Blog

Kehitys ei kehity

Published by:

Suomen kieleen on pesiytynyt typerältä kuulostava ilmaus kehitys kehittyy. Sille on käyttöä, kun ihastelemme kännykkämme tai automme uusia ominaisuuksia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kehitys nimenomaan EI KEHITY, vaan menee takapakkia. Tämä koskee erityisesti palveluita.
On jotenkin irvokasta, että yhteiskunnan uudesta vaiheesta on alettu käyttää nimitystä palveluyhteiskunta. Oikeampi nimitys olisi omatoimiyhteiskunta. Toki tilastojen mukaan yhä pienempi osa ihmisistä saa elantonsa peruselinkeinoista, kun palvelut valtaavat alaa. Joka päivä joudumme kuitenkin todistamaan paradoksin: mitä enemmän ihmisiä toimii palvelusektorilla, sitä huonompaa palvelua saamme.

 

Emme elä palveluyhteiskunnassa, vaan omatoimiyhteiskunnassa. Harva enää muistaa aikaa, jolloin autoon sai polttoainetta ilman, että kädet haisivat sen jälkeen bensalle. Bensanotto on lyhyt ja vaivaton toimenpide verrattuna moneen muuhun kuluttajille siirrettyihin toimiin.
Matkat ostettiin aikaisemmin matkatoimistoista, joihin mentiin katsomaan, mitä on tarjolla, ja myyjän neuvoja kuunnellen tai ne sivuuttaen ostettiin sitten matka.
Nykyään matkaa suunnittelevat viettävät illasta toiseen oman tietokoneen ääressä ja vertaavat lentoja ja hotelleja, koska Trivago ei sitä tee puolestasi, vaikka lupaa. Nettiä käyttämällä ihmiset kuvittelevat säästävänsä aikaa.
Kun soitat pankkiin, vakuutusyhtiöön tai virastoon, saat kuulla suomen kielen suosituimman repliikin: ”Kiitoksia soitostanne. Valitettavasti kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja. Palvelemme tietä mahdollisimman pian”.
Samalla ne ehdottavat kyseisen palvelumuodon välttämistä viittaamalla nettisivuston osioon, josta löytyy vastaukset tavallisimpiin asiakkaiden kysymyksiin. Mutta kun minun kysymystäni kukaan ei ole vielä esittänyt.

 

Pankkien lukumäärä tämän lehden lukija-alueella kertoo kouriintuntuvasti kehityksen suunnan. Ei tarvitse olla kovinkaan vanha muistaakseen, että pankkeja oli melkein joka kylällä. Ei ole enää. Ja nyt lähtee Nordea Oriveden keskustastakin. Ei mikään yllätys.
Jos joku ajatteli vuosia sitten, että kilpailu kyllä karsii huonosti palvelevat yritykset, hän on joutunut pyörtämään sanansa monet kerrat. Ei karsi. On käynyt jo liiankin selväksi, että markkinatalouden kuningas ei ole asiakas, vaan osakas.

 

Kaikkein karmivimmat esimerkit ovat viime aikoina tulleet hoitoalalta. Kilpailu tuottaa päinvastaisen tuloksen kuin on tarkoitettu. Suuret kansainväliset yritykset voittavat tarjouskilpailut, koska heillä on apuna pätevät myyjät ja lakimiehet.
Sen jälkeen raha ratkaisee ja säästää pitäisi kaikesta, jotta osakkeenomistajat olisivat tyytyväisiä. Osakeyhtiöt on ihan laissa velvoitettu tuottamaan voittoa.
Koska palveluntarjoajan ykkösprioriteetti ei ole tarjota hyvää palvelua, vaan tuottaa voittoa, palvelun ostaja joutuu käyttämään paljon resursseja vahtiakseen sen toimintaa.
Sopimuksiin on kirjattava tarkkaan, montako sekuntia lääkärin on seisottava potilaan vieressä ja millainen tutkinto siistijällä tulee olla. Kun sitten toiminta pääsee alkuun, pitää kaiken aikaa vahtia, noudatetaanko sopimusta vai onko töissä kuolleita sieluja ja tekevätkö elävät sielut sitä, mitä niiden tulisi tehdä.
Luottamusta on pidetty suomalaisen yhteiskunnan menestyksen yhtenä selityksenä. Kun sitä ei ole, tarvitaan valvontaa. Ja sitten tarvitaan niitä jotka valvovat valvojia. Vähän niin kuin Neuvostoliitossa.

Arto Mustajoki

Kuorsauksesta ja katkoista vienoon pihinään

Published by:

Kuorsaukseni oli yleinen vitsin aihe, koska se kuulemma kantautui yläkerrasta alakertaan asti. Huonekavereita varoitin aina etukäteen äänekkäästä nukkumisestani. Muuten en osannut olla huolissani unen laadusta, sillä nukahdin suunnilleen saman tien pään painuttua tyynylle, ja uudelleen nukahtamisessakaan ei ongelmia ollut.
Äidin huomautukseen katkonaisesta kuorsauksesta en ensin kiinnittänyt isommin huomiota, voihan sitä mölyä syntyä epätasaisestikin. Mutta lopulta epäily heräsi ja lähdin hakemaan apua. Oli jo aikakin!

 

Väsymystä oli kerrytetty jo ties kuinka kauan. Sikeä uni oli luonut harhakuvan, että kaikki oli hyvin. Päiväväsymystähän voi aina selittää elämänvaiheella, työkiireillä ja ties millä. Iltapäivällä väsy iski koneen ääressä yhä useammin, vaikka unitunteja oli takana mielestäni tarpeeksi.
Työterveyslääkärille asiasta mainittuani hän laittoi lähetteen unitutkimuksiin, ja kuukausia myöhemmin hain yöksi unenseurantalaitteet. Antureita oli ympäri kroppaa ja patjan allakin.
Aikanaan tuli postissa diagnoosi: vaikea obstruktiivinen (rakenteellinen) uniapnea. Vähintään 10 sekunnin hengityskatkoja oli mittauksessa tilastoitu peräti 77 tunnissa.
Silloin toden teolla säikähdin, etenkin kun elettiin vuoden pimeintä aikaa. Lääkäri kuvaili, miten joka ikinen yö sydämeni juoksee maratonia, kun aivot viestivät hapenpuutteesta, eikä turbovaihdekaan auta. Jos olisin ammattikuski, kortti olisi jo pistetty hyllylle, mutta niin vain painelin pitkin teitä.

