Näkökulma

Oriveden Sanomissa Näkökulma -palstalla julkaistut kirjoitukset julkaistaan nyt myös verkkosivuilla.

Vierähtävät vuodenajat

Published by:

Taas on se aika vuodesta, jolloin syksy on peitonnut kesän ja talveen valmistaudutaan. Näihin vuodenajan siirtymiin liittyvät perinteet ovat tätä nykyä kirjavammat kuin koskaan. On ollut kesäasukkaiden veneenkääntäjäisiä, opiskelijoiden lakinlaskijaisia, venetsialaisia ilotulituksia, kaiken kansan sadonkorjuutapahtumia ja -lounaita sekä laittaudutaan kekrijuhliin, joilla on juurensa kauimpana.
Samaan aikaan kun yhtäällä pistellään sadonkorjuulounasta poskeen, toisaalla viilettävät naamioituneet lapset ja nuoret karkkia pyytelemässä ja kepposilla uhkailemassa.
Näin suomalais-ugrilaiset ja kelttiläis-iiriläiset perinteet tutustuvat epäröiden toisiinsa. Kekrikauteen, mikkelistä pyhäinpäivään, on vanhastaan kietoutunut jumaluutta, vuodenvaihteen rituaaleja, kokkojen polttoa, vainajien muistamista ja tulevaisuuden ennakointia. Ja niin on halloweeniinkin, kaikkien pyhien iltaan.

Olen perinteentutkijan harrastuneisuudella seurannut 1980-luvulta saakka kekrijuhlien elvytyspyrkimyksiä. Mieleen ovat jääneet toistuvat vaatimukset, joiden mukaan meidän on korkea aika palata juurillemme ja viettää kotoista kekrijuhlaa omien perinteidemme mukaisesti. Jos emme näin toimi, ennen pitkää vierasperäinen halloween lopullisesti pesiytyy meille.
Niinpä syksyisen juhlan myöhäisiä kaikuja on vaalittu vakavassa hengessä. On vanhojen työtapojen näytöksiä, perinneaterioita, vanhan kaavan mukaisia jumalanpalveluksia ynnä muuta vakavaa.
Vanha kekriperinne on mennyttä maailmaa. Vuosi ei meillä vaihdu marraskuun taitteessa, palvelijat eivät pidä vapaaviikkoa eivätkä vaihda työpaikkaa, jakoaika (kuu- ja aurinkovuoden erotus) ei nykyajan ihmisen arjessa näyttele mitään roolia.
Satokauden päättäjäisiä voidaan tietenkin juhlia, vaikka sadonkorjuun tuotteita on marketeissa tarjolla ympäri vuoden. Ja ennen niin arvokkaita kekrijuomia saa Alkosta arkipäivisin.

Erik Castrén kertoili vuonna 1754, että kekriä eli pyhäin miesten päivää vietettiin Pohjanmaalla kahdella tavalla: osaksi pakanuuden ajan mukaan muinaisen suomalaisen epäjumalan kekrin kunniaksi, osaksi myös paavinaikuisella tavalla edesmenneille niin sanotuille ”pyhille miehille” muistoksi.
Vihtori Alavan kuvaus kekristä vuodelta 1897 taas sulauttaa niin satovuoden päättäjäistavat kuin vainajain muistelukset ja palvelukset yhteen huttuun.
Uusi ajantieto –teoksessa vuodelta 1989 ennakoidaan jo varovasti pyhäinpäivän rinnalle kekrin uusia tuulia ja kerrotaan halloweenin mahdollisesta tulosta meille, jopa osaksi juhlatapojamme.

Halloween on alkujaan kelttiläis-irlantilainen vainajain muistojuhla, meikäläisittäin pyhäinpäivän aattoilta, jolloin ovet tuonpuoleiseen ovat hetken aikaa auki.
Juhla siirtyi 1800-luvulla siirtolaisten mukana Amerikkaan, josta sen aineksia on lähinnä populaarikulttuurin tehokkaita kanavia myöten levinnyt maailmalle. Viime vuonna meidänkin elokuvateattereissamme sai ensi-iltansa yhdestoista amerikkalainen halloween-elokuva. Niistä ensimmäinen eli Halloween – naamioiden yö näki niin sanotusti päivänvalon 40 vuotta sitten.
Ensimmäiset halloween-kutsut Suomessa järjesti muuten Helsingin sotainvalidien naisjaosto vuonna 1950, Kalastajatorpalla.

