Näkökulma

Oriveden Sanomissa Näkökulma -palstalla julkaistut kirjoitukset julkaistaan nyt myös verkkosivuilla.

Missä teatterimiehet?

Published by:

Teattereilla menee nykypäivänä Suomessa melko hyvin. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 lähes puolet naisista oli käynyt teatterissa, kun taas miehistä vajaa kolmannes. Ei ole uutinen, että tyypillisin kulttuurin ja teatterin kuluttaja on keski-ikäinen korkeasti koulutettu nainen.
Teatteriyleisöä on riittänyt myös Orivedellä. Tarjonta on lisääntynyt, ja nyt yleisöllä onkin valittavanaan useita erityyppisiä teatterielämyksiä maalis-huhtikuun aikana Oskon kurssien päättymisen myötä. Kesällä tarjolla on myös kesäteatteria.

 

Hyvin selkeästi on ollut havaittavissa, että keski-ikäiset naiset ovat täällä meilläkin aktiivisimpia teatterissa kävijöitä. Usein mieskatsojat ovat oman tulkintani ja kokemuksen mukaan teatterissa seuralaisina, houkuteltuina, pakotettuina tai kuskin ominaisuudessa naiskatsojan mukana. Hyvä niinkin. Teatterikärpänen voi nimittäin puraista yllättäen ja odottamatta, mutta tuskin kuitenkaan kotisohvalla.
Hauska ja hyvin kuvaava kommentti tuli eräältä ”seuralaismieheltä” Tee Teatterin Osittain perkaamaton mansikkamaa -esityksen jälkeen: ”nyt mä ymmärrän, miksi ihmiset käyvät teatterissa!”.

 

Vielä vaikeampaa kuin saada houkuteltua miehiä teatteriyleisöön, on saada heitä innostumaan teatterin tekemisestä. Harvassa ovat ne miehet, jotka meidänkään kylillä uskaltautuvat nousemaan itse näyttämölle.
Jos ajatellaan, että teatteri on oikeastaan ollut alun perin täysin miesten huvittelua, niin tuntuu oudolta, miksi nykymies ei innostu harrastajatasolla teatterin tekemisestä. Historiasta tiedämme, että antiikin Kreikan teatterissa miehet näyttelivät kaikki roolit, eikä naisilla ollut näyttämölle mitään asiaa.
Naiset saivat sentään olla yleisönä yhdessä orjien kanssa. Tietysti 2500 vuotta sitten naiset olivat paljon alisteisemmassa asemassa miehiin nähden ylipäätään, mutta mikä selittää sen, että teatteri vetää nykypäivänä enemmän naisia kuin miehiä?
Teatteri on aina ollut osallistumista. Yleisön rooli on tärkeä ja välttämätön. Jos yleisöä ei ole, ei ole myöskään teatteria.
Katsojatilastojen mukaan teattereilla ei ole koskaan mennyt niin hyvin Suomessa kuin nyt. Katsojia riittää, kriitikot ylistävät, koulutus on korkeatasoista. Yleisö myös vaatii korkeatasoisia esityksiä.
Monet tutkimukset osoittavat, että teatteriharrastus lisää hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä. Itseilmaisun väylänä teatteri on monipuolista, sopivan haastavaa ja todella hauskaa. Luulisi kelpaavan vaativammallekin. Tervetuloa harrastamaan mies, nainen ja muun sukupuolinen. Tule sellaisena kuin olet!

 

Outi Söderholm

Kirjoittaja on Tee Teatterin opettaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja.

Onnen pisaroita

Published by:

Suomalaiset ovat tutkitusti maailman onnellisinta kansaa. Näin vaalien jälkeen vallankin. Nyt saadaan vihdoin asiat kuntoon. Uudistetaan koko Suomi. Ratkaistaan vuosien kurjuus, ja keskitetään kansa kolmeen kasvukeskukseen. Saavat kaikki viimeinkin palvelut helposti, takuuvarmasti ja nopeasti. Sehän ei ole mahdollista kuin kasvukeskuksissa. Oi ihana elämä!

 

Onnellisuus löytyy kummallisesti todellisuudessa juuri sieltä, mistä sitä ei osaisi hakea. Kyllä, täältä maalta on ihan hirveän pitkä matka kaupungin valikoimiin ja tarjontaan. Ja palveluja keskitetään koko ajan kauemmas, ihan nettiavaruuteen asti. Ja valituksen syöksykierre vain kiihtyy. Vaan kuinkas sitten kävikään:
Tapahtuipa hiihtolomaviikon ensimmäisenä lauantaiaamuna ihan yleismaailmallinen kodinkonekatastrofi. Lapsenlapset ihmettelevät lämmennyttä maitoa ja pehmennyttä levitettä. Mamma tutkii asiaa ja kas, jääviileäkaappi on rikki. Että pitikin sattua! Ja asutaan täällä maalla, keskellä korpea, palvelujen saavuttamattomissa. No, ihan ensiavuksi laitetaan oivat ja maidot eteiseen viilentymään ja tehdään toimintasuunnitelma.