 

Vapaapäivien päiväunet pitenivät parituntisiksi, ja vähintään kerran viikossa nukuin koko illan töistä päästyä ja jatkoin unia yli yön. Autolla ajaminen pelotti, vaikken tuntenutkaan koskaan ratissa nukahtavani.
Väsymyksen kasautuminen tuntui myös työtehossa. Juttujen kirjoittaminen kävi yhä työläämmäksi, ja aivot olivat kuin klimppistä geeliä, jossa ei paljon tuoreita ideoita pulpahdellut. Työnilokin alkoi yhä useammin olla hukassa. Paarustin pakonomaisesti työhön ja ja pois, ja toden teolla huolestuin, kun aloin unohdella tärkeitä asioita.
Kun epätoivo paheni eikä kutsua Taysin unipolille kuulunut, laitoin menemään vetoomuksen, järjestyisikö minkäänlaista peruutusaikaa: olen ihan kaputt ja finito. Löytyihän sieltä, ja seuraavalla viikolla hain uuden yöseuralaiseni, CPAP-laitteen. Se on vanhan ajan matkakirjoituskoneen kokoiseen laukkuun pakattu apulainen, joka puhaltaa ilmaa paineella sekä nenään että suuhun. Itse laitteen ohella pakettiin kuuluu maski ja siitä pölynimuriletkun näköinen yhteys koneeseen sekä erillinen ilmankostutuslaite, joka iltaisin täytetään vedellä. Maskista pestään hengityshöyryt ja kuolat joka aamu.

 

Jännitin toki uutta laitetta. Totunko, miten opin sen kanssa olemaan kaiket yöt? Viekö se unet?
Runsaan kuukauden käytön jälkeen olo on helpottunut. Maskista tuli jokaöinen seuralainen saman tien. Kovan kuorsauksen jälkeen makuuhuoneestani kantautuu enää vienoa pihinää.
Ja kaikkein parasta on elämänlaadun paraneminen. Nukun suunnilleen entisen mittaisia yöunia, mutta koko illan nukkumiset ovat mennyttä aikaa. Aamuisin avaan silmäni yleensä jo ennen kellon herätystä, ja virtaa alkaa taas riittää muuhunkin kuin pelkkään töihin raahautumiseen.
Ennen kaikkea elämänilo tuntuu palautuneen, ja tunnen saaneeni uuden alun. Jos uniapnea olisi saanut jatkua hoitamattomana, mitä olisi voinut käydä, jos sydämeni olisi ottanut lopputilin?
Ja tämä masiina on sairaalasta annettu käyttööni maksutta – todennäköisesti se pysyy yöseurana loppuelämäni, koska rööreissä kerran on ahtautta. Turhaan en ole veroja maksanut.

Turkistarhoilta leikkaussaliharjoitteluihin

Published by:

Meillä on ollut huippu syyslukukausi Tartossa. Aiemmin kerroin, kuinka minua hieman pelotti tämä vuosi, mutta syksy päätyikin olemaan mielenkiintoisin kaikista!
Opiskelimme laajasti eläinlääkäripraktikon töissä tarvittavia oppiaineita, kuten anestesiologiaa, sisätauteja, gynekologiaa, kirurgiaa ja radiologiaa.
Kirurgian kurssilla olemme päässeet kastroimaan ja steriloimaan kissoja ja koiria, sekä harjoittelemaan muita yksinkertaisia kirurgisia toimenpiteitä.
Tartossa minulla on mukana myös kaksi koiraa, jotka ovat päässeet viettämään paljon aikaa koululla, sillä niiden avulla olemme harjoitelleet ahkerasti, muun muassa ultrausta.
Olen kuluvana lukuvuonna ollut opiskeluiden lisäksi vastuussa myös opiskelijajärjestömme, Suolet ry:n koiratoiminnan järjestämisestä, joten ongelmia vapaa-ajan vietossa ei ole ollut.

 

Yksi erityisen mielenkiintoinen kurssi syksyllä oli turkistarhauksesta. Tällä kurssilla pääsimme vierailemaan eräällä turkistarhalla, jossa eli reilu 150 000 eläintä. Se oli erittäin antoisa reissu, sillä tämän alan toimijoita on paljon parjattu sosiaalisessa mediassa eläinten olojen vuoksi.
Omaa mielipidettäni sain jälleen muuttaa, sillä en nähnyt suurella tarhalla ainuttakaan sairasta tai häiriökäyttäytyvää eläintä. Eläimillä oli kauniit, kiiltävät turkit, paljon virikkeitä: nippajuotto, pahnoja, kapuloita ynnä muuta.
Myös ymmärrys siitä, miten turkiseläimet kasvavat yhteiskuntamme sivutuotteilla, oli mieltä avartavaa.
Olenkin sitä mieltä, että mieluiten turkiseläimiä kasvatetaan täällä meillä kotomaissa valvotuissa oloissa, eikä esimerkiksi Kiinassa. Aito turkis on myös paljon ekologisempi ostos keinotekoisiin materiaaleihin verrattuna!