Vuodenajat vaihtuvat meillä neljästi vuodessa, toistaiseksi. Niiden taitteisiin liittyviä perinteitä selaillen näyttää siltä, että kaikkein elinvoimaisimpia ovat sellaiset juhlat, joihin on sekoittunut aineksia monista lähteistä, jotka ovat olleet avoimia uusille vaikutteille ja silti säilyttäneet vanhoja elementtejä.
Esimerkiksi kokkoja on eri maan puolilla poltettu niin keväällä, syksyllä kuin keskikesällä ja -talvella – varmuuden vuoksi. Kekrin aineksia – kuten syömisen ja juomisen ylenpalttisuutta – on siirtynyt joulukauteen, ja sen piirissä ne elävät moninaisten uskonnollisten perinteiden lomassa, pahamaineisen kaupallisuuden kannattelemina.

Onnettomin hyvässä uskossa tehty erehdys, johon perinteen vaalija voi langeta, on vaatia yksiaineksisuutta sellaiselta ilmiöltä, joka on elänyt ja hengittänyt moniaineksisuudesta. Sekä yrittää karsia niistä sellaisia vieraita ja myöhäisiä vaikutteita, jotka ovat nimenomaan olleet perinteen juurtumisen ja jatkuvuuden edellytyksiä.
Lasten ja nuorten suosimissa kaikkien pyhien, kekrien ja kekritärten sekä muiden uskomusolentojen syysriennoissa on usein ilo ylimmillään, eikä niitä pidä vähätellä saati mitätöidä ”vähäarvoisena nykyperinteenä”. Ne ovat paluuta tulevaisuuteen.

Seppo Knuuttila

Muutosta – ilman muuta

Published by:

Olen koettanut taas innostua lenkkeilystä. Kävellen, ei minusta ikinä hölkkääjää tule. Paras  lenkki lähtee omasta pihasta, minulta sen kiertämiseen menee vähän alle tunti. Puolet matkasta on kevyenliikenteen väylää, toinen puoli kantatietä 58 ja pikkutietä.
Ruska antoi tänä vuonna odottaa itseään, sitten se rävähti ympärille parissa yössä. Maisemaa pääsen lenkilläni ihailemaan melkein koko matkan, se keventää kummasti askelta. Miten voi olla jotain näin kaunista!
Kantatien osuudella ympärillä on pääosin havumetsää, ja katse kiinnittyy lähinnä omiin askeleisiin vastaantulevia autoja väistellessä. Ja jostain kumman syystä ojanpenkoille.

Päätin eräänä aamuna ottaa repun mukaan tehdäkseni vertailevaa tutkimusta. Keräisin matkan varrelta kaikki roskat pois ojien varsilta. Tavoite jäi toteutumatta, tai siihen piti tehdä rajoittava tarkennus. Keräsin vain maatumattomat muovi- ja peltiroskat. Reppu, johon saisin mahtumaan vaivatta arkipäivän ruokaostokset, pullisteli niin, ettei vetoketju tahtonut enää mennä kiinni.

Saaliini oli suurimmaksi osin peltiroskaa. Kolme maksalaatikkovuokaa, 19 juomatölkkiä, kuusi rikkirevittyä tölkkiä, kaksi muovipulloa, yksi ruokakermapurkki, yksi muovinen virvoitusjuomapullo ja muutama karkkipussi, tyhjiä kaikki.
Ja vaikka sienestäjä tai marjastaja ei yleensä paljasta parhaita paikkojaan, tämän voin teille kertoa. Yhtä karkkipussia ja laatikkovuokia lukuun ottamatta saalis löytyi kantatien 58 varrelta, Kytökorven risteyksen ja Pappilantien tienhaaran väliltä.

 

Tässä kohtaa on kehuttava kulkijoita ja kylänväkeä. Suurimman osan lenkistä saa kulkea kevyenliikenteenväylää. Urakoitsija pitää sen erittäin hyvässä kunnossa kesät talvet, ja sen käyttäjät pitävät sen upeasti roskattomana.
Yhden ainoan paperista taitellun lennokin otin talteen sen varrelta, valkoinen paperi loisti vihreän ruohon keskeltä. Jos joku sitä kaipaa, voi tulla meiltä hakemaan.  Sen verran se oli kyllä vettynyt, että tuskin enää liitelee.

 

Näinä päivinä uutiset ovat täynnä ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden katoamista. Raskaita, vaikeita ja ahdistaviakin asioita. Asioita, joita mielellään saisi korjata joku muu, koska pieni ihminen on niiden edessä niin kovin voimaton.