 

Vartin päästä suunnitelmaa aletaan toteuttaa. Vaari painaa vihreää luuria tasan kello yhdeksän. Kyllä, naapuripitäjän kodinkoneliikkeestä löytyy sopivaa jääviileäkaappia, mukavasti tarjoushintaan. Puhelu kestää arviolta neljä minuuttia, ja sen aikana selvitetään poiskuljetus myös vanhalle hajonneelle koneelle.
Siihen mennessä, kun uusi jääkaappi tuodaan kotiovelle, on juuri sopivasti ehditty tyhjentää vanha. Siivotaan vielä pölyt entisiltä sijoilta ja tilalle uusi kaunotar. Koko prosessin kestoaika arviolta tunti ja vartti. Vartti odoteltiin liikkeen aukeamista, ei jonotusmusiikkia kuunnellen, vaan lastenohjelmia katsellen.

 

Toinen esimerkki viime kesältä. Juhannusaatonaatto, työpäivä päättymässä puoli neljän aikaan, suunta kesämökille. Koko Suomi suunnittelee samaa, kaupan kautta keskikesän juhlaan. Ja toinen takarengas tyhjänä. Auto on pakattu lattiasta kattoon. Että pitikin sattua!
No, puolen kilometrin päässä on paikallinen autokorjaamo. Ryömintävauhtia pihaan. Paikkoja ollaan sulkemassa, mutta löytyy tilannetaju ja ennen kaikkea palveluhalu. Auto peruutetaan halliin, rengas irti ja vuotokohta löytyy. Paikkamato paikalleen, rengas täyteen ilmaa ja kiitos käynnistä.  Aikaa kului korkeintaan parikymmentä minuuttia, sen verran oli varauduttu jonottamaan marketin kassalla.
Olisiko sama voinut tapahtua Tampereella? Tyhmä kysymys, tottakai, kodinkoneet hajoavat paikkaa katsomatta. Liikenteessä voi tapahtua mitä tahansa ja missä vaan. Mutta ratkaisut eivät taatusti olisi olleet samanlaisia.

 

Mikä saa sinut onnelliseksi? Minut tekee onnelliseksi elämä inhimillisissä mittasuhteissa, parempi puoliskoni, perhe, suku ja läheiset. Asun keskellä kauneinta Suomea.
”Sanotaan, onnea ei muka näyttää saa. Jos tekee niin, se heti katoaa. Aivan sama mulle, mä oon onnellinen.”

 

Malla Heinonen
päiväkodinjohtaja

Katseet tulevaisuuden kasvuun

Published by:

Ilmastonmuutos on laittanut toimimaan etenkin nuoria, jopa lakkoilun merkeissä ympäri Suomeakin. Ilmastonmuutokseen reagointi markkinatalouden realiteettien ehdoilla on tärkeää, tosin oppilaita tulisi kannustaa työntekoon ja tekemään itse tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Lakkoilemalla ei yhteiskuntaa eteenpäin rakenneta.
Pääkaupunkiseudulla ei kaikissa kouluissa suvaita edes suvivirttä keväisin, ja sitten toisaalta lakkoillaan verorahoilla ilmastonmuutoksen nimissä. Perinteisille arvoille olisi enemmän tarvetta koulumaailmassa ja kasvatuksessa. Länkipohjan koululla ympäristö – ja ilmastokasvatusta onkin toteutettu monia vuosia Vihreä Lippu – ohjelmalla, joka perustuu koulun oppilaiden ja henkilöstön pieniin arjen tekoihin.

 

Jokaisen mahdollisuus kouluttautua on suomalaisten etuoikeus niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Koulutuksella ja tinkimättömällä työnteolla Suomea on viety ja viedään tulevaisuudessakin eteenpäin. Kyläkouluja on vähennetty monissa kunnissa yhteiskuntarakenteen muuttuessa. Lapsien määrä maaseudulla vähenee ja eläkeläisten määrä kasvaa väestön ikääntyessä.
Kyläkoulujen ylläpitäminen on järkevää niin kauan kuin oppilaita on riittävä määrä koulussa. Hinnalla millä hyvänsä tuskin monikaan veronmaksaja lopulta haluaa ylläpitää muutaman lapsen opinahjoja, sillä se ei ole lopulta oppilaittenkaan etu. Tulevaisuutta onkin hankala ennustaa, ja siksi erilaisiin tulevaisuusnäkymiin on luotava mahdollisuudet.
Vähemmälle huomiolle koulukeskusteluissa jää, kuinka koulu on kyläyhteisöjen keskus. Kouluilla järjestetään liikunta – ja harrastustoimintaa sekä erilaisia yleisötilaisuuksia. Kylissä ihmiset tapaavat aktiivisesti toisiaan, ja pitävät siten toisistaan huolta. Yhteisöllisyys on monien kylien vahvuus ja kyläyhteisöt tekevät konkreettisia keinoja syrjäytymisen ehkäisemiseen. Lapselle on turvallinen kasvuympäristö rauhallinen asuinseutu, jossa asuu luotettavia ikätovereita ja aikuisia.

