Näkökulma

Oriveden Sanomissa Näkökulma -palstalla julkaistut kirjoitukset julkaistaan nyt myös verkkosivuilla.

Turkistarhoilta leikkaussaliharjoitteluihin

Published by:

Meillä on ollut huippu syyslukukausi Tartossa. Aiemmin kerroin, kuinka minua hieman pelotti tämä vuosi, mutta syksy päätyikin olemaan mielenkiintoisin kaikista!
Opiskelimme laajasti eläinlääkäripraktikon töissä tarvittavia oppiaineita, kuten anestesiologiaa, sisätauteja, gynekologiaa, kirurgiaa ja radiologiaa.
Kirurgian kurssilla olemme päässeet kastroimaan ja steriloimaan kissoja ja koiria, sekä harjoittelemaan muita yksinkertaisia kirurgisia toimenpiteitä.
Tartossa minulla on mukana myös kaksi koiraa, jotka ovat päässeet viettämään paljon aikaa koululla, sillä niiden avulla olemme harjoitelleet ahkerasti, muun muassa ultrausta.
Olen kuluvana lukuvuonna ollut opiskeluiden lisäksi vastuussa myös opiskelijajärjestömme, Suolet ry:n koiratoiminnan järjestämisestä, joten ongelmia vapaa-ajan vietossa ei ole ollut.

 

Yksi erityisen mielenkiintoinen kurssi syksyllä oli turkistarhauksesta. Tällä kurssilla pääsimme vierailemaan eräällä turkistarhalla, jossa eli reilu 150 000 eläintä. Se oli erittäin antoisa reissu, sillä tämän alan toimijoita on paljon parjattu sosiaalisessa mediassa eläinten olojen vuoksi.
Omaa mielipidettäni sain jälleen muuttaa, sillä en nähnyt suurella tarhalla ainuttakaan sairasta tai häiriökäyttäytyvää eläintä. Eläimillä oli kauniit, kiiltävät turkit, paljon virikkeitä: nippajuotto, pahnoja, kapuloita ynnä muuta.
Myös ymmärrys siitä, miten turkiseläimet kasvavat yhteiskuntamme sivutuotteilla, oli mieltä avartavaa.
Olenkin sitä mieltä, että mieluiten turkiseläimiä kasvatetaan täällä meillä kotomaissa valvotuissa oloissa, eikä esimerkiksi Kiinassa. Aito turkis on myös paljon ekologisempi ostos keinotekoisiin materiaaleihin verrattuna!

 

Keväällä opiskelumme koostuu sioista, hevosista, kalankasvatuksesta, neurologiasta ja silmätautiopista. Jatkamme myös kirurgian, ja sisätautien kursseja.
Kesän alussa osa opiskelijakavereista suuntaa ulkomaille suorittamaan yliopistoharjoitteluita, osa jatkaa vielä esimerkiksi hoitajan töitä tehden. Väliaikaiset eläinlääkärinluvat ovat kuitenkin lähes jokaiselle luvassa reilun vuoden päästä, riippuen harjoitteluiden suoritusaikataulusta. Kandikesä siis kolkuttelee jo melkein oven takana. Jännittävää!
Moni on jaksanut päivitellä opintojeni aikana, kuinka pitkä puristus tämä kuusivuotinen on. Tosiasiassa aika on mennyt älyttömän nopeasti. Yliopistoelämä on ollut valtavan rikasta, sillä ympärillä on ollut samankaltaisia ihmisiä, joilla on yhteiset unelmat ja haaveet työelämän suhteen.
Pian ihana, pieni luokkamme kuitenkin pirstoutuu työskentelemään ympäri Suomea, joten täytyy yrittää nauttia näistä viimeisistä lukukausista tämän porukan kesken.

 

Evie Rekola

Orivesi villasukissa

Published by:

Viikonloppuna Orivedellä nähtiin jälleen kerran, mitä hyvä idea, yhdessä tekemisen ilo sekä periksiantamattomuus voivat parhaimmillaan tuottaa. Saimme kokea upean tapahtuman, jossa kisaili villasukissa monenlaista sakkia iältään kaksivuotiaasta yli kahdeksankymppiseen.
Nämä villasukkajuoksun SM-kisat eivät olisi toteutuneet ilman kymmeniä talkoolaisia ja tuhansia talkootunteja. Talkoolaisissakin oli mukana monen ikäistä väkeä, kuten esimerkiksi nuoria, jotka toteuttivat lapsille kepparikisan sekä järjestivät arpajaiset keräten samalla rahaa ensi kesän nuorten ORWfest-tapahtumaa varten.

 

Tätä yhdessä tekemisen iloa ja yhteisöllisyyttä olen saanut todistaa myös Järjestöjen talolla koko sen kolmivuotisen taipaleen ajan. Talon kodinomaisissa tiloissa kokoontuu säännöllisesti orivesiläisiä yhdistyksiä ja seuroja imeväisikäisistä ikäihmisiin, perhekahvilasta bingoon ja erilaisiin kokouksiin.
Talo onkin oiva esimerkki yhteisöllistä henkeä ylläpitävästä toimintamallista, joka on herättänyt kiinnostusta myös eri puolilla Suomea. Minua onkin kutsuttu useisiin tilaisuuksiin kertomaan sekä Järjestöjen talon toiminnasta että Osallistuva Orivesi -hankkeesta.