Mutta entäs jos hoidettaisiin ne asiat, joihin pystymme vaikuttamaan ja mihin rahkeet riittävät. Oman perheen roskat on helppo lajitella. Omia kulutustottumuksia on hyvä edes miettiä joskus. Ja mitäs kaikkea sieltä jääkaapista taas löytyykään, tai vaatekaapin uumenista, onkohan kaikki ihan käyttökelpoista kummassakaan? Pärjäisikö vaikka vähän vähemmällä kertakäyttökulutuksella, tai käyttäisikö ihan periaatteesta paikallisia palveluita.

Paljon löytyy ainakin omalla kohdalla petrattavaa ihan arkisissa asioissa. Ei tarvitse lamaantua suurten ja käsittämättömien ongelmien äärelle, ensimmäinen askel se on joka matkalla otettava. Ja onhan se totta, että ilmastonmuutoksen torjuminen voi olla jopa tuottavaa. Minäkin tienasin melkein kolme euroa ja melkein puhtaana käteen!

Malla Heinonen

Keitettäisiinkö kunnon kahvit –tekstin loppu puuttui

Published by:

Yrjö Roosin kahvia käsittelevästä Näkökulma-kirjoituksesta 9.10. oli vahingossa jäänyt puuttumaan jutun loppuosa, jossa hän tutkii kahvin ja veden oikeaa suhdetta. Julkaistaanpa sekin nyt!

Velipoikani mielestä keitän laihahkoa kahvia, ja asiaa piti tutkia. Kahvin määrä piti siis punnita samoin kuin vesi. Keittotottumukseni mukainen kahvin ja veden suhde ei aivan yltänyt kultaiseen kahvinkeiton suositukseen, jossa veden ja kahvin suhde on 1/18 eli noin 55 grammaa litraan vettä. Vähitellen lisäsin kahvin määrää aina 60 grammaan litraa kohti. Vaikka lisään maitoa kahviini, niin melko mustaa juomaa sain tuollaisella kahvin määrällä.

Annostus voisi kuitenkin olla jopa 70 g/l, koska sitä ehdotetaan joissakin suosituksissa. Kokeiluni lopputuloksena oli, että kahvinkeittoni muuttui ja kahvistani tulee ainakin omasta mielestäni nykyisin hieman aromikkaampaa kuin aiemmin.

Tosin kultaisen kahvini saan nyt keitettyä paremmalla kokemuksella ja lähes suositetulla vahvemmalla annostuksella. Mutta kahviin lisäämäni maidon määrä on aiempaa suurempi ja maku täyteläisempi kuin ennen. Jokaisella olkoon oma tykkyynsä, mutta hyvä kahvi maistuu aina!

 

Yrjö Roos

Keitettäisiinkö kunnon kahvit?

Published by:

Muistaakseni olen nautiskellut kahvista jo äidinmaidon kera ja paljon ennen kouluikää keitelleeni itselleni kahvia sen aikaisella kaasuhellalla. Tosin ajat olivat erilaiset eikä ajatuksissani käynyt kahvinviljelyn määrät tai kulutusluvut.
Paljon ovat ajat muuttuneet: harva enää keittää kahvin itsepaahdetuista ja jauhetuista pavuista, saati edes valmistaa kahvin kiehuvaan veteen pannukahvina.

 

Maailman kahvintuotanto ja -kulutus ovat lähes tuplaantuneet viimeisen 30 vuoden aikana ja itsekin olen kummasti lisännyt aamuista kahvinjuontiani. Tosin se on harmittavan vähän nykyisestä noin 10 miljardin kilonn vuotuisesta kahvintuotannosta.
Kahvia siis kuluu maailmassa melkoisesti ja on yllättävää, että juuri suomalaiset ovat maailman kahvinjuonnin kärkipäässä muiden eurooppalaisten ja amerikkalaisten edellä.

 

Mikä kahvista sitten tekee niin hyvää ja välttämätöntä? Monikaan meistä ei tahdo saada päivän askareita alkuun ilman kunnon aamukahvia. Sama koskee suomalaisten lisäksi lähes kaikkia maiden ja mantereiden rajoista ja tavoista riippumatta. Tämän on tietysti myös havainnut eräs aiemmin konkurssikypsä kahvilaketju, joka brändin kehityksen mukana tarjoaa lähes samanlaista kahvijuomaa miltei maailman jokaisessa kolkassa. Minäkin usein poikkean itselleni valmistetun kahvimukin äärelle samanlaisessa kahvilassa niin Aasiassa kuin Amerikassa ja tietysti Helsingissäkin, ja hyvää on ollut.