 

Kuinka vahvasti Orivesi ja Jämsä pääsevät Tampereen ja Jyväskylän kasvuun mukaan jää nähtäväksi. Etenkin Tampere kasvaa tulevaisuudessa vahvasti, ja kaupunkikehitys onkin nähtävä mahdollisuutena Oriveden ja Jämsän kaltaisissa maaseutukaupungeissa.
Teollisuuden kuljetuksien sekä työssämatkustamisen kannalta 9-tien kehittäminen ja raideyhteyksien parantaminen on tärkeää saada tulevien kansanedustajien asialistalle. Pendelöinnin mahdollisuuksien parantamisella edistetään lapsiperheiden sujuvaa arkea maaseudullakin.

 

Jämsän kaupunginvaltuustolla on 17.4. päätettävänään tärkeänä asiana kylien palveluiden tulevaisuus Koskenpään, Juokslahden ja Länkipohjan osalta. Nyt on demokratian aika vaikuttaa, mihinkä suuntaan Jämsän kyliä viedään. Oikea suunta on eteenpäin katse vahvasti tulevaisuudessa, jota ei nähdä vain synkkänä. Uhkista voidaan tehdä myös mahdollisuus!

 

Eero Peltola

Kirjoittaja on Jämsän kaupunginvaltuutettu Länkipohjasta. Hän pitää metsänhoidosta ja divarijääkiekosta.

(Julkaisemme kirjoituksen vasta nyt ,valtuuston kokouksen jälkeen, koska se jäi julkaisuviikolla siirtämättä verkkoon.)

Me ja muut vai muut ja me?

Published by:

Näin kysymysmerkkien täyttämän Brexitin kynnyksellä kävi mielessäni, miten monikaan ei tule ajatelleeksi elämän helppoutta maailmassa ilman rajoja. Suomessahan asia on ollut tuttua jo vuodesta 1952, jolloin passivapaus pohjoismaiden välillä tuli voimaan.

 

Nykyjärjestyksessä suomalaisilla on ollut vapaus ilman oleskelulupaa muuttaa Pohjoismaiden välillä jo 65 vuotta! Siitäkin on jo melkein 25 vuotta kun saimme vapauden kulkea ja asua kaikissa EU-valtioissa. Elämme siis aikamoista ylellisyyden aikaa: voimme mennä vaikkapa Ateenaan ja vieläpä käyttää samaa rahaa ja automaatteja rahan nostamiseksi kuin koti-Suomessa.
En itse ainakaan luopuisi tällaisista ainutlaatuisista eduista, ja mielelläni sallisin ne myös jälkipolville. Sama maapallohan meillä on ja Eurooppa siinä varsin pieni!
Tosin britit ovat jo keskiajalta alkunsa saaneen, nykyisen passintapaisen asiakirjan alullepanijoita. He nimenomaan halusivat taata kansalaisilleen turvallisen rajanylityksen muualle maailmaan eli asiakirja todisti kantajansa alkuperän.
Oletan, että samalla oli ajatuksena estää muiden pääsy saarelle. Mikään ei siis ole muuttunut, vaikka muualla Euroopassa rajojen ylitys on historiallisesti ollut melko vapaata. Tosin I maailmansota muutti tilapäisesti käytäntöjä, ja vapaus saatiin taas Schengen-sopimuksen myötä.

 

Voimme siis melko vapaasti elää ja liikkua Euroopassa, ja britit voivat eristäytyä saarelleen muita kuulematta. Ihmetystä kyllä riittää siinä, miksi sulkea itsensä häkkiin, kun vapauskin olisi sallittua. Ja taas on kyse siitä, että muut eivät saisi enää matkustaa vapaasti brittien saarelle kukkoilemaan.
Tosin pienemmässä muodossa, kotoisessa Suomessa olen katsellut taantumuksellista kehitystä liikennepalveluissa. Rautatiet ja linja-autot aikanaan mullistivat liikennekulttuuria ja kansalaisten mahdollisuutta matkustaa ja liikkua ympäri maata.
Omassa nuoruudessani saatoin matkustaa Orivedeltä Tampereelle vaikka illansuussa ja palata keskiyön jälkeen junalla takaisin. Näin saatoin tehdä myös viikonloppuisin.

 

Nyt voin matkustaa Irlannin sisämaasta yhdessä päivässä Helsinkiin jotakuinkin ongelmitta. Mutta opiskeluajaltani tutut liikenneyhteydet Helsingistä sisämaahan ovat jo kaukaista historiaa. Jopa arki-iltana saapuessani Helsinkiin, pääsen kyllä joten kuten Tampereelle, mutta pääradan ulkopuolelle on turha haikailla.
Matkustaminen Tampereelta Orivedelle ei olekaan helppoa ja iltamyöhällä se on mahdotonta. Jos sitten ilta-aikaan tai aikaisin aamulla haluan matkustaa Helsinkiin, niin matkustaminen ei helpolla onnistu. Näin yksinkertaisesti siksi, että sopivia juna- tai linja-autoyhteyksiä ei juuri ole saatavilla.
Mielestäni julkisten liikenneyhteyksien taannuttaminen ei ole puolustettavissa taloudellisella tehokkuusajattelulla. Ennemminkin tehokkuus ja kestävä kehitys ovat taantuneet, eivätkä korkeat suomalaiset verotkaan ole tae yhteiskunnan velvoitteiden säilyttämiselle.
Pelolla olen seurannut keskustelua rautatielaitoksen yksityistämisestä. Lopetetaanko silloin kaikki vähäisiltä tuntuvat liikenneyhteydet?
Kenties Helsinki-Tampere yhteys voi säilyä, mutta jätetäänkö muu Suomi ja Orivesi muitten mukana vaille kunnon liikenneyhteyksiä? Toivotaan kuitenkin, että Orivesi on ja pysyy liikenneyhteyksien saavutettavissa. Linja-autoilusta onkin hiljattain kuulunut hyviä uutisia.