 

Osallisuus on tunnetta siitä, että on osa jotakin yhteisöä. Osallisuutta on myös kokemus siitä, että voi aidosti vaikuttaa itseä koskeviin asioihin. Olen innoissani mahdollisuudesta päästä kehittämään Oriveden kaupungin osallisuusmenetelmiä sellaisiksi, että asioiden etenemistä on aiempaa helpompi seurata.
Tämän lehden ilmestymispäivänä kokoonnumme kulttuurihyvinvoinnin kumppanuuspöydän ääreen kuulemaan kulttuuriluotsi-toiminnasta ja kahden viikon kuluttua pohdimme kylien kumppanuuspöydässä tieasioita.
Näissä kumppanuuspöydissä asioiden etenemistä seurataan liikennevalojen avulla: punaisen valon kohdalla oleva asia on pysähdyksissä, keltaisen valon kohdalla työstettävänä ja vihreän valon kohdalla valmiiksi käsiteltynä.
Tällä tavoin on helppo huomata, jos jokin esille tuoduista ja käsiteltäväksi luvatuista asioista tarvitsee erityistä huomiota edetäkseen punaisesta kohti vihreää eli valmista.

 

Minun mielestäni Orivesi ei ole vanhusten asuttama tuppukylä, vaikka saimmekin lukea niin viime viikon Kynät puhuvat -palstalta. Orivedeltä löytyy todellista me-henkeä, vireitä kyliä sekä monipuolista toimintaa. Täällä on hyvä asua niin lapsiperheiden kuin ikäihmistenkin.
Uskon, että kuntalaisten hyvinvointiin ja viihtyvyyteen panostettaessa saamme aikaan lumipalloefektin, joka houkuttelee tänne uusia asukkaita ja luo myös sitä toivottua elinvoimaa.
Nostetaan siis päät pystyyn ja rinta rottingille ja ollaan ylpeästi orivesiläisiä, jotka juoksevat villasukissa talvihangella.

 

Piia Hannila

Hyvät samanlaiset erilaiset kansalaiset

Published by:

Totta se on. YK:n onnellisuusraportin (2018) mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Kyllä tätä maailmalla ja meilläkin on ihmetelty. Ja aika pian tasoittavat selityksetkin keksitty: suomalaisten onnellisuus on tylsää turvallisuutta, poliisiin, palomiehiin ja apteekkihenkilökuntaan luottamista, omiin oloihin käpertymistä. Vaikka me olemme pieni kansa, eroja meissäkin on, yhtenäisyyttä rikastamassa. Onneksi.

Viime vuosina mediassa on toisteltu ja päivitelty suomalaiskansallisen yhtenäiskulttuurin pirstoutumista sekä sen katoamista menneisyyden nieluun.
Kun Raha-automaattiyhdistys päätti poistaa pajatsot julkisesta käytöstä, Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kerrottiin yhtenäiskulttuurin lopullisesti murentuvan. Tällaisen päättelyn mukaan se oli siis vastikään ollut koko maata ja sen kaikkia asukkaita niputtavaa todellisuutta.
Kulttuurintutkijoiden kesken ollaan yhtä mieltä siitä, että yhtenäiskulttuuri on osa kuviteltua todellisuutta. Se on koottu monille yhteisiksi otaksutuista, yhdistävistä asioista. Sen ulkopuolelle taas on sysätty vieraita vaikutteita ja epäedullisia tai peräti Suomea uhkaavia ilmiöitä.

Tällainen sepitetyn yhtenäisyyden tulkinta ehti olla jo siinä määrin vallitseva, ettei keskustelulle sen paikkansa pitävyydestä tuntunut olevan enää tarvetta.
Kunnes viime vuoden kuluessa parinkin tutkimuspajan taholta kuulutettiin, että ”suomalaiset identiteetiltään yllättävän samanlaisia” ja ”suomalaiset ovat arvoiltaan yhtenäinen kansa – vaikka emme sitä hoksaakaan”. Tällaisia tuloksia oli nimittäin saatu sekä Pellervon taloustutkimuksen että Kulttuurirahaston ja e2 Tutkimuksen kyselyillä.
Niiden mukaan kotiseutuihin samastuminen on edelleen vahvaa, ja turvallisuus on ykkösarvomme maailman melskeiden keskellä. Yhteinen hyvä ja tasapuolisuus korostuvat puolestaan meitä koossa pitävinä arvoina.
Vaikka tuloerojen kerrotaan kasvaneen ja eriarvoistumisen lisääntyneen kymmenessä vuodessa merkittävästi, jopa huoli tällaisesta synkästä kehityksestä yhdistää meitä e2:n mukaan.

Yleisen ja erityisen ristiriita on osittain näennäinen, sillä yhtenäiskulttuurin oletettu mureneminen tai sen keinotekoisuus eivät tarkoita, etteivätkö suomalaiset voisi edelleen olla samaa mieltä joistakin asioista sekä melko tyytyväisiä oloihinsa.
Menneen yhtenäiskulttuurin kuvitelma sekä tämän päivän monille yhteiset arvot ja yksilölliset arvostukset ovat meidän itseymmärryksemme tekijöitä, joista neuvotellaan ja riidellään niin eduskunnassa, kaduilla ja toreilla kuin Herkkuhetkessä ja Päivölän parlamentissa.
Erilaisuudet ovat olennainen osa elävää, dynaamista kulttuuria. Jos kulttuurin moniäänisyys vaiennetaan, ollaan totalitarismin vaarallisella tiellä. Jos taas yhteiset arvot ja muut kansallisen identiteetin ainekset hylätään, me emme ole ketään.