 

Kahvimaailman kehitys alkoi edetä voimakkaasti jo 60-luvulla, jolloin saatavillemme tulivat ensin kansainväliset pikakahvit ja sitten suodatinpaperit ja kahvinkeittimet. Pakkaskuivatun pikakahvin käyttö oli helppoa kuumaan veteen, vaikka lopputulos ei ollut kotikahvin veroinen.
Uuteen kapselikahvivillitykseen tutustuin jo 90-luvun puolivälissä: johtavan yhtiön tutkimuskeskuksen laitteista tarjoiltiin espressoa mielen mukaan. Yhtiö kehittikin lopulta maailmanlaajuisen luksusbrändin ja parin gramman metallisia kahvipaketteja löytynee useimmista kodeista kautta maailman.

 

Vanhasta tottumuksesta keitän kahvini tutulla kahvinkeittimellä. Tosin muutama vuosi sitten hankin pienen kahvimyllyn ja ostan kahvin paahdettuina papuina. Niitä voin sitten itsekin sekoitella ennen jauhamista ja tulos on ollut kohtuullinen.
Hyvän kahvin arvoitus ei kokemustutkimuksestani huolimatta ole minulle vielä ratkennut. Uskoakseni kysymys on mausta ja mielikuvista. Tärkein lienee kahvin alkuperä, aromi ja makuelämys, joita kissat tai elefantit eivät ole mielestäni pystyneet parantamaan.

Yrjö Roos

Kuuluuko signaali kaikille?

Published by:

Joitakin vuosia sitten Suomen hallitus havahtui siihen, että hyvät tietoliikenneyhteydet ovat samanlainen tasa-arvokysymys kuin sähköverkko, tiestö ja terveyspalvelut.
Sitten se ajatteli pestä itse kätensä ja velvoittaa operaattorit hoitamaan asian. Yksityinenhän hoitaa asiat aina tehokaammin kuin valtio – näinhän on tapana ajatella, ja usein se pitää paikkansakin. Mutta ei silloin kun syntyy ristiriita tuloksen tavoittelun ja kansalaisten tasapuolisen kohtelun välillä.
Kun yrityksen on tuotettava osakkaille osinkoja ja johtajalle bonuksia, se yrittää kaikin tavoin välttää turhia menoja. Sen kannalta turhia menoja ovat sellaiset, joita tehdään tappiolla tasa-arvon toteuttamiseksi. Kerron omakohtaisen kokemuksen siitä, mihin tällainen ajattelu johtaa.

Asumme Juupajoella Vähä-Petääjärven rannalla. Seutu on haja-asutusaluetta, mutta asuu seillä muitakin kuin me. Elokuun viimeisenä perjantaina alkoi tapahtumasarja, jollaista ei voisi tapahtua taajamassa. Aluksi hiljeni lankaa pitkin tuleva laajakaista. Pian selvisi, että vika ei ollut meidän modeemissamme, vaan siinä, että sinne ei tullut signaalia.
Elisan asentaja lupasi käydä tarkistamassa johtoja ”vielä ennen kuin menee viettämään viikonloppua”, kuten hän sanoi. Sitten hän ilmoitti, että lankoja on maassa eikä hän voi niitä korjata.
Korjaaja tulee maanantaina. Joudun siis olemaan maanantaihin ilman nettiyhteyttä. Mietin, mitä kaikkea jää tämän vuoksi tekemättä, mutta tämä oli vasta alkua…

Lauantaina pimeni sitten puhelin, jonka signaali tulee tietysti langattomasti. Kävin kirkolta soittamassa asiakaspalveluun. Vastaus: viikonlopun aikana yritetään ”korjata etänä” ja ”maanantaina miehet menee paikalle”.
Maanantaina olimme Tampereella. Matkalla minulle soitettiin laajakaistaongelmasta. ”Johdot on niin pahasti rikki, että niitä ei voi enää korjata”. Pitäisi ostaa langaton reititin tilalle.
Neuvottiin soittamaan tekniseen tukeen, josta voisi samalla tilata reitittimen. Sain soittoajan puoli kuudeksi.
Linkkimasto oli edelleen hiljaisena ja niin ajoin viisi kilometriä signaalietäisyydelle. Odottelin puoli tuntia autossa soittoa, jota ei tullut. Illalla tuli yllättäen kännykkääni läpi Elisan englanninkielinen tekstiviesti, jossa sanottiin, että ovat yrittäneet ottaa yhteyttä mutta soittavat uudestaan ”after a moment”. Vaikea on vastata, kun puhelimeen ei tule signaalia.