 

Liikenneyhteyksissä on toki muitakin huolenaiheita. Muutama vuosikymmen sitten Orivedellä oli paljon asemia mukaan lukien Hirsilä, Oripohja ja Orivesi, ja junat kulkivat melko mukavasti aikatauluissaan. Jopa koululaiset saattoivat matkata junalla kouluun!
Muistan kyllä kovimpien pakkaskelien muutamien minuuttien myöhästymisiä, mutta tänä vuonna kuulin, että jopa muutama kohtalainen pakkasaamu ja lumisade aiheuttivat huomattavia vaikeuksia pääkaupunkiseudulla, jossa kohtuullinen liikennepalvelu lienee vielä saatavissa.
Mielenkiinnolla jää nähtäväksi, miten tulevaisuuden sähköautoyhteiskunta pysähtyy talvikuukausiksi, lämpeneekö ilmasto, jotta tekniikka pelaa vai muutammeko joukolla lämpimään.
Jokohan silloin käytössämme on sama raha ja vapaus liikkua koko maailmassa?

Yrjö Roos

Nakkimukeja ja pudotuspelejä

Published by:

Se on taas täällä. Se menee suoraan hermoihin. Se aiheuttaa enemmän riemua kuin kevään ensimmäinen leskenlehti, karvaamman pettymyksen kuin huhtikuussa iskevä takatalvi ja herättää kiivaammat keskustelut kuin lumen alta paljastuva koirankakka. Se jokin on playoffit, eli pudotuspelit.
Näin Ilves-fanin näkökulmasta playoff-kevät on päästänyt viime vuosina aika helpolla. Ei ole tarvinnut jännittää monta viikkoa tai varailla almanakasta aikaa mitalijuhlille.
Tänä vuonnakin on paljon mahdollista, että kun luet tätä juttua, on Ilveksen kevät jo ohi. Parhaassa tapauksessa tosin päästään jälleen jännittämään Tampereen paikallisten kohtaamista.

 

Millään järjellähän ei ole selitettävissä, miksi aikuiset ihmiset sekoavat siitä, oliko musta kumilaatta viivan yli kokonaan vai puoliksi, tai osuiko pallo sivurajan sisäpuolelle.
Tai että juuri ja juuri 18-vuotiaan nuorukaisen kompurointi, syöttö tai maali voi saada viisikymppiset miehet itkemään ilosta tai pettymyksestä. Miehet, jotka eivät muuten näytä tunteitaan edes alttarilla.
Se tunne, jonka oman joukkueen värien pukeminen päälleen saa aikaiseksi puhumattakaan siitä, kun saa aistia paikan päällä muiden kanssa voitot ja tappiot, on mahdoton selittää sellaiselle, jolle urheilu on vain urheilua.
Siinä tunteessa on samaa yhteisöllisyyttä, jota kivikauden heimot kokivat aikanaan tanssiessaan yhdessä kaadetun mammutin ympärillä. Aivan varmasti silloinkin olisi keräännytty toreille ja uitu suihkulähteissä, jos sellaisia olisi ollut.

 

Ai niin. Onhan tässä kevään aikana myös eduskuntavaalit. Se on se trilleri, jossa ehdokkaat seisovat räntäsateessa marketin parkkipaikalla ja ymmärtävät kaikkia, jotka viitsivät tulla juttusille. Televisiossa näytetään playoff-pelien välissä jännittäviä vaaliväittelyitä, joita katsellessa ei kukaan itke tai huuda. Ei ainakaan riemusta.
Ääntenlaskenta äänestyspäivän iltana saattaa saada hetkellisesti jonkun kädet hikoamaan ja sykkeen nousemaan kotisohvalla, mutta mitään rangaistuslaukauskilpailuun verrattavaa kliimaksia on turha odottaa.

 

On politiikkakin joskus herättänyt tunteita, välillä liikaakin. On keräännytty kaduille, on huudettu ja itketty, naurettu ja laulettu. Luotu parempaa tulevaisuutta. Jostain syystä nykyään valtaosalle väestöä, itseni mukaan lukien, on kuitenkin paljon houkuttelevampaa seurata, missä kaupungissa tänä vuonna keitetään makkaroita mestaruuspokaalissa ja minkä jäähallin kattoon saadaan yksi viiri lisää, kuin kuka tätä maata johtaa seuraavat neljä vuotta.
Leipä ja sirkushuvit ovat vaihtuneet Rooman valtakunnan ajoista nakkimukiin ja pudotuspeleihin. Onko politiikasta mennyt uskottavuus, vai onko meillä vain asiat liian hyvin?
Vai onko vika ehkä siinä, että pudotuspelit ovat joka kevät, mutta eduskuntavaalit vain joka neljäs vuosi? Entä jos eduskunnassakin järjestettäisiin jokakeväiset pudotuspelit? Ainakin se saattaisi motivoida Arkadianmäellä panostamaan myös “runkosarjaan”, eli niihin kolmeen ja puoleen vuoteen vaalien välissä.