 

Keväällä opiskelumme koostuu sioista, hevosista, kalankasvatuksesta, neurologiasta ja silmätautiopista. Jatkamme myös kirurgian, ja sisätautien kursseja.
Kesän alussa osa opiskelijakavereista suuntaa ulkomaille suorittamaan yliopistoharjoitteluita, osa jatkaa vielä esimerkiksi hoitajan töitä tehden. Väliaikaiset eläinlääkärinluvat ovat kuitenkin lähes jokaiselle luvassa reilun vuoden päästä, riippuen harjoitteluiden suoritusaikataulusta. Kandikesä siis kolkuttelee jo melkein oven takana. Jännittävää!
Moni on jaksanut päivitellä opintojeni aikana, kuinka pitkä puristus tämä kuusivuotinen on. Tosiasiassa aika on mennyt älyttömän nopeasti. Yliopistoelämä on ollut valtavan rikasta, sillä ympärillä on ollut samankaltaisia ihmisiä, joilla on yhteiset unelmat ja haaveet työelämän suhteen.
Pian ihana, pieni luokkamme kuitenkin pirstoutuu työskentelemään ympäri Suomea, joten täytyy yrittää nauttia näistä viimeisistä lukukausista tämän porukan kesken.

 

Evie Rekola

Orivesi villasukissa

Published by:

Viikonloppuna Orivedellä nähtiin jälleen kerran, mitä hyvä idea, yhdessä tekemisen ilo sekä periksiantamattomuus voivat parhaimmillaan tuottaa. Saimme kokea upean tapahtuman, jossa kisaili villasukissa monenlaista sakkia iältään kaksivuotiaasta yli kahdeksankymppiseen.
Nämä villasukkajuoksun SM-kisat eivät olisi toteutuneet ilman kymmeniä talkoolaisia ja tuhansia talkootunteja. Talkoolaisissakin oli mukana monen ikäistä väkeä, kuten esimerkiksi nuoria, jotka toteuttivat lapsille kepparikisan sekä järjestivät arpajaiset keräten samalla rahaa ensi kesän nuorten ORWfest-tapahtumaa varten.

 

Tätä yhdessä tekemisen iloa ja yhteisöllisyyttä olen saanut todistaa myös Järjestöjen talolla koko sen kolmivuotisen taipaleen ajan. Talon kodinomaisissa tiloissa kokoontuu säännöllisesti orivesiläisiä yhdistyksiä ja seuroja imeväisikäisistä ikäihmisiin, perhekahvilasta bingoon ja erilaisiin kokouksiin.
Talo onkin oiva esimerkki yhteisöllistä henkeä ylläpitävästä toimintamallista, joka on herättänyt kiinnostusta myös eri puolilla Suomea. Minua onkin kutsuttu useisiin tilaisuuksiin kertomaan sekä Järjestöjen talon toiminnasta että Osallistuva Orivesi -hankkeesta.

 

Osallisuus on tunnetta siitä, että on osa jotakin yhteisöä. Osallisuutta on myös kokemus siitä, että voi aidosti vaikuttaa itseä koskeviin asioihin. Olen innoissani mahdollisuudesta päästä kehittämään Oriveden kaupungin osallisuusmenetelmiä sellaisiksi, että asioiden etenemistä on aiempaa helpompi seurata.
Tämän lehden ilmestymispäivänä kokoonnumme kulttuurihyvinvoinnin kumppanuuspöydän ääreen kuulemaan kulttuuriluotsi-toiminnasta ja kahden viikon kuluttua pohdimme kylien kumppanuuspöydässä tieasioita.
Näissä kumppanuuspöydissä asioiden etenemistä seurataan liikennevalojen avulla: punaisen valon kohdalla oleva asia on pysähdyksissä, keltaisen valon kohdalla työstettävänä ja vihreän valon kohdalla valmiiksi käsiteltynä.
Tällä tavoin on helppo huomata, jos jokin esille tuoduista ja käsiteltäväksi luvatuista asioista tarvitsee erityistä huomiota edetäkseen punaisesta kohti vihreää eli valmista.

 

Minun mielestäni Orivesi ei ole vanhusten asuttama tuppukylä, vaikka saimmekin lukea niin viime viikon Kynät puhuvat -palstalta. Orivedeltä löytyy todellista me-henkeä, vireitä kyliä sekä monipuolista toimintaa. Täällä on hyvä asua niin lapsiperheiden kuin ikäihmistenkin.
Uskon, että kuntalaisten hyvinvointiin ja viihtyvyyteen panostettaessa saamme aikaan lumipalloefektin, joka houkuttelee tänne uusia asukkaita ja luo myös sitä toivottua elinvoimaa.
Nostetaan siis päät pystyyn ja rinta rottingille ja ollaan ylpeästi orivesiläisiä, jotka juoksevat villasukissa talvihangella.

 

Piia Hannila

”Plaisir” oli kadonnut, oli johtopäätösten aika

Published by:

Pahoittelut, etten ole hetkeen tänne kirjoitellut. Joulun ajan halusin rauhoittaa täysin perheelle, ystäville ja rentoutumiselle.
Sen jälkeen alkoivatkin muut pähkäilyt. Kuten varmaan monet ovat huomanneet, olen palannut Suomen liigaan ja Lentiskerhon riveihin. Minua pyydettiin kertomaan tähän hieman taustoja, joten tässä nyt summattuna mietteitäni viimeisen puolen vuoden ajalta.
Kausi Ranskassa päättyi siis maajoukkuetauolla tehtyyn päätökseen palata takaisin Hämeenlinnan Lentopallokerhon riveihin.

Syyskausi Ranskassa oli monella tapaa hyvin opettavainen, vaikka kausi itsessään puolittaiseksi jäikin.
Ajatus ulkomaille ammattilaiseksi lähdöstä oli ollut aina mielessäni, ja viime keväänä totesin olevani valmis lähtemään ulkomaille pidemmäksi aikaa.
Agenttini etsiessä seuraa melko nopeasti saimme tarjouksen Quimperilta Ranskasta. Olin tästä erittäin innoissani. Ranskan liigan taso olisi kovempi kuin Suomessa, ja Ranska maana oli myös hyvin kiinnostava.

 

Ajatukset kovasta treenitasosta, peleistä, kehittymisestä teknisesti ja taktisesti, uuden pallon mielenkiintoiset haasteet ja mahdollisuus keskittyä vain lentopalloon. Kaikki ne vetivät minua ulkomaille.
Toki HPK:ssakin oli ollut hyvä olla. Valmennus, hallit, huolto ja seuran toiminta olivat erinomaista.
Silti ajatus kehittyä henkisesti ulkomailla niin lentopallon kuin muun elämän saralla houkutteli lähtemään. Siispä teimme hyvin nopeasti diilin ja kirjoitin sopparin Quimperiin.

