojen maailmaa. Voisin vaikka ryhtyä lähetyssaarnaajaksi lukurintamalle.

 

Minä en tiedä, voiko tuossa hiilijalanjälkiasiassa menetellä ihan överisti, siis liioitella? Kun sama vaate kiertää kolmannessa tai neljännessä naisvartalossa, niin jääkö hiili vai jalanjälki vai onko synnit siinä vaiheessa anteeksi saatu.
Huonekalunikin ovat ”antiikkia”, tosin siitä syystä, että uusia ei kannata ostaa, sillä kukapa ne kokoaisi, kun olen itse aika tumpelo.
Nyhtökauraakin on tullut syötyä, joten hyvällä alulla ollaan hiilijalanjäljen vähentämisessä. Koska lihakaan ei juuri maistu, niin ruokarintamallakin voisi kuvitella sujuvan hiilineutraalisti. No, en toki esimerkillinen ole, mutta kun sitä riittävän kauan elää, niin köyhästäkin voi tulla trendikäs.

 

Marja Alatalo

Ikävä saunaa

Published by:

Lauantaina vietettiin valtakunnallista Saunapäivää. Turhempiakin teemapäiviä on, kyllä sauna omansa ansaitsee. Verovaroilla rahoitettu yleisradioyhtiö on oikealla asialla.
Tunnustan: Olen osittain vieroittunut saunasta, olosuhteiden pakosta. Sellaista ei ole asunnossani eikä pienessä taloyhtiössämmekään yhteistä saunaa. Mökillä on sauna, mutta en halua höyrystyttää lähes satavuotiasta hirsitalovanhusta, joten olen varovaisten ensilöylyjen jälkeen pidättäytynyt sen käytöstä. Se myös kuumentaa suotta koko mökin.

Pihasaunasta haaveilen, mutta toistaiseksi talous ei sellaista ole sallinut. Tynnyrisaunakaan ei ole minun juttuni, vaikka sellaisia kuulemma saisi edullisesti.
Mukavaa asuntoa ihanalla paikalla taas en lähde pelkän saunattomuuden takia muuksi vaihtamaan, etenkin kun saunasta saisi maksaa melko suolaisen lisähinnan.

 

Satunnaiset saunakutsut ovatkin siksi mieluisia. Kyläreissuilla lievästi kadehdin saunallisia ystäviäni, ja yllätyn, kun yhä useammin havaitsen asuntokohtaiset saunat varasto- tai tyhjäkäytössä. Tasan eivät mene puitteet ja tarpeet.
Perusteluja löytyy. Huonot löylyt, ilma loppuu, terveyssyyt estävät… Kehnot sähkökiukaat ovat kyllä tehneet karhunpalveluksen saunomiskulttuurille, mutta poikkeukset vahvistavat säännön tässäkin.

 

Suomalaislapset viedään jo pieninä saunaan, ja siksi naureskelemmekin ulkomailla avoimesti saunoihin laitetuille alaikärajoille.
Meillä onneksi mummi hoiti pikkuisen saunaan totuttamisen lempeästi ja vähitellen alalauteelta ylöspäin. Hänestä onkin varttunut kelpo saunoja, ja jokaviikkoiset saunaillat isän luona teinivuosinakin pitivät yllä tärkeää isä-poikasuhdetta.

 

Omakotitalossa kasvaneena en ole oikein oppinut yleisissä saunoissa käymään, vaikkka kertavierailu esimerkiksi Rajaportiin yleisessä saunassa Tampereen Pispalassa olikin makoisa ja löylyt hyvät.
Toinen retkenkin arvoinen paikka Tampereella on Rauhaniemen kansankylpylä avantosaunoineen, avannolla tai ilman. Se on muuten myös laulajasuosikki Tuure Kilpeläisen ja hänen bändinsä vakiokohde hänen keikkaillessaan Tampereella. Hän on sen julkisesti moneen otteeseen kertonut.

Oriveden uimahallin sauna paikkaa osaltaan saunattomuuttani, ja siellä onkin mukava istuskella. On kiitettävän siistiä, ja istumapaikan valinnalla voi säätää, haluaako kovat vai pehmeät löylyt. Juttuseuraakin yleensä löytyy, ja joskus sieltä saa mainiota juttuvinkkejäkin. Ei sillä, että muiden puheita korvat hörössä kuuntelisin.