 

Jussi Valve

Kehitys ei kehity

Published by:

Suomen kieleen on pesiytynyt typerältä kuulostava ilmaus kehitys kehittyy. Sille on käyttöä, kun ihastelemme kännykkämme tai automme uusia ominaisuuksia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kehitys nimenomaan EI KEHITY, vaan menee takapakkia. Tämä koskee erityisesti palveluita.
On jotenkin irvokasta, että yhteiskunnan uudesta vaiheesta on alettu käyttää nimitystä palveluyhteiskunta. Oikeampi nimitys olisi omatoimiyhteiskunta. Toki tilastojen mukaan yhä pienempi osa ihmisistä saa elantonsa peruselinkeinoista, kun palvelut valtaavat alaa. Joka päivä joudumme kuitenkin todistamaan paradoksin: mitä enemmän ihmisiä toimii palvelusektorilla, sitä huonompaa palvelua saamme.

 

Emme elä palveluyhteiskunnassa, vaan omatoimiyhteiskunnassa. Harva enää muistaa aikaa, jolloin autoon sai polttoainetta ilman, että kädet haisivat sen jälkeen bensalle. Bensanotto on lyhyt ja vaivaton toimenpide verrattuna moneen muuhun kuluttajille siirrettyihin toimiin.
Matkat ostettiin aikaisemmin matkatoimistoista, joihin mentiin katsomaan, mitä on tarjolla, ja myyjän neuvoja kuunnellen tai ne sivuuttaen ostettiin sitten matka.
Nykyään matkaa suunnittelevat viettävät illasta toiseen oman tietokoneen ääressä ja vertaavat lentoja ja hotelleja, koska Trivago ei sitä tee puolestasi, vaikka lupaa. Nettiä käyttämällä ihmiset kuvittelevat säästävänsä aikaa.
Kun soitat pankkiin, vakuutusyhtiöön tai virastoon, saat kuulla suomen kielen suosituimman repliikin: ”Kiitoksia soitostanne. Valitettavasti kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja. Palvelemme tietä mahdollisimman pian”.
Samalla ne ehdottavat kyseisen palvelumuodon välttämistä viittaamalla nettisivuston osioon, josta löytyy vastaukset tavallisimpiin asiakkaiden kysymyksiin. Mutta kun minun kysymystäni kukaan ei ole vielä esittänyt.

 

Pankkien lukumäärä tämän lehden lukija-alueella kertoo kouriintuntuvasti kehityksen suunnan. Ei tarvitse olla kovinkaan vanha muistaakseen, että pankkeja oli melkein joka kylällä. Ei ole enää. Ja nyt lähtee Nordea Oriveden keskustastakin. Ei mikään yllätys.
Jos joku ajatteli vuosia sitten, että kilpailu kyllä karsii huonosti palvelevat yritykset, hän on joutunut pyörtämään sanansa monet kerrat. Ei karsi. On käynyt jo liiankin selväksi, että markkinatalouden kuningas ei ole asiakas, vaan osakas.

 

Kaikkein karmivimmat esimerkit ovat viime aikoina tulleet hoitoalalta. Kilpailu tuottaa päinvastaisen tuloksen kuin on tarkoitettu. Suuret kansainväliset yritykset voittavat tarjouskilpailut, koska heillä on apuna pätevät myyjät ja lakimiehet.
Sen jälkeen raha ratkaisee ja säästää pitäisi kaikesta, jotta osakkeenomistajat olisivat tyytyväisiä. Osakeyhtiöt on ihan laissa velvoitettu tuottamaan voittoa.
Koska palveluntarjoajan ykkösprioriteetti ei ole tarjota hyvää palvelua, vaan tuottaa voittoa, palvelun ostaja joutuu käyttämään paljon resursseja vahtiakseen sen toimintaa.
Sopimuksiin on kirjattava tarkkaan, montako sekuntia lääkärin on seisottava potilaan vieressä ja millainen tutkinto siistijällä tulee olla. Kun sitten toiminta pääsee alkuun, pitää kaiken aikaa vahtia, noudatetaanko sopimusta vai onko töissä kuolleita sieluja ja tekevätkö elävät sielut sitä, mitä niiden tulisi tehdä.
Luottamusta on pidetty suomalaisen yhteiskunnan menestyksen yhtenä selityksenä. Kun sitä ei ole, tarvitaan valvontaa. Ja sitten tarvitaan niitä jotka valvovat valvojia. Vähän niin kuin Neuvostoliitossa.

Arto Mustajoki

Turkistarhoilta leikkaussaliharjoitteluihin

Published by:

Meillä on ollut huippu syyslukukausi Tartossa. Aiemmin kerroin, kuinka minua hieman pelotti tämä vuosi, mutta syksy päätyikin olemaan mielenkiintoisin kaikista!
Opiskelimme laajasti eläinlääkäripraktikon töissä tarvittavia oppiaineita, kuten anestesiologiaa, sisätauteja, gynekologiaa, kirurgiaa ja radiologiaa.
Kirurgian kurssilla olemme päässeet kastroimaan ja steriloimaan kissoja ja koiria, sekä harjoittelemaan muita yksinkertaisia kirurgisia toimenpiteitä.
Tartossa minulla on mukana myös kaksi koiraa, jotka ovat päässeet viettämään paljon aikaa koululla, sillä niiden avulla olemme harjoitelleet ahkerasti, muun muassa ultrausta.
Olen kuluvana lukuvuonna ollut opiskeluiden lisäksi vastuussa myös opiskelijajärjestömme, Suolet ry:n koiratoiminnan järjestämisestä, joten ongelmia vapaa-ajan vietossa ei ole ollut.