 

Palaan vielä lyhyesti viime vuosiin, koska nyt tiedämme niistä enemmän. Vaatimaton, rehellinen, sisukas kansa vietti 2017 kaikille ja kaikkialle kuuluvaa itsenäisyyden riemuvuotta.
Siltä ainakin tuntui, kun koko Suomi tanssi, juoksi, leipoi, joi kahvia, nosti maljoja, valaisi rakennuksia sinivalkoisin värein ja kävi katsomassa uutta Tuntematonta sotilasta. Valtioneuvoston tiedotusosasto muistutti pitkin vuotta, että ”Käynnissä on sukupolvemme merkittävin juhlavuosi, jota vietetään koko vuoden, koko Suomessa. Suomi 100 -juhlavuoden teema on yhdessä.”
Itsenäistymisen jälkeisen vuoden 1918 väkivaltaisia tapahtumia, kansakunnan synkkää perintöä puolestaan tulkittiin ja pohdittiin mielestäni kiinnostavan monipuolisesti niin tutkimuksen kuin taiteiden aloilla.
Jos joku vielä aktiivisesti haluaa – syystä tai toisesta – unohtaa kansakunnan traumaattisen historian vaiheet, hänen on suljettava silmät ja korvat kaikelta tältä.
Elävään kulttuuriperintöön punotaan jatkuvasti sellaisia elettyjen ja kuviteltujen kokemusten säikeitä, joista voidaan luoda menneisyyden läpikuultavia muistiharsoja ja historian tiheitä kudoksia.
Erilaiset elämät ja elinympäristöt tuottavat toisiinsa kietoutuvia tulkintoja. Ne ovat samanaikaisesti yksilöllisiä ja yhteisiä, paikallisia ja maailmallisia. Emme me muuten näin onnellisia olisi.

 

Seppo Knuuttila

Villaisia fantasioita

Published by:

Aamuyöllä, kun uni karkasi silmistä, oli otollinen aika konstapylkkäsmäisille sinisille ajatuksille. Minä en tietenkään niin suurellisia, maailmankaikkeudellisia ajattele kuin Konsta Pylkkänen, mutta jokainen tavallaan, kuten eräs muurahainen.
Muurahainen makasi ketarat pystyssä maantiellä ja tulipa siihen ihmettelijä, joka kysyi mitä kummaa hän puuhasi. Muurahainen sanoi pitävänsä taivasta ylhäällä. Kukin tavallaan, kukin tavallaan, ajattelin minäkin.

Sain sellaisen ajatuksen, että myös minä, vaatimaton orivesiläinen eläkeläinen, voin osaltani auttaa alkanutta juhlavuottamme tulemaan ikimuistettavaksi tarjoamalla muutaman idean. Kun meillä kerran pidetään Villasukkajuoksun SM-kisat, niin voisimme samalla hiihdellä parketilla sukkasillaan, kun kerran Mietaakin tulee.
Pidetään kunnon villasukkabileet kaiken ikäisille. Paikkana voisi olla liikuntahalli, tai vallataan Opisto! Kun meitä mummoja on kaupunki pullollaan ja neulottuja villasukkia nurkat väärällään, niin pääsymaksu tansseihin olisi tietenkin kohtuuhintaiset villasukat. Joka kymmenes sukkien ostaja saisi valita itselleen sopivan tanssiparin. Ei toki koko illaksi, kohtuus kaikessa.

Koska mummot ovat jo osuutensa tehneet sukkia valmistamalla, niin sukkamyyntiin ajattelin hieman nuorempaa naisväkeä. Järjestetään Villasukkamissikilpailut.
Missikandidaatit voisivat kaupitella sukkia tanssipaikan ovella. Mietaa saisi valita mieleisensä missin. Kenties tätä kautta saataisiin kaupungille kuuluisa vävy ja saataisiin yksi sinkku vähemmäksi.
Orkesteria en vielä osaa ehdottaa, kun Pentti Oskari Kangas ja Seitsemän seinähullua eivät taida enää keikkailla. Jos ei muuta keksitä, niin kaupunginjohtaja oivana soittomiehenä voisi koota mukavan bändin.

Musiikista puheen ollen järjestetään tietysti karaokekilpailut. Miehille Orikaraoke- ja naisille Tammakaraokekilpailu. Pikkuvarsoille tietysti ihan ikioma kisa.
Voisin suostua tuomariston puheenjohtajaksi, jos tuomaristoon saataisiin mukaan muutama entinen tangokuningas, nimiä mainitsematta. En kuitenkaan tarkoita Sillanpäätä, hänethän olemme jo kertaalleen hylänneet.
Ajattelin hyvänä vaihtoehtona kuninkaallisille Antti-satasalamaa-Tuiskua. Mikrofonin päälle näppärät näprääjät tietysti kutovat tai virkkaavat suojuksen, kuten telkkarissakin näyttää olevan muotia. Näppärät Näplääjät olisi muuten aika hyvä nimi jollekin käsityöporukalle tai muille näprääjille.