En kaipaa saunaan taustamusiikkia, tv-ruutunäkymästä nyt puhumattakaan! Saunaan kuuluu hiljaisuus, omissa ajatuksissa oleilu. Tai kaikessa rauhassa avautuminen hyvälle ystävälle.
Ainutlaatuinen on myös Purnun taidekeskuksen savusauna, joka lämpiää kahdesti viikossa, maanantaisin ja perjantaisin, myös näyttelyvieraille sisäänpääsyn hinnalla. Oma vaivansahan siitä on, mutta älkää vain lopettako tätä hienoa extrabonusta! Se voi olla monelle kotimaisellekin kävijälle ainutkertainen mahdollisuus päästä kokemaan suomalainen savusauna.

 

Vihta on saunomisen ylellisyyttä, samoin mahdollisuus pulahtaa löylyjen välillä järveen.
Mutta sovitaanko, ettei viedä väkisin ulkomaisia vieraitamme saunaan. Heille liian kuumat löylyt hämärässä ja meille luonnollinen alastomuus voivat aiheuttaa elinikäiset traumat.
Turha selittää, että Suomessa koko perhe saunoo yhdessä tai että loppuillan sekasauna puolituttujen kesken ei tarkoita mitään muuta kuin saunomista.

Orivesi on Euroopassa

Published by:

Ensimmäiset vaalit, joissa sain äänestää, olivat eurovaalit. En ollut tuolloin juuri nähnyt muuta Eurooppaa kuin osan Suomea, Tallinnan ja Tukholman. Silti tuntui oleelliselta käydä äänestämässä, sillä eka kerta on eka kerta.
EU oli myös tuolloin 19-vuotiaalle maalaiselle ihan normaali asia. Me pian kolmekymppiset emme juuri muista aikaa ennen EU:ta. Meille Suomi on ollut aina osa nyky-Eurooppaa.

Eurovaalit ovat täällä taas, mutta mitään vaalipöhnää ei näytä olevan eduskuntavaalikrapulan jälkeen.
Pystytkö nimeämään kuusi eurovaaliehdokasta? Aivan, en minäkään, ennen kuin täytin pari vaalikonetta.
Monelle ongelmallinen suhde EU:hun on varmasti seurausta siitä, ettemme tunne EU:ta. Suosittelen aloittamaan perehtymisen kuuntelemalla Yle Areenasta radio-ohjelman nimeltään Pimeyden ytimessä – Europarlamentistako pitäisi innostua?
Siinä perataan parlamentaarikkojen konkreettista arkea seuraamalla muun muassa Liisa Jaakonsaarta ja Jussi Halla-ahoa.

Parlamentilla, johon nyt äänestämme jäseniä, on valtaa. Sen päätösvalta kasvoi jo Lissabonin sopimuksessa 2009. Parlamentti tekee päätöksiä, jotka valuvat suoraan Suomen lainsäädäntöön ja sieltä kuntien toimeenpanoon ja sinunkin arkeesi. EU-lainsäädäntö määrittää keskeiset suuntalinjat esimerkiksi ilmastopolitiikalle, kaupankäynnille ja vaikkapa kalastuskiintiöille. Viime aikoina on päätetty EU:n sisäisten puheluiden hintakatosta ja muovipillien käyttörajoituksista.
Äänensä vaikutuksen seuraaminen on oma hommansa, koska eurovaalien puoluejärjestelmä on konstikas. Suomalaiset puolueet kuuluvat laajoihin yhdistelmiin, joiden äänipotti on yhteinen. Kokoomus kuuluu parlamentin suurimpaan ryhmään, Euroopan kansanpuolueen ryhmään EPP:hen, jonka riveissä vaikuttaa keskustaoikeiston lisäksi syvän pään uskonnollisia konservatiiveja. Kärjistetysti tässä tapauksessa liberaali kokoomuslainen saattaa antaa äänensä tietämättään vaikka abortinvastustajalle.
Vasemmistoliiton ehdokkaat taas ovat porukassa, johon kuuluu Pohjois-Irlannin radikaali Sinn Féin. Perussuomalaiset kuuluvat Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmään, jota johtaa lontoolainen Syed Kamall, maahanmuuttajan jälkeläinen. Ryhmä saattaa myös olla hajoamassa, kiitos brexitin. Kinkkistä. Mutta onneksi asioista voi ottaa selvää ja käyttää sitten äänensä järkevämmin.