Alkuun kaikki tuntui hyvältä. Treenasimme kovaa, teimme paljon asioita joukkueena ja viihdyimme hyvin yhdessä. Valmentaja halusi tälle kaudelle teeman ”plaisir” (mielihyvä/peli-ilo), jota jaksoimmekin melko pitkään toteuttaa.
Ne kymmenen peliä, jotka heidän kanssaan kerkesin pelata, sisälsivät monenlaisia tuntemuksia. Heti alkuun pelasimme Ranskan nuorten valmennuskeskusta vastaan 3–1-voiton, ja sen turvin jaksoimme pitkään, vaikka emme hetkeen kyenneet saaman voittoja.

 

Jatkuvat tappiot eivät tietenkään lisänneet mielihyvän ja peli-ilon tuntemuksia. Treenitkään eivät tuoneet suurta kylläisyyden tunnetta. Treenien jälkeen jäi usein fiilis, että jotain olisi voinut vielä tehdä.
Jo lähtökohtaisesti pelaajia oli melko vähän joukkueeseen, ja jatkuvat rasitusvammat sekä loukkaantumiset eivät tehneet valmentajallemme helpoksi harjoitusten suunnittelua. Toki pelaajillakin on vastuu treenien tasosta ja omasta harjoitusmäärästä.
Liian usein treenit sisälsivät enimmäkseen huonoja toistoja ja virheitä. Pelimme ei vain millään ottanut kulkeakseen. Menimme vuoristorataa pelistä toiseen. Tämä harmitti suuresti, koska koin, että joukkeessamme ollut potentiaali ei päässyt esille.

 

Joukkueessa alkoi esiintyä erilaisia rasitusvammoja lähes joka pelaajalla. Itsellänikin alkoi paikkoja kolottaa. Tähän koen syyksi uuden pallon tuomat ehkä turhatkin tekniikkamuutokset.
Toki urheilijat ovat särkyihin ja vammoihin tottuneita, mutta itse pyrin niitä välttämään mahdollisimman pitkään esimerkiksi hieronnoilla ja kiropraktikoilla. Nyt niitä ei ollut niin hyvin tarjolla kuin täällä Suomessa olemme tottuneet.

En tuntunut saavan itsestäni parasta irti, enkä ollut enää oma itsevarma itseni kentällä. Oma pelitapani muuttui paljonkin.
Olen aina pitänyt itseäni niinsanotusti enemmän nopeana kuin vahvana pelaajana, jota tässä joukkueessa olisi kaivattu. Emme osanneet löytää valmentajamme kanssa kultaista keskitietä hänen pelitapoihinsa ja tekniikoihin ja niihin, jotka olin jo kokenut itselleni toimiviksi.

Maajoukkuetauolla pelatussa Tsekki-ottelussa sain raavittua kasaan suhteellisen hyvät pinnat, itse asiassa parhaat, mitä olen ikinä tehtaillut. Tämä pisti miettimään, miksi en kykene edes ajoittain siihen seurassa.

 

Tämän oli huomannut myös Lentopallokerhon valmentaja Matteo, joka otti yhteyttä agenttiini kysymällä, miten minulla menee. Aloin miettiä asiaa ja totesin, että en ole hetkeen nauttinut treeneihin menemisestä. Miksi? Koska en kokenut saavani tarpeeksi virikkeitä, ohjeita, onnistumisen iloa tai kehittymisen tunnetta treeneissämme. Plaisir oli omalta osaltani kadonnut.

Siispä sovimme sopimuksen purusta ja siirrosta takaisin Hämeenlinnaan. Iso kiitos Quimperin valmentajalle, joka ymmärsi tilanteeni ja antoi minun lähteä. Iso kiitos myös Matteolle ja koko joukkueelle, jotka ottivat minut ilolla vastaan.

 

Nyt reilu kuukausi Suomen lumisista maisemista nauttineena en voisi olla onnellisempi päätöksestäni. Koen taas olevani ”back in track”. Treeneihin lähden hymyssä suin ja motivoituneena.

Loppuun haluan sanoa, että vaikka tämä melko negatiivissävytteiseksi äityikin – mitä sen on pakko ollakin, koska ei seurasiirtoja kepoisin perustein koskaan tehdä – niin suosittelen lämpimästi nuoria urheilijoita lähtemään ulkomaille ja myös Ranskaan.
Onhan sillä lentopallomaana pitkät perinteet. Pelit ovat Suomeen verrattuna enemmän tapahtumanomaisia, katsojat uskaltavat pitää ääntä ja kannustaa. Seuroissa on valtava määrä ystävällisiä seurajäseniä ja tukijoukkoja. Lisäbonuksena tulivat upeat maisemat, erilainen kulttuuri ja ystävälliset ihmiset.

Ajatus ulkomaille lähdöstä on edelleen mielessäni, sillä koen, että ulkomailla eläminen antaa paljon jatkoelämää ajatellen. Mutta nyt pelaan Hämeenlinnassa, ja on tullut aika laittaa piste Salla Ranskassa -blogille.

 

Salla Karhu

Koeta miettiä, mitä suuhusi pistät!

Published by:

Hiljattain ilmestynyt FinRavinto-tutkimus kertoo, että me suomalaiset syömme keskimäärin hyvin epäterveellisesti. Siis yhä, vaikka joka tuutista tuntuu tulevan tietoa: syö niin tai näin, niin voit hyvin.
Kuitenkin se, minkä liian usein ajattelemme tiedoksi, ei ehkä olekaan sitä. Se saattaakin olla vain jonkun kokemus siitä, mikä on hänelle hyväksi. Lähtökohdaksi kannattaakin ottaa THL:n ravitsemussuositukset, jotka perustuvat asiantuntijatietoon oikeanlaisesta ravinnosta.
Yhä pätee lautasmalli, jossa puolet lautasesta täytetään kasviksilla ja tähän päälle pieni loraus kasviöljypohjaista kastiketta. Perunan, täysjyväpastan tai muun täysjyväviljalisäkkeen osuus annoksesta on noin neljännes. Loppuneljännes jää kala-, liha- tai munaruoalle tai palkokasveja, pähkinöitä tai siemeniä sisältävälle kasvisruoalle.