Joku on jo varmaan keksinyt minua ennen, että valitaan kaupungille oma Ori, joka edustaa miespuolista väestöä. Riittää, kun on komea, älykäs ja supliikkimies. Muut orin ominaisuudet unohdamme. Ehkä valinnasta tulisi vuosittainen perinne, kuten joulupukin valinnasta.
Tarjoan nämä ideat omalle kaupungilleni 150-vuotislahjaksi, ihan ilmaiseksi. Kiitos riittää.

 

Marja Alatatalo

Kuka kehtasi viedä eläkeläisten karaokelaitteet?

Published by:

Poliisi selvittelee Länkipohjassa tapahtuneita murtoja ja toivoo niistä vihjeitä. Murtautuja on rikkonut Symppiksen vieressä toimivan Näpsäkkä-puodin ikkunan ja vohkinut puodista muun muassa hyvän summan rahaa, muutaman tietokoneen ja karaokelaitteen.
Kenties sama varas on sitten jatkanut Salen kylmävarastoon, josta ei tosin ole tarttunut saaliiksi mitään. Uutinen ei ole ainoa laatuaan, vaan juuri kesällä uutisoitiin muutamista pahoinpitelyistä ja murtojakin tapahtui.

Uutiset lapsuuden kotikylässäni melko tiheään tahtiin tapahtuneista rötöksistä kuulostavat oudolta. Teiniajoiltani ja lapsuusvuosiltani muistelen, että kylässä oli välillä liiankin rauhallista. Mikä siis mahtaa olla syynä siihen, että murrot ja muut rikokset vaikuttavan olevan kasvussa Länkipohjassa?
Onko pienen kylän yhteisöllisyys todella laskenut niin huonolle tasolle, että koko kylää hyödyttävien yhdistystenkin täytyy hankkia valvontakameroita tiloihinsa? Tiloihin, jotka toimivat koko kylän olohuoneina ja jotka saattavat olla kohta ainoita paikkoja, joissa ylipäätään tapahtuu.
Erityisesti yksinäisten ja eläkeläisten puolta pitävän Symppiksen karaokelaitteiden varastaminen on moraalinen pohjanoteeraus, joka ei voi mitenkään olla rahallisen hyödyn väärti. Haluan uskoa, että murtojen takana on ollut läpikulkumatkalainen eikä omankyläläinen.

Harmillisia uutisia lukiessa tulevat mieleen myös Länkipohjaa uhkaavat säästöt, jotka eivät ainakaan paranna tilannetta. Miten koulusta ja sen ohessa toimivista palveluista ja jäähallista luopuminen mahtaisivat vaikuttaa häiriökäyttäytymisen ja rikosten määrään?
Kun tekeminen vähenee ja kylä hiljenee entisestään, on todennäköistä, että turhautuminen ja tylsistyminen kanavoituvat yhä enemmän esimerkiksi ilkivaltaan ja päämäärättömään kylänraitilla maleskeluun.
Vaikka vaikutukset eivät olisi ihan niin rajujakaan, on selvä, että jos suurelta osin talkoilla ylläpidetyt palvelut, kuten kirjasto ja jäähalli, lakkautetaan, häviää kylästä tärkeitä yhteisöllisyyden symboleja. Jos palveluita lakkautetaan, vähenee myös ihmisten liikkuminen kylällä, mikä aiheuttaa jo itsessään turvattomuuden tunnetta.

Jos koulun tilat pimenevät kokonaan, lakkaa myös muun muassa kuntosalista ja koulun tiloissa pidettävistä kerhoista aiheutuva liike iltaisin. Jos jäähallia ei enää pystytä pitämään käytössä, eivät siellä käyvät luistelijat ja kiekkoilijat enää pidä pimeitä talvi-iltoja eläväntuntuisina.
Ehkäpä kylän tulevaisuuden turvaaminen juuri perustetun kyläyhdistyksen voimin saa kaikki länkipohjalaiset puhaltamaan yhteen hiileen ja vakuuttamaan myös Jämsän päättäjät siitä, että tyhjällä kylänraitilla olisi liikaa huonoja vaikutuksia.
Toivottavasti myös Symppiksen toiminta saa jatkua turvallisesti, vaikka sitten kameravalvonnan varmistamana.

Anni Lähdesmäki

Muista loistaa!

Published by:

Keväällä kuuluu valittaa koirankakoista. Tässä vaiheessa syksyä, kun päiväksi sanotaan sitä kaurapuuron väristä ohikiitävää hetkeä pimeyden keskellä, valitetaan jouluvaloista. Minä en valita, minä valitan valaistumisen puutteesta. Minua riepoo se, että nykyisen teknologian ja kaiken maailman älylaitteiden keskellä ihmiset ovat täysin pimeitä.
Tamperelaiset ne vasta pimeitä ovatkin. Jos rakastat kauhua ja jännitystä, lähde ajelemaan Tampereelle iltapimeällä. Ratikkatyömaan liikennejärjestelyt eri puolilla kaupunkia jo riittäisivät takaamaan kauhuelämykset: mistä ihmeestä täällä nyt kuuluu ajaa??? Mutta kun siihen vielä lisää valkoisten suoja-aitojen rakosista eteen puikkelehtivat pimeät jalankulkijat, joita riittää loputtomiin kuin muurahaisia, on elämys taatusti ikimuistoinen.
Tässä vaiheessa on kyllä pakko myöntää, etteivät pimeät ihmiset ole täällä maaseudun rauhassakaan mikään poikkeus. Tuttu juttu: Kaivat paksumpaa takkia syksyn tullen, etkä enää muista, että pestessäsi sen kesäsäilöön irroitit siitä kaikki heijastimet.
Tai lähdet kyläilemään ylläsi villakangastakki, jossa ei ole ainuttakaan vedintä tai remminpätkää, johon heijastimen voisi kiinnittää. Kun laitat sen taskunsuuhun pyykkipoikaklipsillä, saat etsiä sitä auton penkin välistä. Miten voi yksinkertainen asia olla niin vaikea!
Minun mielestäni tässä olisi lakien ja direktiivien laatijoilla tuhannen taalan paikka. Kun asutaan maassa, jossa melkein puolet vuodesta tarvotaan pimeässä, ei pitäisi saada valmistaa tai tuoda maahan päällysvaatteita ilman heijastimia. Lasten ulkoiluvaatteissa onneksi aika hyvin ovat heijastimet valmiina, mutta edes niissä se ei ole itsestäänselvyys.
Tästä pulmasta ei päästä sillä, että jalankulkijoita ruvetaan sakottamaan heijastimen puuttumisesta. Sakottaa pitäisi jokaista kumisaappaan tai ulkojalkineen tekijää, joka ei saa jalkineeseensa yhdistettyä tehokasta heijastinta.
Älkää päästäkö kauppaan asti ainuttakaan ulkoilupukinetta, jossa ei ole heijastinta valmiina. Suunnittelijat ja tuotekehittelijät töihin, niin että siihen parempaankin takkiin saadaan tyylikäs heijastin. Nahkahanskat, joissa on heijastava koristenauha. Käsi- tai olkalaukku, jonka jippo on tyylikäs heijastin. Heijastin, joka pysyy. Heijastin, joka toimii.
Lopeta pimeä vaellus. Muista loistaa!

 

Malla Heinonen

Pitääkö olla huolissaan?

Published by:

Pitää. Monet ovatkin nykyään.
Viittaan tietysti IPCC:n, hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin, tuoreimpaan raporttiin, joka kertoo, että meillä on noin 30 vuotta aikaa tehdä jotakin ennen kuin on liian myöhäistä. Se on lyhyt aika, ja se aiheuttaa ahdistusta. Eikä ihme, näin lähellä maailmanloppu ei ihmiskunnan osalta ole vielä käynytkään.
Voi tietysti suhtautua kuten yhä harveneva ihmisjoukko suhtautuu ja kieltää koko homma. Silloinhan ongelma kai poistuu?

Ilmastonmuutoksen harrastajakieltäjät keksivät kyllä pätevät teoriat siihen, miksi tuhannet tiedemiehet ympäri maailmaa ovat väärässä ilmastonmuutoksen suhteen. Monet ihan peruskoulupohjalta.
Ilmastonmuutos ei ole totta, vaan se menee sään vaihtelun piikkiin. Tai vaikka se olisikin, niin se ei ole ihmisen aiheuttama. Tai vaikka se olisikin ihmisen aiheuttama, niin ei se ole ainakaan suomalaisen ihmisen aiheuttama. Se on kiinalaisen ihmisen aiheuttama. Tai mitä niitä ihmisiä nyt on. Siellä. Niiden pitää korjata ongelma, koska niillä on moninkertaisesti saastuttavammat hiilivoimalat kuin meillä, joilla on ihan vaan vähän saastuttavat.

Ei meidän tarvitse tehdä mitään. Meitä on niin vähän, että ei meidän tekemiset mihinkään vaikuta. Mehän emme ole edes ostaneet mitään halpaa halpatuotantomaassa tehtyä vaatekappaletta tai tilattu verkkokaupasta jotain hilavitkutinta, koska se on ihan tolkuttoman halpaa ja tulee ihan parissa päivässä postissa, toisin kuin jos tilaisimme tuotteen vaikka Turusta. Emme ole lentäneet etelän aurinkoon viettämään ansaittua lomaa kuin ihan pari kertaa vaan. Vuodessa. Ei tämä homma koske meitä. Harmi, että moni ehtii kuolla ennen kuin se 30 vuotta on mennyt eikä pääse ilkkumaan, kun mitään ei tapahtunutkaan. Kaikki argumentit valuvat kuin vesi vasta vahatun auton pelliltä.

Kun se lapsi siellä halpatuotantomaassa ompelee nälkäpalkalla 16 tuntia vuorokaudessa vaatteita, joita myydään täällä parilla eurolla kerran käytettäväksi ja sitten pois heitettäväksi, voi kuvitella, että työpäivän jälkeen on aika väsy. Ettei oikein jaksaisi opiskella insinööriksi tai joksikin muuksi. Ehkei jopa ole siihen minkäänlaista mahdollisuutta, toisin kuin meillä täällä Suomessa. Silloin ei myöskään suunnitella toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Sitä vastoin täällä Suomessa meillä on, nillittämisen sijaan, aivan loistavat mahdollisuudet kehittää uusia keksintöjä ja innovaatioita, joilla voidaan auttaa koko maailmaa.
Siihen on jopa velvollisuus, koska suuri osa elintasostamme on syntynyt köyhempien maiden kustannuksella.
No nyt minäkin, viherpiipertäjäksi ja kukkahattutädiksi muuttunut keski-ikäinen mies, olen alkanut kierrättää muoveja. Laitetaan muovijätteet eri pussiin kuin muut talousjätteet. Sitä kertyy aivan hirvittäviä määriä, olen yllättynyt. Menisihän se talousjätteen mukana Tarastenjärvelle poltettavaksi hyötykäyttöön, mutta jos kierrättää, niin se menee uusiokäyttöön. Öljyä säästyy. Nykyään jopa poden huonoa omaatuntoa, jos ostan kaupasta muovikassin, kun olen unohtanut kauppakassin kotiin.
Ihme meininkiä keski-ikäiseltä miesoletetulta. Mutta olisi se muovin kierrätyspiste Orivedelle saatava, hitto soikoon! Viimeksi vein takakontillisen muovijätettä henkilöautollani Lielahteen Tampereelle, kun en kierrätyspistettä kätevämmin löytänyt. No, se oli työreissun yhteydessä, mutta kuitenkin. Ei ole helpoksi tehty muovin kierrätys Orivedellä, ei.