Ennakkoäänestys meni jo, mutta vielä on sunnuntain virallinen vaalipäivä.
Isovanhempieni sukupolvi tappoi toisiaan koko Euroopan laajuisessa sodassa. Oma sukupolveni äänestää yhteisissä vaaleissa. Tykkään ajatella, ettei menneiden polvien jälleenrakennustyö ole mennyt täysin hukkaan.
EU-vaaleissa luodaan Euroopan suunta. Ja Orivesi on osa Eurooppaa, vaikka siltä ei äkkiseltään näyttäisi. Siksi siitä tulisi olla kiinnostunut.

 

Esa Keskinen

Kirjoittaja on matkustanut junalla kerran Brysseliin.

Missä teatterimiehet?

Published by:

Teattereilla menee nykypäivänä Suomessa melko hyvin. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 lähes puolet naisista oli käynyt teatterissa, kun taas miehistä vajaa kolmannes. Ei ole uutinen, että tyypillisin kulttuurin ja teatterin kuluttaja on keski-ikäinen korkeasti koulutettu nainen.
Teatteriyleisöä on riittänyt myös Orivedellä. Tarjonta on lisääntynyt, ja nyt yleisöllä onkin valittavanaan useita erityyppisiä teatterielämyksiä maalis-huhtikuun aikana Oskon kurssien päättymisen myötä. Kesällä tarjolla on myös kesäteatteria.

 

Hyvin selkeästi on ollut havaittavissa, että keski-ikäiset naiset ovat täällä meilläkin aktiivisimpia teatterissa kävijöitä. Usein mieskatsojat ovat oman tulkintani ja kokemuksen mukaan teatterissa seuralaisina, houkuteltuina, pakotettuina tai kuskin ominaisuudessa naiskatsojan mukana. Hyvä niinkin. Teatterikärpänen voi nimittäin puraista yllättäen ja odottamatta, mutta tuskin kuitenkaan kotisohvalla.
Hauska ja hyvin kuvaava kommentti tuli eräältä ”seuralaismieheltä” Tee Teatterin Osittain perkaamaton mansikkamaa -esityksen jälkeen: ”nyt mä ymmärrän, miksi ihmiset käyvät teatterissa!”.

 

Vielä vaikeampaa kuin saada houkuteltua miehiä teatteriyleisöön, on saada heitä innostumaan teatterin tekemisestä. Harvassa ovat ne miehet, jotka meidänkään kylillä uskaltautuvat nousemaan itse näyttämölle.
Jos ajatellaan, että teatteri on oikeastaan ollut alun perin täysin miesten huvittelua, niin tuntuu oudolta, miksi nykymies ei innostu harrastajatasolla teatterin tekemisestä. Historiasta tiedämme, että antiikin Kreikan teatterissa miehet näyttelivät kaikki roolit, eikä naisilla ollut näyttämölle mitään asiaa.
Naiset saivat sentään olla yleisönä yhdessä orjien kanssa. Tietysti 2500 vuotta sitten naiset olivat paljon alisteisemmassa asemassa miehiin nähden ylipäätään, mutta mikä selittää sen, että teatteri vetää nykypäivänä enemmän naisia kuin miehiä?
Teatteri on aina ollut osallistumista. Yleisön rooli on tärkeä ja välttämätön. Jos yleisöä ei ole, ei ole myöskään teatteria.
Katsojatilastojen mukaan teattereilla ei ole koskaan mennyt niin hyvin Suomessa kuin nyt. Katsojia riittää, kriitikot ylistävät, koulutus on korkeatasoista. Yleisö myös vaatii korkeatasoisia esityksiä.
Monet tutkimukset osoittavat, että teatteriharrastus lisää hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä. Itseilmaisun väylänä teatteri on monipuolista, sopivan haastavaa ja todella hauskaa. Luulisi kelpaavan vaativammallekin. Tervetuloa harrastamaan mies, nainen ja muun sukupuolinen. Tule sellaisena kuin olet!

 

Outi Söderholm

Kirjoittaja on Tee Teatterin opettaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja.

Onnen pisaroita

Published by:

Suomalaiset ovat tutkitusti maailman onnellisinta kansaa. Näin vaalien jälkeen vallankin. Nyt saadaan vihdoin asiat kuntoon. Uudistetaan koko Suomi. Ratkaistaan vuosien kurjuus, ja keskitetään kansa kolmeen kasvukeskukseen. Saavat kaikki viimeinkin palvelut helposti, takuuvarmasti ja nopeasti. Sehän ei ole mahdollista kuin kasvukeskuksissa. Oi ihana elämä!