 

Murheenkryyni tutkimuksessa on erityisesti miesten suosima punainen liha. Sitä pitäisi vähentää yhtä lailla kuin prosessoitujen tuotteiden, kuten leikkeleiden, nakkien ja makkaroiden popsimista.
Miehistä jopa kahdeksan kymmenestä syö näitä kaikkia yli suositusten, naisistakin neljännes. Noita lihatuotteita saisi syödä enintään 500 grammaa viikossa – siis sama määrä, mitä kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivässä.
Tyydyttyneitä rasvoja, joita on esimerkiksi voipohjaisissa levitteissä ja juustoissa, pistellään suuhun edelleen aivan liikaa, samaten suolaa.

 

Tutkimuksen mukaan miehistä vain 14 ja naisista 22 prosenttia syö riittävästi kasviksia, marjoja tai hedelmiä. Niitä saisikin syödä paljon, vähintään 500 grammaa päivässä! Joskus luin jostakin nyrkkisäännön, jonka mukaan aikuisen on hyvä syödä värikkäitä terveyspommeja viisi omankokoista kourallista päivässä. No, yksi omena tai appelsiini on jo annos. Näitä olisi hyvä ottaa kaveriksi joka aterialle.
Itselläni on ainakin päiviä, ettei tuo määrä täyty mitenkään. Okei, myönnän, että työevääksikin kannattaa ehkä pakata hivenen enemmän kuin yksi mandariini tai neljä kirsikkatomaattia. Parannettavaa on itselläni tässä ainakin.
Työlounaalla tavoite onnistuukin paremmin, sillä kerta-annoksena salaatteja tulee syötyä enemmän.

 

Fakta silti on, että entistä useamman olisi hyvä alkaa korvata lihaa kasvisruoalla aluksi vaikka kerran viikossa. Tämä olisi sekä kansanterveydellisesti että useimmiten ekologisesti hyvä teko.
Jos entistä useampi alkaisi käyttää kasviksia, tällä olisi enemmän kansanterveydellistä vaikutusta kuin sillä että pieni joukko ihmisiä ryhtyy täysvegaaneiksi. Siis eivät pistä suuhunsa mitään eläinperäistä.
Uusi vuosi ja uudet kujeet – nyt on hyvä alku yrittää ruveta syömään terveellisemmin. Vielä kun saa enimmät suklaahoukutukset kuriin. No, tarjolla olevat joulusuklaat on suurelta osin kai jo syöty.

 

Paljon on väliä silläkin, miten lounaspaikoissa tarjottu ruoka on valmistettu. Suolaa ja huonoja rasvoja voi saada lounaallakin liikaa.
Tutkimuksessa yllätti se, että miehet syövät niinkin paljon enemmän lihaa kuin naiset. Osaselitys löytynee miesten isommasta lihamäärästä lautasella. Naiset ja miehet syövät kuitenkin paljon yhdessä, jolloin terveellisemmin syövän tyyli voisi tarttua hivenen toiseenkin.
Punainen liha suositellaan korvattavaksi kalalla, vaalealla lihalla tai palkokasveilla. Itse olen opetellut käyttämään papuja ja linssejä entistä enemmän. Niistä saa hyvää ruokaa, mutta kaikille pavutkaan eivät yksinkertaisesti maistu. Tämänkin olen saanut karusti havaita.

Hyvät samanlaiset erilaiset kansalaiset

Published by:

Totta se on. YK:n onnellisuusraportin (2018) mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Kyllä tätä maailmalla ja meilläkin on ihmetelty. Ja aika pian tasoittavat selityksetkin keksitty: suomalaisten onnellisuus on tylsää turvallisuutta, poliisiin, palomiehiin ja apteekkihenkilökuntaan luottamista, omiin oloihin käpertymistä. Vaikka me olemme pieni kansa, eroja meissäkin on, yhtenäisyyttä rikastamassa. Onneksi.

Viime vuosina mediassa on toisteltu ja päivitelty suomalaiskansallisen yhtenäiskulttuurin pirstoutumista sekä sen katoamista menneisyyden nieluun.
Kun Raha-automaattiyhdistys päätti poistaa pajatsot julkisesta käytöstä, Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kerrottiin yhtenäiskulttuurin lopullisesti murentuvan. Tällaisen päättelyn mukaan se oli siis vastikään ollut koko maata ja sen kaikkia asukkaita niputtavaa todellisuutta.
Kulttuurintutkijoiden kesken ollaan yhtä mieltä siitä, että yhtenäiskulttuuri on osa kuviteltua todellisuutta. Se on koottu monille yhteisiksi otaksutuista, yhdistävistä asioista. Sen ulkopuolelle taas on sysätty vieraita vaikutteita ja epäedullisia tai peräti Suomea uhkaavia ilmiöitä.

Tällainen sepitetyn yhtenäisyyden tulkinta ehti olla jo siinä määrin vallitseva, ettei keskustelulle sen paikkansa pitävyydestä tuntunut olevan enää tarvetta.
Kunnes viime vuoden kuluessa parinkin tutkimuspajan taholta kuulutettiin, että ”suomalaiset identiteetiltään yllättävän samanlaisia” ja ”suomalaiset ovat arvoiltaan yhtenäinen kansa – vaikka emme sitä hoksaakaan”. Tällaisia tuloksia oli nimittäin saatu sekä Pellervon taloustutkimuksen että Kulttuurirahaston ja e2 Tutkimuksen kyselyillä.
Niiden mukaan kotiseutuihin samastuminen on edelleen vahvaa, ja turvallisuus on ykkösarvomme maailman melskeiden keskellä. Yhteinen hyvä ja tasapuolisuus korostuvat puolestaan meitä koossa pitävinä arvoina.
Vaikka tuloerojen kerrotaan kasvaneen ja eriarvoistumisen lisääntyneen kymmenessä vuodessa merkittävästi, jopa huoli tällaisesta synkästä kehityksestä yhdistää meitä e2:n mukaan.