Mennyttä kesää muistellaan yhtenä lämpimimmistä, joita varmaan kukaan meistä on saanut elämänsä aikana kokea. Onhan se mukavaa, kun on lämmintä, mutta iloa vähän himmentää tietoisuus siitä, että sen aiheuttajana on yhä kiihtyvä ilmastonmuutos. Mutta toivon ja uskon, että kun maailman mahtimaat ja korkean tason päättäjät nyt toivottavasti tosissaan ryhtyvät toimeen hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi, niin kyllä se siitä.
Ehkä se USA:n nykyinen presidenttikin saadaan kohta heivattua pois maailmaa pilaamasta, ja remmiin astuu joku fiksumpi hahmo. On aika miettiä, millaisen maailman jätämme lapsillemme. Ja Keith Richardsille.

 

Miika Söderholm

Unelman perässä ulkomaille

Published by:

Sanotaan, että neljäs vuosi on kaikkein haastavin eläinlääketieteellisessä, mikä ainakin tällä hetkellä hieman hirvittää. Samalla mieli on älyttömän innoissaan kaikesta käytännönläheisyydestä, jota tuleva vuosi kuulemani mukaan tarjoilee.
Tämä pitääkin hyvin paikkansa. Ainakin näin vuoden alussa olemme päässeet jo useamman kerran harjoittelemaan käytännön taitoja navettaympäristössä – muun muassa anamneesin tekoa, verikokeiden ottoa, vasikoiden nupouttamista ja muita perustaitoja. Tämän vuoden jälkeen pitäisi kuitenkin jo teoriassa olla valmis eläinlääkärin työhön. Siinäpä haaste pienelle ihmiselle.

Viime kesän työskentelin AlmaVet -pieneläinklinikalla Jyväskylässä, jossa sain samalla suorittaa opintoihin liittyvän kuukauden mittaisen harjoittelujakson. Opin monta arvokasta käytännön taitoa – potilaiden valmistelut leikkauksia varten, kanylointi, intubointi ja inhalaatioanestesian käyttö sujuivat kesän jälkeen helposti.
Monen monet kerrat kuunneltiin kahden muun opiskelijan kanssa korvat höröllään eläinlääkäreiden suusta pulppuavaa tiedon tulvaa. Samalla mielessä oli, miten hirmuisesti meillä innokkailla eläinlääkärinaluilla onkaan vielä opittavaa! Minun kesäni oli siis aika pitkälti sellainen, kuin sen toivoinkin olevan.
Kohokohta oli varmaankin, kun pääsin kastroimaan oman koirani alusta loppuun asti. Hieman minua kyllä jännitti leikkausviiltoja tehdessä – hengittäähän se vielä, eihän se kuole? Siitä huolimatta, että vieressä anestesiaa valvoivat erittäin pätevät hoitajat ja eläinlääkäri ohjeisti minua. Kaikki meni kuitenkin lopulta paremmin kuin hyvin ja Soolo-poika jatkaa nyt rentoja eläkeläispäiviä ilman naishuolia.
Suvi Heinolan tekemät tähystyssterilaatiot olivat hienoa seurattavaa ja pääsin myös niihin apukäsiksi. Kesän aikana sain myös oivallusta siihen, mitä oma työalue voisi joskus mahdollisesti olla – seuratessani esimerkiksi koiran koko korvakäytävän poisto-operaatiota, tämän pienen kirurgin alun innostus kasvoi pilviin!

Syyskuun alussa palattiin takaisin koulunpenkille. Oli ihanaa palata takaisin kotikaupunkiini, Tarttoon, vaikka olisinpa minä myös töissä viihtynyt pidempäänkin.
Koulussa opiskelemme tällä hetkellä anestesiologiaa, nautojen kliinistä lääkintää, radiologiaa ja gynekologiaa. Myöhemmin alkavat myös sisätaudit, kirurgia, patologinen anatomia, sekä kurssit turkistarhauksesta ja koe-eläimistä. Mukavana lisänä tänä vuonna ovat myös yöpäivystykset koulumme klinikalla. Paljon on siis ympätty tälle lukuvuodelle, mutta siitä selvitään kyllä hyvällä yhteishengellä!