 

Onnellisuus löytyy kummallisesti todellisuudessa juuri sieltä, mistä sitä ei osaisi hakea. Kyllä, täältä maalta on ihan hirveän pitkä matka kaupungin valikoimiin ja tarjontaan. Ja palveluja keskitetään koko ajan kauemmas, ihan nettiavaruuteen asti. Ja valituksen syöksykierre vain kiihtyy. Vaan kuinkas sitten kävikään:
Tapahtuipa hiihtolomaviikon ensimmäisenä lauantaiaamuna ihan yleismaailmallinen kodinkonekatastrofi. Lapsenlapset ihmettelevät lämmennyttä maitoa ja pehmennyttä levitettä. Mamma tutkii asiaa ja kas, jääviileäkaappi on rikki. Että pitikin sattua! Ja asutaan täällä maalla, keskellä korpea, palvelujen saavuttamattomissa. No, ihan ensiavuksi laitetaan oivat ja maidot eteiseen viilentymään ja tehdään toimintasuunnitelma.

 

Vartin päästä suunnitelmaa aletaan toteuttaa. Vaari painaa vihreää luuria tasan kello yhdeksän. Kyllä, naapuripitäjän kodinkoneliikkeestä löytyy sopivaa jääviileäkaappia, mukavasti tarjoushintaan. Puhelu kestää arviolta neljä minuuttia, ja sen aikana selvitetään poiskuljetus myös vanhalle hajonneelle koneelle.
Siihen mennessä, kun uusi jääkaappi tuodaan kotiovelle, on juuri sopivasti ehditty tyhjentää vanha. Siivotaan vielä pölyt entisiltä sijoilta ja tilalle uusi kaunotar. Koko prosessin kestoaika arviolta tunti ja vartti. Vartti odoteltiin liikkeen aukeamista, ei jonotusmusiikkia kuunnellen, vaan lastenohjelmia katsellen.

 

Toinen esimerkki viime kesältä. Juhannusaatonaatto, työpäivä päättymässä puoli neljän aikaan, suunta kesämökille. Koko Suomi suunnittelee samaa, kaupan kautta keskikesän juhlaan. Ja toinen takarengas tyhjänä. Auto on pakattu lattiasta kattoon. Että pitikin sattua!
No, puolen kilometrin päässä on paikallinen autokorjaamo. Ryömintävauhtia pihaan. Paikkoja ollaan sulkemassa, mutta löytyy tilannetaju ja ennen kaikkea palveluhalu. Auto peruutetaan halliin, rengas irti ja vuotokohta löytyy. Paikkamato paikalleen, rengas täyteen ilmaa ja kiitos käynnistä.  Aikaa kului korkeintaan parikymmentä minuuttia, sen verran oli varauduttu jonottamaan marketin kassalla.
Olisiko sama voinut tapahtua Tampereella? Tyhmä kysymys, tottakai, kodinkoneet hajoavat paikkaa katsomatta. Liikenteessä voi tapahtua mitä tahansa ja missä vaan. Mutta ratkaisut eivät taatusti olisi olleet samanlaisia.

 

Mikä saa sinut onnelliseksi? Minut tekee onnelliseksi elämä inhimillisissä mittasuhteissa, parempi puoliskoni, perhe, suku ja läheiset. Asun keskellä kauneinta Suomea.
”Sanotaan, onnea ei muka näyttää saa. Jos tekee niin, se heti katoaa. Aivan sama mulle, mä oon onnellinen.”

 

Malla Heinonen
päiväkodinjohtaja

Katseet tulevaisuuden kasvuun

Published by:

Ilmastonmuutos on laittanut toimimaan etenkin nuoria, jopa lakkoilun merkeissä ympäri Suomeakin. Ilmastonmuutokseen reagointi markkinatalouden realiteettien ehdoilla on tärkeää, tosin oppilaita tulisi kannustaa työntekoon ja tekemään itse tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Lakkoilemalla ei yhteiskuntaa eteenpäin rakenneta.
Pääkaupunkiseudulla ei kaikissa kouluissa suvaita edes suvivirttä keväisin, ja sitten toisaalta lakkoillaan verorahoilla ilmastonmuutoksen nimissä. Perinteisille arvoille olisi enemmän tarvetta koulumaailmassa ja kasvatuksessa. Länkipohjan koululla ympäristö – ja ilmastokasvatusta onkin toteutettu monia vuosia Vihreä Lippu – ohjelmalla, joka perustuu koulun oppilaiden ja henkilöstön pieniin arjen tekoihin.