Yleisen ja erityisen ristiriita on osittain näennäinen, sillä yhtenäiskulttuurin oletettu mureneminen tai sen keinotekoisuus eivät tarkoita, etteivätkö suomalaiset voisi edelleen olla samaa mieltä joistakin asioista sekä melko tyytyväisiä oloihinsa.
Menneen yhtenäiskulttuurin kuvitelma sekä tämän päivän monille yhteiset arvot ja yksilölliset arvostukset ovat meidän itseymmärryksemme tekijöitä, joista neuvotellaan ja riidellään niin eduskunnassa, kaduilla ja toreilla kuin Herkkuhetkessä ja Päivölän parlamentissa.
Erilaisuudet ovat olennainen osa elävää, dynaamista kulttuuria. Jos kulttuurin moniäänisyys vaiennetaan, ollaan totalitarismin vaarallisella tiellä. Jos taas yhteiset arvot ja muut kansallisen identiteetin ainekset hylätään, me emme ole ketään.

 

Palaan vielä lyhyesti viime vuosiin, koska nyt tiedämme niistä enemmän. Vaatimaton, rehellinen, sisukas kansa vietti 2017 kaikille ja kaikkialle kuuluvaa itsenäisyyden riemuvuotta.
Siltä ainakin tuntui, kun koko Suomi tanssi, juoksi, leipoi, joi kahvia, nosti maljoja, valaisi rakennuksia sinivalkoisin värein ja kävi katsomassa uutta Tuntematonta sotilasta. Valtioneuvoston tiedotusosasto muistutti pitkin vuotta, että ”Käynnissä on sukupolvemme merkittävin juhlavuosi, jota vietetään koko vuoden, koko Suomessa. Suomi 100 -juhlavuoden teema on yhdessä.”
Itsenäistymisen jälkeisen vuoden 1918 väkivaltaisia tapahtumia, kansakunnan synkkää perintöä puolestaan tulkittiin ja pohdittiin mielestäni kiinnostavan monipuolisesti niin tutkimuksen kuin taiteiden aloilla.
Jos joku vielä aktiivisesti haluaa – syystä tai toisesta – unohtaa kansakunnan traumaattisen historian vaiheet, hänen on suljettava silmät ja korvat kaikelta tältä.
Elävään kulttuuriperintöön punotaan jatkuvasti sellaisia elettyjen ja kuviteltujen kokemusten säikeitä, joista voidaan luoda menneisyyden läpikuultavia muistiharsoja ja historian tiheitä kudoksia.
Erilaiset elämät ja elinympäristöt tuottavat toisiinsa kietoutuvia tulkintoja. Ne ovat samanaikaisesti yksilöllisiä ja yhteisiä, paikallisia ja maailmallisia. Emme me muuten näin onnellisia olisi.

 

Seppo Knuuttila

Kasvimaageenit aktivoituvat, kun aurinko pilkahtaa

Published by:

Ryytimaa uinuu vielä talviuntaan hangen alla, mutta jossakin ihon alla kasvimaageeni jo hiljalleen aktivoituu. Helmikuussa viimeistään se on täydessä iskussa, ja saa suunnittelemaan taimikylvöjä.
Kukapa olisi uskonut tämän tietäen menneisyyteni 4H-kerholaisena ja silloiset sosiaaliset paineet 4H-neuvojan perheenjäsenenä! Isän mielestä neuvoja ei voi kulkea pitäjällä kommentoimassa toisten palstoja, jos omassa pihassa kasvimaat puskevat rikkaruohoa.
Siksi meille lapsille, joilla kullakin oli aarin kokoinen palsta, oli asetettu tiukka takaraja. Juhannusaattoon mennessä kasvimaan piti olla putipuhtaaksi kitketty ja porkkanarivien kohota viivasuorina mullasta. Erinäisiä juhannusaattoaamupäiviä kului siis porkkanantaimien seassa kontaten…
Toisaalta 4H-palsta tarjosi myös iloiset hetkensä, kun vei runsaita persiljapuntteja kyläkauppaan ja keräsi kehuja – puhumattakaan tilipäivistä. Kasvimaan antimilla tienasin reissurahoja ja hankin haaveitteni vaihdepyörän.

 

Nyt ovat tavoitteet toisenlaiset, ja kaikkea leimaa armollisuus itseä kohtaan. Viljelypalsta, jonka hankin taimipiirin innostuneessa ilmapiirissä herätyksen saatuani, on multaterapiaa varten. Pahimmat rikkakasvit kiskotaan pois, pienemmistä ei häiriinnytä.
Viime keväänä jäi taimikasvatus vähiin muiden kiireiden vuoksi, mutta onneksi taimia saa ostamallakin. Siinä tosin on vaarana innostuksen lähteminen lapasesta. Jokohan tänä keväänä saisi siemenet itse multaan?
Ensimmäinen ryytimaakesä Oriveden palstoilla oli kuiva ja kuuma, mutta palsta-aktiivit olivat ottaneet tämän mahdollisuuden huomioon. Valmisteluun saadulla hankerahoituksella hankittiin kasvimaan laitaan käsipumpulla täytettävä vesisäiliö, josta oli lyhyt matka raahata kannukaupalla vettä maailmaan pyrkiville taimille.
Onneksi olimme kaverin kanssa ottaneet viereiset palstat. Vuorovedolla koetimme pitää taimia hengissä ja raportoimme kaverillekin siementen itämisestä ja aikanaan myös kurpitsojen pullistumisesta. Mitä siitä, että nämä jalkapallon kokoiset oranssit pallerot olivat kivikovia kuoreltaan!