 

Yksi erityisen mielenkiintoinen kurssi syksyllä oli turkistarhauksesta. Tällä kurssilla pääsimme vierailemaan eräällä turkistarhalla, jossa eli reilu 150 000 eläintä. Se oli erittäin antoisa reissu, sillä tämän alan toimijoita on paljon parjattu sosiaalisessa mediassa eläinten olojen vuoksi.
Omaa mielipidettäni sain jälleen muuttaa, sillä en nähnyt suurella tarhalla ainuttakaan sairasta tai häiriökäyttäytyvää eläintä. Eläimillä oli kauniit, kiiltävät turkit, paljon virikkeitä: nippajuotto, pahnoja, kapuloita ynnä muuta.
Myös ymmärrys siitä, miten turkiseläimet kasvavat yhteiskuntamme sivutuotteilla, oli mieltä avartavaa.
Olenkin sitä mieltä, että mieluiten turkiseläimiä kasvatetaan täällä meillä kotomaissa valvotuissa oloissa, eikä esimerkiksi Kiinassa. Aito turkis on myös paljon ekologisempi ostos keinotekoisiin materiaaleihin verrattuna!

 

Keväällä opiskelumme koostuu sioista, hevosista, kalankasvatuksesta, neurologiasta ja silmätautiopista. Jatkamme myös kirurgian, ja sisätautien kursseja.
Kesän alussa osa opiskelijakavereista suuntaa ulkomaille suorittamaan yliopistoharjoitteluita, osa jatkaa vielä esimerkiksi hoitajan töitä tehden. Väliaikaiset eläinlääkärinluvat ovat kuitenkin lähes jokaiselle luvassa reilun vuoden päästä, riippuen harjoitteluiden suoritusaikataulusta. Kandikesä siis kolkuttelee jo melkein oven takana. Jännittävää!
Moni on jaksanut päivitellä opintojeni aikana, kuinka pitkä puristus tämä kuusivuotinen on. Tosiasiassa aika on mennyt älyttömän nopeasti. Yliopistoelämä on ollut valtavan rikasta, sillä ympärillä on ollut samankaltaisia ihmisiä, joilla on yhteiset unelmat ja haaveet työelämän suhteen.
Pian ihana, pieni luokkamme kuitenkin pirstoutuu työskentelemään ympäri Suomea, joten täytyy yrittää nauttia näistä viimeisistä lukukausista tämän porukan kesken.

 

Evie Rekola

Orivesi villasukissa

Published by:

Viikonloppuna Orivedellä nähtiin jälleen kerran, mitä hyvä idea, yhdessä tekemisen ilo sekä periksiantamattomuus voivat parhaimmillaan tuottaa. Saimme kokea upean tapahtuman, jossa kisaili villasukissa monenlaista sakkia iältään kaksivuotiaasta yli kahdeksankymppiseen.
Nämä villasukkajuoksun SM-kisat eivät olisi toteutuneet ilman kymmeniä talkoolaisia ja tuhansia talkootunteja. Talkoolaisissakin oli mukana monen ikäistä väkeä, kuten esimerkiksi nuoria, jotka toteuttivat lapsille kepparikisan sekä järjestivät arpajaiset keräten samalla rahaa ensi kesän nuorten ORWfest-tapahtumaa varten.

 

Tätä yhdessä tekemisen iloa ja yhteisöllisyyttä olen saanut todistaa myös Järjestöjen talolla koko sen kolmivuotisen taipaleen ajan. Talon kodinomaisissa tiloissa kokoontuu säännöllisesti orivesiläisiä yhdistyksiä ja seuroja imeväisikäisistä ikäihmisiin, perhekahvilasta bingoon ja erilaisiin kokouksiin.
Talo onkin oiva esimerkki yhteisöllistä henkeä ylläpitävästä toimintamallista, joka on herättänyt kiinnostusta myös eri puolilla Suomea. Minua onkin kutsuttu useisiin tilaisuuksiin kertomaan sekä Järjestöjen talon toiminnasta että Osallistuva Orivesi -hankkeesta.

 

Osallisuus on tunnetta siitä, että on osa jotakin yhteisöä. Osallisuutta on myös kokemus siitä, että voi aidosti vaikuttaa itseä koskeviin asioihin. Olen innoissani mahdollisuudesta päästä kehittämään Oriveden kaupungin osallisuusmenetelmiä sellaisiksi, että asioiden etenemistä on aiempaa helpompi seurata.
Tämän lehden ilmestymispäivänä kokoonnumme kulttuurihyvinvoinnin kumppanuuspöydän ääreen kuulemaan kulttuuriluotsi-toiminnasta ja kahden viikon kuluttua pohdimme kylien kumppanuuspöydässä tieasioita.
Näissä kumppanuuspöydissä asioiden etenemistä seurataan liikennevalojen avulla: punaisen valon kohdalla oleva asia on pysähdyksissä, keltaisen valon kohdalla työstettävänä ja vihreän valon kohdalla valmiiksi käsiteltynä.
Tällä tavoin on helppo huomata, jos jokin esille tuoduista ja käsiteltäväksi luvatuista asioista tarvitsee erityistä huomiota edetäkseen punaisesta kohti vihreää eli valmista.