Tämä on sitä minun unelma elämääni. Meille on annettu mahdollisuus siihen, että jokainen voi rakentaa elämästään omannäköistä – ainakin aika pitkälti. Tämä kannattaisi tehdä niin, että jokainen hetki olisi juuri sitä – täydellistä!
Elämä ei todellakaan aina tarjoile parastaan, eivätkä kaikilla lähtökohdat välttämättä ole helpoimmat unelmien toteuttamiseen, mutta niitä kohti pitäisi pyrkiä.
Nyt tuntuu, että elämä on vielä pitkälti edessä ja vaikka koulun monet tentit välillä stressaavatkin paljon, on opiskelijaelämä omalla tavallaan aika huoletonta. Rahaa nyt ei juuri ole ylimääräistä ja opiskeltavaa riittää loputtomiin. Hetkeksi kun vain malttaa pysähtyä miettimään – tämä on silti ihan parasta!

Evie Rekola
Kirjoittaja opiskelee eläinlääkäriksi Tartossa.

Miten halpa on kallista ja päinvastoin

Published by:

Monet asiat pyöristyttävät tai ihmetyttävät eri näkökulmista katsottuina. Aloitetaanpa vaikka pennien pyöristämisestä. Suomessa penni oli miljoonan alku, kunnes vuonna 1990 säädettiin laki pennien pyöristämisestä – eurosenttien pyöristämisestä laki saatiinkin säädetyksi jo vuonna 2000 eli ennen euron konkreettista käyttöönottoa vuonna 2002.
Pennit kun olivat kalliimpia kuin niiden käypä arvo ja miljoonan alku tuli ihan lain voimin kannattamattomaksi. Mutta pyöristettiinkö hinnat? En ainakaan muista ja harva niitä suureksi ilmoittaisi eli hinnat saavat olla 0,99 tai 1,99 ja niin edelleen. Siis ei koskaan 1,01 tai 2,01 paitsi bensan hinnassa, joka hyvinkin saa olla vaikkapa 1,699.
Toisin sanoen kaikkea pitäisi ostaa vähintään viisi kappaletta, jotta tavaran saisi oikeaan hintaan paitsi polttoainetta pitääkin ostaa 100 litraa kerralla, jotta saa ilmoitettuun hintaan.
Kalliiksi käy pyöristäminen, jos tarkkoja ollaan, mutta käytäntö on levinnyt useimpiin euroalueen valtioihin.

Mutta katsotaanpa, mitä itse kukin meistä tarvitsee elääkseen ja mitä se maksaa. Kukaan ei selviä hengissä syömättä eikä asuntokaan ole pahitteeksi. Yksiviivaisesti ajateltuna näiden perusasioiden tulisi kaiketi olla melko saman arvoisia, joskin ruoka säilyy vain hetken, kun taas asunto voi olla elinikäinen. Eikä ruokaa syönnin jälkeen tahdo saada kaupaksi muuten kuin jätemaksuja vastaan.
Onneksi asunnosta useimmiten saa vielä jonkinlaisen jälleenmyyntihinnan, paitsi silloin kun ostaja harmistuu ja hakee rahat takaisin vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Milloinkahan homehtuneen leivän tai ruostuneen auton mahtaisi saada palautettua myyjälle korvausta ja hinnan takaisinmaksua vastaan?
Homeet ja ruoste ovat melko rinnastettavia ilmiöitä, ja pahasti ruostunut auto on aika vaarallinen niin käyttäjälle kuin myös ulkopuolisille henkilöille. Autoista ja asunnoista puuttuvat parasta ennen -päiväykset, eli sellaisiin voi vedota vain leivän homehtuessa.

Asumisesta, ruosta ja autoista puheen ollen, harva tullee ajatelleeksi niiden suhteellisia arvoja. Mielestäni asuminen on kallista ja autoilu vielä kalliimpaa.
Laskeskelin asumisen hintatasoa ja totesin, että keskivertokuluttaja saisi päivittäisillä asumiskuluilla vaikkapa kilon filepihviä tai mukavan illallisen ravintolassa, elleivät juomavalinnat moninkertaista käynnin päätarkoituksen hintaa.
Samalla rahalla voi nautiskella reilut viisi kiloa jauhelihaa, parikymmentä kiloa kauraryynejä, viitisenkymmentä litraa maitoa tai miltei seitsemänkymmentä kiloa perunoita. Sopivasti sekoitettuna saataisiin monipuolinen päivittäinen ravinto isommallekin sakille.
Ruoasta, vaikka ei kauraryynien painosta, suurin osa on vettä. Joskus vesi on halpaa ja joskus kallista. Useimmiten vesi pullotettuna on jopa kympin litra, kun taas maitoa, joka kuorittuna on melkein pelkkää vettä, saa samalla rahalla litratolkulla.
Kukaan ei vielä ole tietääkseni onnistunut brändäämään maitoa hienoon pulloon. Vesi on ruoassa siis halpaa, mutta arvonlisä pullossa kannattaa ja verottajakin saa osansa.
Jos vesi kuivataan, niin se muuttuu arvottomaksi eli haihtuu ilmaan. Ja esimerkiksi kiloon kuivattuja marjoja tarvitaankin kymmenkertainen määrä.

Monikaan ei ole valmis luopumaan auton käytöstä, ja auto onkin melkein yhtä välttämätön kuin asunto tai ruoka. Miten muuten pääsisi ruokakauppaan, pankkiin tai muille asioille, kun ajanvarauksien jälkeen monien asioiden hoitamiseksi matkaa on taitettava satojakin kilometrejä.
Auton kulut ovat tietysti käyttäjästä kiinni, mutta kohtuullisen menopelin maksut ovat vähintäänkin puolet asumiskustannuksista.
Samalla rahalla siis saisi aika mukavan päivittäisen ravinnon useammalle kuin yhdelle henkilölle. Toisaalta moni valitsee kalliimman kulkuneuvon ja vertailun vuoksi pystyisi hankkimaan reilusti kalleimpiakin ruokatarvikkeita.
Jos valintana on suosittu katumaasturi, niin monen sellaisen hankinta vastaa ravintolaillallista kerran päivässä ihan elinikäisesti.