 

Jokaisen mahdollisuus kouluttautua on suomalaisten etuoikeus niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Koulutuksella ja tinkimättömällä työnteolla Suomea on viety ja viedään tulevaisuudessakin eteenpäin. Kyläkouluja on vähennetty monissa kunnissa yhteiskuntarakenteen muuttuessa. Lapsien määrä maaseudulla vähenee ja eläkeläisten määrä kasvaa väestön ikääntyessä.
Kyläkoulujen ylläpitäminen on järkevää niin kauan kuin oppilaita on riittävä määrä koulussa. Hinnalla millä hyvänsä tuskin monikaan veronmaksaja lopulta haluaa ylläpitää muutaman lapsen opinahjoja, sillä se ei ole lopulta oppilaittenkaan etu. Tulevaisuutta onkin hankala ennustaa, ja siksi erilaisiin tulevaisuusnäkymiin on luotava mahdollisuudet.
Vähemmälle huomiolle koulukeskusteluissa jää, kuinka koulu on kyläyhteisöjen keskus. Kouluilla järjestetään liikunta – ja harrastustoimintaa sekä erilaisia yleisötilaisuuksia. Kylissä ihmiset tapaavat aktiivisesti toisiaan, ja pitävät siten toisistaan huolta. Yhteisöllisyys on monien kylien vahvuus ja kyläyhteisöt tekevät konkreettisia keinoja syrjäytymisen ehkäisemiseen. Lapselle on turvallinen kasvuympäristö rauhallinen asuinseutu, jossa asuu luotettavia ikätovereita ja aikuisia.

 

Kuinka vahvasti Orivesi ja Jämsä pääsevät Tampereen ja Jyväskylän kasvuun mukaan jää nähtäväksi. Etenkin Tampere kasvaa tulevaisuudessa vahvasti, ja kaupunkikehitys onkin nähtävä mahdollisuutena Oriveden ja Jämsän kaltaisissa maaseutukaupungeissa.
Teollisuuden kuljetuksien sekä työssämatkustamisen kannalta 9-tien kehittäminen ja raideyhteyksien parantaminen on tärkeää saada tulevien kansanedustajien asialistalle. Pendelöinnin mahdollisuuksien parantamisella edistetään lapsiperheiden sujuvaa arkea maaseudullakin.

 

Jämsän kaupunginvaltuustolla on 17.4. päätettävänään tärkeänä asiana kylien palveluiden tulevaisuus Koskenpään, Juokslahden ja Länkipohjan osalta. Nyt on demokratian aika vaikuttaa, mihinkä suuntaan Jämsän kyliä viedään. Oikea suunta on eteenpäin katse vahvasti tulevaisuudessa, jota ei nähdä vain synkkänä. Uhkista voidaan tehdä myös mahdollisuus!

 

Eero Peltola

Kirjoittaja on Jämsän kaupunginvaltuutettu Länkipohjasta. Hän pitää metsänhoidosta ja divarijääkiekosta.

(Julkaisemme kirjoituksen vasta nyt ,valtuuston kokouksen jälkeen, koska se jäi julkaisuviikolla siirtämättä verkkoon.)

Me ja muut vai muut ja me?

Published by:

Näin kysymysmerkkien täyttämän Brexitin kynnyksellä kävi mielessäni, miten monikaan ei tule ajatelleeksi elämän helppoutta maailmassa ilman rajoja. Suomessahan asia on ollut tuttua jo vuodesta 1952, jolloin passivapaus pohjoismaiden välillä tuli voimaan.