 

Minun mielestäni Orivesi ei ole vanhusten asuttama tuppukylä, vaikka saimmekin lukea niin viime viikon Kynät puhuvat -palstalta. Orivedeltä löytyy todellista me-henkeä, vireitä kyliä sekä monipuolista toimintaa. Täällä on hyvä asua niin lapsiperheiden kuin ikäihmistenkin.
Uskon, että kuntalaisten hyvinvointiin ja viihtyvyyteen panostettaessa saamme aikaan lumipalloefektin, joka houkuttelee tänne uusia asukkaita ja luo myös sitä toivottua elinvoimaa.
Nostetaan siis päät pystyyn ja rinta rottingille ja ollaan ylpeästi orivesiläisiä, jotka juoksevat villasukissa talvihangella.

 

Piia Hannila

Hyvät samanlaiset erilaiset kansalaiset

Published by:

Totta se on. YK:n onnellisuusraportin (2018) mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Kyllä tätä maailmalla ja meilläkin on ihmetelty. Ja aika pian tasoittavat selityksetkin keksitty: suomalaisten onnellisuus on tylsää turvallisuutta, poliisiin, palomiehiin ja apteekkihenkilökuntaan luottamista, omiin oloihin käpertymistä. Vaikka me olemme pieni kansa, eroja meissäkin on, yhtenäisyyttä rikastamassa. Onneksi.

Viime vuosina mediassa on toisteltu ja päivitelty suomalaiskansallisen yhtenäiskulttuurin pirstoutumista sekä sen katoamista menneisyyden nieluun.
Kun Raha-automaattiyhdistys päätti poistaa pajatsot julkisesta käytöstä, Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kerrottiin yhtenäiskulttuurin lopullisesti murentuvan. Tällaisen päättelyn mukaan se oli siis vastikään ollut koko maata ja sen kaikkia asukkaita niputtavaa todellisuutta.
Kulttuurintutkijoiden kesken ollaan yhtä mieltä siitä, että yhtenäiskulttuuri on osa kuviteltua todellisuutta. Se on koottu monille yhteisiksi otaksutuista, yhdistävistä asioista. Sen ulkopuolelle taas on sysätty vieraita vaikutteita ja epäedullisia tai peräti Suomea uhkaavia ilmiöitä.

Tällainen sepitetyn yhtenäisyyden tulkinta ehti olla jo siinä määrin vallitseva, ettei keskustelulle sen paikkansa pitävyydestä tuntunut olevan enää tarvetta.
Kunnes viime vuoden kuluessa parinkin tutkimuspajan taholta kuulutettiin, että ”suomalaiset identiteetiltään yllättävän samanlaisia” ja ”suomalaiset ovat arvoiltaan yhtenäinen kansa – vaikka emme sitä hoksaakaan”. Tällaisia tuloksia oli nimittäin saatu sekä Pellervon taloustutkimuksen että Kulttuurirahaston ja e2 Tutkimuksen kyselyillä.
Niiden mukaan kotiseutuihin samastuminen on edelleen vahvaa, ja turvallisuus on ykkösarvomme maailman melskeiden keskellä. Yhteinen hyvä ja tasapuolisuus korostuvat puolestaan meitä koossa pitävinä arvoina.
Vaikka tuloerojen kerrotaan kasvaneen ja eriarvoistumisen lisääntyneen kymmenessä vuodessa merkittävästi, jopa huoli tällaisesta synkästä kehityksestä yhdistää meitä e2:n mukaan.

Yleisen ja erityisen ristiriita on osittain näennäinen, sillä yhtenäiskulttuurin oletettu mureneminen tai sen keinotekoisuus eivät tarkoita, etteivätkö suomalaiset voisi edelleen olla samaa mieltä joistakin asioista sekä melko tyytyväisiä oloihinsa.
Menneen yhtenäiskulttuurin kuvitelma sekä tämän päivän monille yhteiset arvot ja yksilölliset arvostukset ovat meidän itseymmärryksemme tekijöitä, joista neuvotellaan ja riidellään niin eduskunnassa, kaduilla ja toreilla kuin Herkkuhetkessä ja Päivölän parlamentissa.
Erilaisuudet ovat olennainen osa elävää, dynaamista kulttuuria. Jos kulttuurin moniäänisyys vaiennetaan, ollaan totalitarismin vaarallisella tiellä. Jos taas yhteiset arvot ja muut kansallisen identiteetin ainekset hylätään, me emme ole ketään.