Seuraavana päivänä soitin ties monennenko kerran asiakaspalveluun, tällä kertaa Orivedeltä. Sain taas paljon ymmärrystä ja valitteluja sekä tiedon, että linkkimastolla on jo miehiä ja vika korjaantuu 24 tunnissa.
Paluumatkalla menin linkkimastolle tapaamaan huoltomiehiä kysyäkseni heiltä suoraan, mikä on tilanne. Mitään huoltomiehiä siellä ei ollut. Ei ollut seuraavana aamunakaan.
Soitin – nyt vaihteeksi autosta viisi kilometriä kotoa – asiakaspalveluun. Nyt kerrottiin, että linkkimastoon on tilattu uusi osa, jonka saaminen on viivästynyt postilakon vuoksi. Jos tämä oli totta, edellisenä päivänä minulle oli valehdeltu.
Nyt luvattiin, että osa käydään viemässä välittömästi mastoon, kun se saadaan. ”Ja sitten vika poistuu”.
Nyt kaikki on taas hyvin. Vai onko? Kaiken kaikkiaan keskustelin 13 eri henkilön kanssa Elisan asiakaspalvelussa, menetin 20 tuntia työaikaa ja ajoin yli sata kilometriä signaalin perässä.
Pelkään pahoin, että jossakin joku muu joutuu kohta samaan tilanteeseen, kun tarkoitus ei olekaan, että signaali kuuluisi kaikille.

 

Arto Mustajoki

Nautojen hoito tutuksi Mäntsälässä

Published by:

Eläinlääkäriopiskelijan kesät ovat koostuneet tähän asti opiskeluja varten tienaamisesta tai kesäopintoja suorittamalla. Kesän kuukaudet vilahtivat vikkelästi syksyyn, jolloin oli taas aika palata koulunpenkille ja ihanaan Tarttoon. Kesästäni puuttuivat tutut rutiinit ja paikat, jossa olla. Tarton kaduille saapuessa tuli kuitenkin se monille tuttu olo – nyt ollaan taas kotona.
Toukokuun lopussa suuntasin Mäntsälään tehtyäni viimeiset nelosvuoden tentit. Suoritin opintoihin kuuluvan tuotantoeläinharjoittelun Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalalla.

Kaikkiaan kymmenen viikkoa kului siellä nopeasti. Tavallisena päivänä lähdettiin aamukahdeksalta ensimmäiselle potilaskäynnille maatilalle, ja päivät venyivät pitkälle iltapäivään. Harjoitteluun kuului myös arki- ja viikonloppupäivystyksiä, jotka tehtiin tavallisten päivien lisäksi – eläinsairaalalla oltiin siis parhaimmillaan perjantaiaamusta maanantai-iltapäivään.
Automatkat kuluivat yleensä tulevista potilastapauksista keskustellen ja kysellen eläinlääkäriltä asioita, jotka kaipasivat hieman mieleen palauttamista. Alkuun uutta asiaa tuli paljon ja harjoittelupäivien jälkeen olo olikin eittämättä väsynyt.

Pientä viidesluokkalaista eläinlääkäriopiskelijaa hieman jännitti etukäteen nämä pitkät päivystysvuorot. Jaksoin ne kuitenkin hyvin. Innostus ja adrenaliiniryöpyt olivat välillä huikeita, pääsinhän vihdoin hyödyntämään tietotaitoa, jota on koulunpenkillä kerätty usean vuoden ajan.
Tänä kesänä sai vielä olla turvallisella mielellä, kun vanhempi eläinlääkäri oli koko ajan auttamassa ja neuvomassa, mutta myös haastamassa tiukoilla kysymyksillään. Seuraavana kesänä potilaat on osattava hoitaa itse.