 

Nykyjärjestyksessä suomalaisilla on ollut vapaus ilman oleskelulupaa muuttaa Pohjoismaiden välillä jo 65 vuotta! Siitäkin on jo melkein 25 vuotta kun saimme vapauden kulkea ja asua kaikissa EU-valtioissa. Elämme siis aikamoista ylellisyyden aikaa: voimme mennä vaikkapa Ateenaan ja vieläpä käyttää samaa rahaa ja automaatteja rahan nostamiseksi kuin koti-Suomessa.
En itse ainakaan luopuisi tällaisista ainutlaatuisista eduista, ja mielelläni sallisin ne myös jälkipolville. Sama maapallohan meillä on ja Eurooppa siinä varsin pieni!
Tosin britit ovat jo keskiajalta alkunsa saaneen, nykyisen passintapaisen asiakirjan alullepanijoita. He nimenomaan halusivat taata kansalaisilleen turvallisen rajanylityksen muualle maailmaan eli asiakirja todisti kantajansa alkuperän.
Oletan, että samalla oli ajatuksena estää muiden pääsy saarelle. Mikään ei siis ole muuttunut, vaikka muualla Euroopassa rajojen ylitys on historiallisesti ollut melko vapaata. Tosin I maailmansota muutti tilapäisesti käytäntöjä, ja vapaus saatiin taas Schengen-sopimuksen myötä.

 

Voimme siis melko vapaasti elää ja liikkua Euroopassa, ja britit voivat eristäytyä saarelleen muita kuulematta. Ihmetystä kyllä riittää siinä, miksi sulkea itsensä häkkiin, kun vapauskin olisi sallittua. Ja taas on kyse siitä, että muut eivät saisi enää matkustaa vapaasti brittien saarelle kukkoilemaan.
Tosin pienemmässä muodossa, kotoisessa Suomessa olen katsellut taantumuksellista kehitystä liikennepalveluissa. Rautatiet ja linja-autot aikanaan mullistivat liikennekulttuuria ja kansalaisten mahdollisuutta matkustaa ja liikkua ympäri maata.
Omassa nuoruudessani saatoin matkustaa Orivedeltä Tampereelle vaikka illansuussa ja palata keskiyön jälkeen junalla takaisin. Näin saatoin tehdä myös viikonloppuisin.

 

Nyt voin matkustaa Irlannin sisämaasta yhdessä päivässä Helsinkiin jotakuinkin ongelmitta. Mutta opiskeluajaltani tutut liikenneyhteydet Helsingistä sisämaahan ovat jo kaukaista historiaa. Jopa arki-iltana saapuessani Helsinkiin, pääsen kyllä joten kuten Tampereelle, mutta pääradan ulkopuolelle on turha haikailla.
Matkustaminen Tampereelta Orivedelle ei olekaan helppoa ja iltamyöhällä se on mahdotonta. Jos sitten ilta-aikaan tai aikaisin aamulla haluan matkustaa Helsinkiin, niin matkustaminen ei helpolla onnistu. Näin yksinkertaisesti siksi, että sopivia juna- tai linja-autoyhteyksiä ei juuri ole saatavilla.
Mielestäni julkisten liikenneyhteyksien taannuttaminen ei ole puolustettavissa taloudellisella tehokkuusajattelulla. Ennemminkin tehokkuus ja kestävä kehitys ovat taantuneet, eivätkä korkeat suomalaiset verotkaan ole tae yhteiskunnan velvoitteiden säilyttämiselle.
Pelolla olen seurannut keskustelua rautatielaitoksen yksityistämisestä. Lopetetaanko silloin kaikki vähäisiltä tuntuvat liikenneyhteydet?
Kenties Helsinki-Tampere yhteys voi säilyä, mutta jätetäänkö muu Suomi ja Orivesi muitten mukana vaille kunnon liikenneyhteyksiä? Toivotaan kuitenkin, että Orivesi on ja pysyy liikenneyhteyksien saavutettavissa. Linja-autoilusta onkin hiljattain kuulunut hyviä uutisia.

 

Liikenneyhteyksissä on toki muitakin huolenaiheita. Muutama vuosikymmen sitten Orivedellä oli paljon asemia mukaan lukien Hirsilä, Oripohja ja Orivesi, ja junat kulkivat melko mukavasti aikatauluissaan. Jopa koululaiset saattoivat matkata junalla kouluun!
Muistan kyllä kovimpien pakkaskelien muutamien minuuttien myöhästymisiä, mutta tänä vuonna kuulin, että jopa muutama kohtalainen pakkasaamu ja lumisade aiheuttivat huomattavia vaikeuksia pääkaupunkiseudulla, jossa kohtuullinen liikennepalvelu lienee vielä saatavissa.
Mielenkiinnolla jää nähtäväksi, miten tulevaisuuden sähköautoyhteiskunta pysähtyy talvikuukausiksi, lämpeneekö ilmasto, jotta tekniikka pelaa vai muutammeko joukolla lämpimään.
Jokohan silloin käytössämme on sama raha ja vapaus liikkua koko maailmassa?