 

Palaan vielä lyhyesti viime vuosiin, koska nyt tiedämme niistä enemmän. Vaatimaton, rehellinen, sisukas kansa vietti 2017 kaikille ja kaikkialle kuuluvaa itsenäisyyden riemuvuotta.
Siltä ainakin tuntui, kun koko Suomi tanssi, juoksi, leipoi, joi kahvia, nosti maljoja, valaisi rakennuksia sinivalkoisin värein ja kävi katsomassa uutta Tuntematonta sotilasta. Valtioneuvoston tiedotusosasto muistutti pitkin vuotta, että ”Käynnissä on sukupolvemme merkittävin juhlavuosi, jota vietetään koko vuoden, koko Suomessa. Suomi 100 -juhlavuoden teema on yhdessä.”
Itsenäistymisen jälkeisen vuoden 1918 väkivaltaisia tapahtumia, kansakunnan synkkää perintöä puolestaan tulkittiin ja pohdittiin mielestäni kiinnostavan monipuolisesti niin tutkimuksen kuin taiteiden aloilla.
Jos joku vielä aktiivisesti haluaa – syystä tai toisesta – unohtaa kansakunnan traumaattisen historian vaiheet, hänen on suljettava silmät ja korvat kaikelta tältä.
Elävään kulttuuriperintöön punotaan jatkuvasti sellaisia elettyjen ja kuviteltujen kokemusten säikeitä, joista voidaan luoda menneisyyden läpikuultavia muistiharsoja ja historian tiheitä kudoksia.
Erilaiset elämät ja elinympäristöt tuottavat toisiinsa kietoutuvia tulkintoja. Ne ovat samanaikaisesti yksilöllisiä ja yhteisiä, paikallisia ja maailmallisia. Emme me muuten näin onnellisia olisi.

 

Seppo Knuuttila

Villaisia fantasioita

Published by:

Aamuyöllä, kun uni karkasi silmistä, oli otollinen aika konstapylkkäsmäisille sinisille ajatuksille. Minä en tietenkään niin suurellisia, maailmankaikkeudellisia ajattele kuin Konsta Pylkkänen, mutta jokainen tavallaan, kuten eräs muurahainen.
Muurahainen makasi ketarat pystyssä maantiellä ja tulipa siihen ihmettelijä, joka kysyi mitä kummaa hän puuhasi. Muurahainen sanoi pitävänsä taivasta ylhäällä. Kukin tavallaan, kukin tavallaan, ajattelin minäkin.

Sain sellaisen ajatuksen, että myös minä, vaatimaton orivesiläinen eläkeläinen, voin osaltani auttaa alkanutta juhlavuottamme tulemaan ikimuistettavaksi tarjoamalla muutaman idean. Kun meillä kerran pidetään Villasukkajuoksun SM-kisat, niin voisimme samalla hiihdellä parketilla sukkasillaan, kun kerran Mietaakin tulee.
Pidetään kunnon villasukkabileet kaiken ikäisille. Paikkana voisi olla liikuntahalli, tai vallataan Opisto! Kun meitä mummoja on kaupunki pullollaan ja neulottuja villasukkia nurkat väärällään, niin pääsymaksu tansseihin olisi tietenkin kohtuuhintaiset villasukat. Joka kymmenes sukkien ostaja saisi valita itselleen sopivan tanssiparin. Ei toki koko illaksi, kohtuus kaikessa.

Koska mummot ovat jo osuutensa tehneet sukkia valmistamalla, niin sukkamyyntiin ajattelin hieman nuorempaa naisväkeä. Järjestetään Villasukkamissikilpailut.
Missikandidaatit voisivat kaupitella sukkia tanssipaikan ovella. Mietaa saisi valita mieleisensä missin. Kenties tätä kautta saataisiin kaupungille kuuluisa vävy ja saataisiin yksi sinkku vähemmäksi.
Orkesteria en vielä osaa ehdottaa, kun Pentti Oskari Kangas ja Seitsemän seinähullua eivät taida enää keikkailla. Jos ei muuta keksitä, niin kaupunginjohtaja oivana soittomiehenä voisi koota mukavan bändin.

Musiikista puheen ollen järjestetään tietysti karaokekilpailut. Miehille Orikaraoke- ja naisille Tammakaraokekilpailu. Pikkuvarsoille tietysti ihan ikioma kisa.
Voisin suostua tuomariston puheenjohtajaksi, jos tuomaristoon saataisiin mukaan muutama entinen tangokuningas, nimiä mainitsematta. En kuitenkaan tarkoita Sillanpäätä, hänethän olemme jo kertaalleen hylänneet.
Ajattelin hyvänä vaihtoehtona kuninkaallisille Antti-satasalamaa-Tuiskua. Mikrofonin päälle näppärät näprääjät tietysti kutovat tai virkkaavat suojuksen, kuten telkkarissakin näyttää olevan muotia. Näppärät Näplääjät olisi muuten aika hyvä nimi jollekin käsityöporukalle tai muille näprääjille.

Joku on jo varmaan keksinyt minua ennen, että valitaan kaupungille oma Ori, joka edustaa miespuolista väestöä. Riittää, kun on komea, älykäs ja supliikkimies. Muut orin ominaisuudet unohdamme. Ehkä valinnasta tulisi vuosittainen perinne, kuten joulupukin valinnasta.
Tarjoan nämä ideat omalle kaupungilleni 150-vuotislahjaksi, ihan ilmaiseksi. Kiitos riittää.

 

Marja Alatatalo