 

Vaikka rutikuiva palsta ei alussa suuria lupauksia antanutkaan, sitkeä kastelu palkitsi aloittelevat palstaviljelijät ja tuotti muun muassa kauniita pottuja, makoisia porkkanoita, aromikasta tilliä ja aivan uskomattoman maukasta lehtikaalia. Ihan varmasti niitä olisi saanut vähemmällä vaivalla lähikaupasta, mutta nämä olivatkin Ihan Itse Kasvatettuja.
Miten suuren riemun nostattivatkaan ensimmäiset oman palstan potut kattilassa! Kun sen nyt on kerran kokenut, tulee mieleen, että niitä kiemurtelevia perunavakoja voisi jopa laittaa useamman.
Oskon taimipiiri, jossa aiheeseen hurahtaneet villitsevät toisiaan ja vaihtavat ylijäämätaimia, taitaa olla tämän kevään tauolla. Kantapään kauttakin oppia hakien voi palstaviljelijöiden heimoon liittyä. Puolen aarin palstoja lienee vielä mukavasti vapaana, kannattaa kysyä 4H-yhdistyksen toimistosta.

 

Loppukesästä pistäydyin myös Maunulan viljelypalstoilla pääkaupunkiseudulla ja havaitsin ison periaatteellisen eron. Siellä päin oleskelulla oli tärkeä osuus palstojen käytössä, ja niille oli raahattu jos jonkinlaista istuinryhmää ja aurinkovarjoa, useimmat vahvasti ajan patinoimia.
Tapasin sellaisenkin iloisen parivaljakon, jolle viljelypalsta näytti olevan tekosyy oluen nauttimiselle varjon alla. Me tuskin maltoimme istahtaa vesipisteen viereen henkeä vetämään.
Palstoilla tyyli ja säännöt vaihtelevat, meillä Orivedellä tällaiset rakennelmat on kielletty palstan säännöissä. Selän lepuutukseen riittävät kyllä hyvin Oriveden työpajan tekemät komeat puupenkit.

 

Anne Kotipuro

Villaisia fantasioita

Published by:

Aamuyöllä, kun uni karkasi silmistä, oli otollinen aika konstapylkkäsmäisille sinisille ajatuksille. Minä en tietenkään niin suurellisia, maailmankaikkeudellisia ajattele kuin Konsta Pylkkänen, mutta jokainen tavallaan, kuten eräs muurahainen.
Muurahainen makasi ketarat pystyssä maantiellä ja tulipa siihen ihmettelijä, joka kysyi mitä kummaa hän puuhasi. Muurahainen sanoi pitävänsä taivasta ylhäällä. Kukin tavallaan, kukin tavallaan, ajattelin minäkin.

Sain sellaisen ajatuksen, että myös minä, vaatimaton orivesiläinen eläkeläinen, voin osaltani auttaa alkanutta juhlavuottamme tulemaan ikimuistettavaksi tarjoamalla muutaman idean. Kun meillä kerran pidetään Villasukkajuoksun SM-kisat, niin voisimme samalla hiihdellä parketilla sukkasillaan, kun kerran Mietaakin tulee.
Pidetään kunnon villasukkabileet kaiken ikäisille. Paikkana voisi olla liikuntahalli, tai vallataan Opisto! Kun meitä mummoja on kaupunki pullollaan ja neulottuja villasukkia nurkat väärällään, niin pääsymaksu tansseihin olisi tietenkin kohtuuhintaiset villasukat. Joka kymmenes sukkien ostaja saisi valita itselleen sopivan tanssiparin. Ei toki koko illaksi, kohtuus kaikessa.

Koska mummot ovat jo osuutensa tehneet sukkia valmistamalla, niin sukkamyyntiin ajattelin hieman nuorempaa naisväkeä. Järjestetään Villasukkamissikilpailut.
Missikandidaatit voisivat kaupitella sukkia tanssipaikan ovella. Mietaa saisi valita mieleisensä missin. Kenties tätä kautta saataisiin kaupungille kuuluisa vävy ja saataisiin yksi sinkku vähemmäksi.
Orkesteria en vielä osaa ehdottaa, kun Pentti Oskari Kangas ja Seitsemän seinähullua eivät taida enää keikkailla. Jos ei muuta keksitä, niin kaupunginjohtaja oivana soittomiehenä voisi koota mukavan bändin.

Musiikista puheen ollen järjestetään tietysti karaokekilpailut. Miehille Orikaraoke- ja naisille Tammakaraokekilpailu. Pikkuvarsoille tietysti ihan ikioma kisa.
Voisin suostua tuomariston puheenjohtajaksi, jos tuomaristoon saataisiin mukaan muutama entinen tangokuningas, nimiä mainitsematta. En kuitenkaan tarkoita Sillanpäätä, hänethän olemme jo kertaalleen hylänneet.
Ajattelin hyvänä vaihtoehtona kuninkaallisille Antti-satasalamaa-Tuiskua. Mikrofonin päälle näppärät näprääjät tietysti kutovat tai virkkaavat suojuksen, kuten telkkarissakin näyttää olevan muotia. Näppärät Näplääjät olisi muuten aika hyvä nimi jollekin käsityöporukalle tai muille näprääjille.

Joku on jo varmaan keksinyt minua ennen, että valitaan kaupungille oma Ori, joka edustaa miespuolista väestöä. Riittää, kun on komea, älykäs ja supliikkimies. Muut orin ominaisuudet unohdamme. Ehkä valinnasta tulisi vuosittainen perinne, kuten joulupukin valinnasta.
Tarjoan nämä ideat omalle kaupungilleni 150-vuotislahjaksi, ihan ilmaiseksi. Kiitos riittää.