Yrjö Roos

Nakkimukeja ja pudotuspelejä

Published by:

Se on taas täällä. Se menee suoraan hermoihin. Se aiheuttaa enemmän riemua kuin kevään ensimmäinen leskenlehti, karvaamman pettymyksen kuin huhtikuussa iskevä takatalvi ja herättää kiivaammat keskustelut kuin lumen alta paljastuva koirankakka. Se jokin on playoffit, eli pudotuspelit.
Näin Ilves-fanin näkökulmasta playoff-kevät on päästänyt viime vuosina aika helpolla. Ei ole tarvinnut jännittää monta viikkoa tai varailla almanakasta aikaa mitalijuhlille.
Tänä vuonnakin on paljon mahdollista, että kun luet tätä juttua, on Ilveksen kevät jo ohi. Parhaassa tapauksessa tosin päästään jälleen jännittämään Tampereen paikallisten kohtaamista.

 

Millään järjellähän ei ole selitettävissä, miksi aikuiset ihmiset sekoavat siitä, oliko musta kumilaatta viivan yli kokonaan vai puoliksi, tai osuiko pallo sivurajan sisäpuolelle.
Tai että juuri ja juuri 18-vuotiaan nuorukaisen kompurointi, syöttö tai maali voi saada viisikymppiset miehet itkemään ilosta tai pettymyksestä. Miehet, jotka eivät muuten näytä tunteitaan edes alttarilla.
Se tunne, jonka oman joukkueen värien pukeminen päälleen saa aikaiseksi puhumattakaan siitä, kun saa aistia paikan päällä muiden kanssa voitot ja tappiot, on mahdoton selittää sellaiselle, jolle urheilu on vain urheilua.
Siinä tunteessa on samaa yhteisöllisyyttä, jota kivikauden heimot kokivat aikanaan tanssiessaan yhdessä kaadetun mammutin ympärillä. Aivan varmasti silloinkin olisi keräännytty toreille ja uitu suihkulähteissä, jos sellaisia olisi ollut.

 

Ai niin. Onhan tässä kevään aikana myös eduskuntavaalit. Se on se trilleri, jossa ehdokkaat seisovat räntäsateessa marketin parkkipaikalla ja ymmärtävät kaikkia, jotka viitsivät tulla juttusille. Televisiossa näytetään playoff-pelien välissä jännittäviä vaaliväittelyitä, joita katsellessa ei kukaan itke tai huuda. Ei ainakaan riemusta.
Ääntenlaskenta äänestyspäivän iltana saattaa saada hetkellisesti jonkun kädet hikoamaan ja sykkeen nousemaan kotisohvalla, mutta mitään rangaistuslaukauskilpailuun verrattavaa kliimaksia on turha odottaa.

 

On politiikkakin joskus herättänyt tunteita, välillä liikaakin. On keräännytty kaduille, on huudettu ja itketty, naurettu ja laulettu. Luotu parempaa tulevaisuutta. Jostain syystä nykyään valtaosalle väestöä, itseni mukaan lukien, on kuitenkin paljon houkuttelevampaa seurata, missä kaupungissa tänä vuonna keitetään makkaroita mestaruuspokaalissa ja minkä jäähallin kattoon saadaan yksi viiri lisää, kuin kuka tätä maata johtaa seuraavat neljä vuotta.
Leipä ja sirkushuvit ovat vaihtuneet Rooman valtakunnan ajoista nakkimukiin ja pudotuspeleihin. Onko politiikasta mennyt uskottavuus, vai onko meillä vain asiat liian hyvin?
Vai onko vika ehkä siinä, että pudotuspelit ovat joka kevät, mutta eduskuntavaalit vain joka neljäs vuosi? Entä jos eduskunnassakin järjestettäisiin jokakeväiset pudotuspelit? Ainakin se saattaisi motivoida Arkadianmäellä panostamaan myös “runkosarjaan”, eli niihin kolmeen ja puoleen vuoteen vaalien välissä.