Jokainen onneksi saa tehdä valintansa tahtonsa mukaan ja harva tyytyy samaan dieettiin päivästä toiseen. Sen sijaan uskallan väittää, että nykyisen eurooppalaisen ja suomalaisenkin kuluttajan elintasossa ruoka ei saa ansaitsemaansa kunnioitusta.
Valinnoista ja makuasioista ei kuitenkaan tarvitse kiistellä. Mutta muistetaanpa kuitenkin, että ruoka elättää kaikkia. Sen tuottajat ottavat suuren riskin ja tekevät investoinnit vuosiksi eteenpäin saadakseen kymmenyksen vähittäishinnasta. Ellei satoa tule niin sekin jää haaveeksi ja pulassa ollaan.

Yrjö Roos

Emme elä pelkästään oman kunnan kuplan sisällä

Published by:

Lapsuuden kasvuympäristöllä ja kotikunnalla on suuri merkitys ihmisille oman identiteetin kannalta, niin kaupungeissa kuin haja-asutusalueilla. Meille hämäläisille vaatimattomuus on edelleen kunnia-asia, ja Pohjanmaalla ollaan edelleen ylpeitä, kun rakennetaan naapurin isäntää suurempi pirtti. Maailma muuttuu, vai muuttuuko?
Osana identiteettiä ja arkielämään vaikuttavana asiana on myös maakunta. Vaikkei nykypäivänä elämä rajoitu oman maakunnan alueelle, on sillä, mitä maakunnassa tullaan päättämään, kun vastuuta siirtyy kunnista maakuntiin, suuri merkitys yksittäisen ihmisen elämään. Oman maakunnan asema vielä vahvistuu mahdollisesti maakuntauudistuksen myötä.
Oman maakunnan päätöksenteon lisäksi on hyvin tärkeää maakuntien välinen vuoropuhelu ja verkostot niin paikallistasolta valtakunnallisiin kontakteihin. Voimme auttaa ja oppia toisiltamme eri asioita, murrerajan ei pitäisi toimi kielimuurina neuvotteluissa. Vahva ja laaja-alainen yhteistyö on kilpailuetu, kun ajetaan yhteisiä hankkeita suurien pöytien käsiteltäväksi valtakunnalliseen päätöksentekoon.

Jämsän kaupunginvaltuusto ilmaisi vuonna 2016 äänin 26–17 tahtonsa Pirkanmaalle, tosin valtio loukkasi kunnan itsemäärämisoikeutta, ja Jämsä päätyi takaisin Keski-Suomeen. Tämä tuntui loukkauksena Pirkanmaalla syntyneelle entiselle längelmäkeläiselle.
Mielestäni Keski-Suomen vahvojen lobbarien toimintaa on kritisoitu julkisesti hyvin vähän. Luonnollistahan se on, että pidetään omistaan kiinni. Hämäläiseen tapaan on tyydytty siihen, mitä ylempää on määrätty. Itsemäärämisoikeutta eivät kuitenkaan voi kunnilta viedä edes ne valtion konttorin mustatakkiset miehet.
Jyväskylä on länkipohjalaisille lähinnä kaukainen paikka jossakin pitkällä Partalan mäen takana. Palvelunsa ja ostoksensa moni entinen längelmäkeläinen hankkii myös Pirkanmaalta, kuten ennen Längelmäen kunnan aikaan. Rahavirrat liikkuvat useampaan suuntaan, ja aluetalous kiittää.

Monen asian hoito onnistuu nykypäivänä näppärästi minun sukupolveltani sähköisesti, ja mobiilisti. Kaikkia asioita ei voi kuitenkaan kotisohvalta hoitaa, eikä se ole hyväksi palvelun laadun ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Etälääkärit ovat tulevaisuutta, mutta eivät korvaa ihmiskontaktia ja sosiaalista kanssakäymistä.
Tulevat maakunnat päättävät asukkaidensa palveluista. Ääni vaaleissa on tärkeä.
Länkipohjan taajaman sijainninkin vuoksi kuntien ja maakuntien välinen yhteistyö on siis hyvin tärkeää sekä Jämsälle ja Orivedelle. Kunnan rajalla sijaitseva Länkipohja toimii porttina molempiin suuntiin. Länkipohjalaisista hyötyvät sekä jämsäläiset ja orivesiläiset. Lisäksi Länkipohjassa on työpaikkoja ympäryspaikkojen asukkaille.
Yhteiset hankkeet tiestön ja liikenteen kehittämisen suhteen sekä yhteistyössä toteutetut aluepoliittiset kannanotot ovat tärkeitä molemmille kunnille. Kehitetään yhteistyötämme vielä enemmän hyödyntäen laaja-alaisia verkostoja. Pelkästään yksin emme kovassa kilpailussa pärjää, yhteistyö vie koko seutua kohti menestystä!

Eero Peltola

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu Länkipohjasta, joka pitää metsänhoidosta ja divarijääkiekosta.