 

Marja Alatatalo

Tappioputki viimein ohi

Published by:

Uusi alku, uusi kausi, mielen nollaus. Näin sovimme Lilleen tehdyn reissun jälkeen, jolta tulimme kotiin jälleen pisteittä.
Peli Marcq En Baroeulia vastaan oli luokaton, ja paineet voitosta näkyivät suorituksissa. Ennen peliä valmentajamme teki hyvin selväksi, että tämä peli on voitettava, muuta vaihtoehtoa ei ole.
Ensimmäinen erä alkoi virheiden sävyttämänä, ja Lillen ryhmä vei sen selkeästi itselleen. Toiseen erään löysimme hieman itseluottamusta ja syöttömme koveni, tosin samaan aikaan vastustaja antoi meille 7 syöttövirhettä.
Pitkällä erätauolla voitetun erän jälkeen saimme pienen toivon pilkahduksen, kunnes valmentajamme käveli pukukoppiin. Hän alkoi syytellä eri pelaajia huonoista suorituksista pelin aikana. Tämän jälkeen keräilimme itkeviä pelaajia suihkusta ja wc-tiloista.
Seuraavat kaksi erää turpiin ja hotellin sängylle pötköttämään. Ilmeisesti emme osanneet suhtautua valmentajamme kritiikkiin oikealla tavalla.
Seuraavan päivän 7 tunnin kotimatka oli hyvin pitkä. Itse kävin pelissä tekemässä muutaman vastaanoton. Henkilökohtaisesti en jaksanut surra peliä. Ennen ottelua ja sen aikana käytettyjen sanojen ja neuvojen sisältö ei antanut avaimia parempiin suorituksiin suurelle osalle pelaajista.

 

Maanantaina oli vuorossa ”se puhe”. Joukkueenjohtaja saapui treeneihin ja halusi puhua asiat halki.
Kauhutarinoita kuulleena odotin, että hän olisi huutanut pää punaisena, haukkunut kaikki maan rakoon ja poistunut aiheuttaen pahaa mieltä, epätoivoa ja syytöksiä.
Mutta saimmekin aikaan kehittävän keskustelun erilaisista epäkohdista. Monen pelaajan puheissa toistui treenien tason puute verrattuna peleihin ja pelaajien henkilökohtainen vaatimuksien taso sekä asenteiden parantamisen vara näissä molemmissa.
Seuraavan päivänä harjoituksissa, puhdistetussa ilmassa, saimme parempia toistoja pallon kanssa. Tämä jatkui koko viikon, ja onnistuimme löytämään nousevan trendin harjoitusten laadussa ja asenteen vaihdossa. Toivon pilkahdus paremmasta.

 

Seuraavassa pelissä vastassa oli St Raphael. Valmentajan sanat ennen peliä toivat tällä kertaa uskoa ja varmuutta osaamisesta.
”Menkää kentälle ja pelatkaa, se on lentopalloa, lajia jota olette harjoitelleet pienestä asti ja jossa olette hyviä”. Kuulostaa kovin yksinkertaiselta, mutta niin se monesti on.
Aloitimme rauhallisella päättäväisellä energialla ja veimme 2 ensimmäistä erää selkeästi. Kolmas erä oli myös hallussamme ja onnistuimme hankkimaan erä- ja ottelupallon muutamaan otteeseen mutta ehkä alitajuntamme ei ollut vielä valmis voittamaan näin selkeästi.
Kolmas ja neljäs erä menivät vastustajalle. Viidenteen erään otimme taas pelin haltuun, ja sen veimme rohkealla tekemisellä 15–13. Kauden toinen voitto takataskuun. Helpottuneet ja iloiset ilmeet. Sanoilla on merkitystä.
Vihdoin tappioputki oli ohi. Mutta sitten taas suomalaisuus ja realismi esiin: eihän tämä riitä! Kehityksen ja hyvän tekemisen on jatkuttava. Töitä on edelleen tehtävä laadukkaammin ja tehokkaammin. Alku ”uudelle kaudelle” on lupaava, mutta opit on pidettävä mielessä, kun jatkamme joulukuun viimeisiin harjoituksiin ja peleihin.

 

Viime viikkoja Ranskaa ”myllyttänyt” lakkoilu on vaikuttanut osittain myös meidän arkeemme täällä lännessä. Viikonloppuna hallille saapumiseen neuvottiin varaamaan hieman enemmän aikaa reitille sattuvien liikenneympyröiden ollessa ehkä lakkoilijoiden sulkemia. Kaikki pääsivät kuitenkin ongelmitta paikalle.
Viikolla kiersimme autolla kaupunkia ympäri etsien huoltoasemaa, jossa vielä olisi bensiiniä. Kolme päivää ”opiskelijavalolla” ajelun jälkeen saimme vihdoin tankattua.
Tänään pelireissuun lähtiessä jouduimme odottamaan hetken lähtöä, sillä viereisen koulun oppilaat olivat päättäneet blokata ison kadun koulun vierestä. Poliisit olivat ilmestyneet paikalle, mutta katselivat kaukaa 30 hengen oppilaslauman kadun valloitusta. U-käännöksen kautta lähdimme reissuun kiertotietä.
Myös kaupungin laidalla olevan ympyrän luona keltapukuiset ihmiset kieltäytyvät siirtymästä kaupunkiin saapuvien autojen tieltä ja liikenneympyrän keskelle kasattu kokko liekehti.

 

Pientä sekasortoa on siis havaittavissa myös Quimperissa. Lakkoilu ei ole kuitenkaan vielä estänyt ihmisiä löytämästä viikonloppuisin hallimme katsomoon.
Upea tunnelma ja aina iloiset katsojat siivittivät meidät kauden toiseen voittoon. On hienoa nähdä, miten ihmiset löytävät katsomoihin ja pitävät positiivista ilmapiiriä yllä, vaikka joukkueemme on viime aikoina kahlannut pahasti.
Nyt edessä on Tour de France. Ensin matkaamme 8 tuntia Ranskan keskiosaan pelaamaan Chamalieria vastaan, ja tämän jälkeen matkustamme toiset 8 tuntia Lilleen, aivan Ranskan pohjoisimpaan osaan. Siellä pelaamme Ranskan cupin puolivälierät Marcq En Baroeulia vastaan. Lopuksi vielä 10 tuntia istuskelua pohkeet jumissa, ja olemme kotona. Ja tämä reissu toteutuu minibusseilla. Joten nyt lähden täyttämään repun kirjoista ja Netflixin ladatuista elokuvista!

Ensi kertaan,

Salla