 

Jussi Valve

Kehitys ei kehity

Published by:

Suomen kieleen on pesiytynyt typerältä kuulostava ilmaus kehitys kehittyy. Sille on käyttöä, kun ihastelemme kännykkämme tai automme uusia ominaisuuksia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kehitys nimenomaan EI KEHITY, vaan menee takapakkia. Tämä koskee erityisesti palveluita.
On jotenkin irvokasta, että yhteiskunnan uudesta vaiheesta on alettu käyttää nimitystä palveluyhteiskunta. Oikeampi nimitys olisi omatoimiyhteiskunta. Toki tilastojen mukaan yhä pienempi osa ihmisistä saa elantonsa peruselinkeinoista, kun palvelut valtaavat alaa. Joka päivä joudumme kuitenkin todistamaan paradoksin: mitä enemmän ihmisiä toimii palvelusektorilla, sitä huonompaa palvelua saamme.

 

Emme elä palveluyhteiskunnassa, vaan omatoimiyhteiskunnassa. Harva enää muistaa aikaa, jolloin autoon sai polttoainetta ilman, että kädet haisivat sen jälkeen bensalle. Bensanotto on lyhyt ja vaivaton toimenpide verrattuna moneen muuhun kuluttajille siirrettyihin toimiin.
Matkat ostettiin aikaisemmin matkatoimistoista, joihin mentiin katsomaan, mitä on tarjolla, ja myyjän neuvoja kuunnellen tai ne sivuuttaen ostettiin sitten matka.
Nykyään matkaa suunnittelevat viettävät illasta toiseen oman tietokoneen ääressä ja vertaavat lentoja ja hotelleja, koska Trivago ei sitä tee puolestasi, vaikka lupaa. Nettiä käyttämällä ihmiset kuvittelevat säästävänsä aikaa.
Kun soitat pankkiin, vakuutusyhtiöön tai virastoon, saat kuulla suomen kielen suosituimman repliikin: ”Kiitoksia soitostanne. Valitettavasti kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja. Palvelemme tietä mahdollisimman pian”.
Samalla ne ehdottavat kyseisen palvelumuodon välttämistä viittaamalla nettisivuston osioon, josta löytyy vastaukset tavallisimpiin asiakkaiden kysymyksiin. Mutta kun minun kysymystäni kukaan ei ole vielä esittänyt.

 

Pankkien lukumäärä tämän lehden lukija-alueella kertoo kouriintuntuvasti kehityksen suunnan. Ei tarvitse olla kovinkaan vanha muistaakseen, että pankkeja oli melkein joka kylällä. Ei ole enää. Ja nyt lähtee Nordea Oriveden keskustastakin. Ei mikään yllätys.
Jos joku ajatteli vuosia sitten, että kilpailu kyllä karsii huonosti palvelevat yritykset, hän on joutunut pyörtämään sanansa monet kerrat. Ei karsi. On käynyt jo liiankin selväksi, että markkinatalouden kuningas ei ole asiakas, vaan osakas.

 

Kaikkein karmivimmat esimerkit ovat viime aikoina tulleet hoitoalalta. Kilpailu tuottaa päinvastaisen tuloksen kuin on tarkoitettu. Suuret kansainväliset yritykset voittavat tarjouskilpailut, koska heillä on apuna pätevät myyjät ja lakimiehet.
Sen jälkeen raha ratkaisee ja säästää pitäisi kaikesta, jotta osakkeenomistajat olisivat tyytyväisiä. Osakeyhtiöt on ihan laissa velvoitettu tuottamaan voittoa.
Koska palveluntarjoajan ykkösprioriteetti ei ole tarjota hyvää palvelua, vaan tuottaa voittoa, palvelun ostaja joutuu käyttämään paljon resursseja vahtiakseen sen toimintaa.
Sopimuksiin on kirjattava tarkkaan, montako sekuntia lääkärin on seisottava potilaan vieressä ja millainen tutkinto siistijällä tulee olla. Kun sitten toiminta pääsee alkuun, pitää kaiken aikaa vahtia, noudatetaanko sopimusta vai onko töissä kuolleita sieluja ja tekevätkö elävät sielut sitä, mitä niiden tulisi tehdä.
Luottamusta on pidetty suomalaisen yhteiskunnan menestyksen yhtenä selityksenä. Kun sitä ei ole, tarvitaan valvontaa. Ja sitten tarvitaan niitä jotka valvovat valvojia. Vähän niin kuin Neuvostoliitossa.

Arto Mustajoki