Kesän aikana monenlaisiin tuotantoeläinten toimenpiteisiin sai kuitenkin rutiinia. Nupoutukset, letkutukset, poikimahalvauksien hoidot, verinäytteiden otto ja lääkepiikitykset olivat kesän jälkeen ”tuttua huttua”.
Erityisen mielenkiintoisia olivat niin sanotut kuukausitarkastukset, joissa päivä käytettiin yhdellä tai kahdella navetalla. Päivän aikana tehtiin tiineystarkastukset tunnustelemalla kohtua lehmän peräsuolen kautta. Samalla tarkistettiin myös jo poikineiden lehmien kohdun palautumista. Palpaatiotutkimustulosten perusteella päätettiin lehmien mahdollisesti tarvitsemat hoidot.

Päivystykset olivat usein erittäin mielenkiintoisia, välillä toki osui myös rauhallisempia iltoja. Päivystysreissuilla pääsin auttamaan lehmän poi’ituksissa, hoitamaan eri syistä makaavia lehmiä, ja sattuipa välillä myös pieneläimiäkin Saaren klinikalle.
Sain myös tehdä ensimmäisen juoksutusmahan kiertymän leikkaukseni! Juoksutusmahan kiertymä on sairaustila, jossa viimeiseen lehmän neljästä mahasta on kertynyt kaasua ja tämä maha on noussut samalla vatsaontelon pohjalta joko vasemmalle tai oikealle kyljelle. Leikkauksessa poistetaan kaasu mahasta ja kiinnitetään maha tikeillä paikalleen.

Kesän aikana muistiinpanoja kertyi ruhtinaallisesti. Olenkin erityisen tyytyväinen, että päätin tulla juuri Saarelle tekemään harjoitteluni.
Syksy meillä kuluu vielä perinteisesti opiskellen muun muassa ruoantuotannon hygieniaa ja turvallisuutta, laumaterveydenhuoltoa, lihantarkastusta, maitohygieniaa sekä valinnaisena kurssina eläintarha- ja villieläinlääkintää. Keväällä on vuorossa vielä pieneläin- ja hevosharjoittelu yliopistolla.

Evie Rekola

Kirjoittaja on kotoisin Längelmäeltä ja opiskelee eläinlääkäriksi Tartossa.

Kiitollisena kohti tulevaa

Published by:

Kyllä on ollut haipakkaa ja mukavaa nämä kolme vuotta hanketyössä Oriveden kaupungin Leader-rahoitteisissa kehittämishankkeissa. Antoisaa on ollut nuorten kanssa ORWfesteillä yöaikaan tapahtuma-aluetta siivotessa. Tai yhtä lailla Järjestöjen talolla Oriveden Eläkkeensaajien ohjelmakerholaisten äänet toimistohommia elävöittämässä.

Lokakuun lopussa päättyvässä Osallistuva Orivesi -hankkeessa on asetettu useita tavoitteita työttömien yhdistystoiminnan elvyttämisestä nuorten vaikuttamismahdollisuuksien kehittämiseen ja kyläyhdistysten toiminnan tukemisesta viestinnän tehostamiseen. On palkitsevaa huomata, kuinka yhdessä tehden saamme paljon näkyvää aikaiseksi.

 

Sen olen saanut tässäkin työssä huomata, että harvoin asiat sujuvat suunnitelmien mukaan ja että matkan varrella soveltaessa tulos on usein monin verroin parempi ja enemmän tekijöidensä näköinen. Tästä esimerkkinä muun muassa Voi Hyvin -teemaviikko viime lokakuussa, joka paisui pienestä ideasta koko viikon kokonaisuudeksi keskustan pop up -tiloineen.

Mielenkiinnolla odotan elokuun lopulla käynnistyvän nuorten ja kaupungin viranhaltijoiden yhteisten osallisuuden työpajojen antia. Nuorten Akatemian vetämissä työpajoissa joukko viranhaltijoita kokoontuu yläkoulu- ja lukioikäisten nuorten kanssa keskustelemaan tavoitteenaan mahdollistaa nykyistä enemmän nuorten näköinen Orivesi.

Villasukkajuoksun SM-kisat, Oriveden Vanhat talot ja pihat sekä Avoimet Kylät -tapahtumat, ORWfest, Oriveden peliviikko, Jäärieha, Kesästartti… Tässä mainintoja tapahtumista, joiden luomisessa ja toteuttamisessa olen saanut olla mukana. Kymmenet yhdistykset ja seurat, sadat talkoolaiset, useat yrittäjät sekä innokkaat kaupungin työntekijät ovat yhdessä mahdollistaneet tämän kaiken.

Orivesi on sopivan kokoinen paikkakunta koota toimijoita yhteen suunnittelemaan ja toteuttamaan yhdessä isompia kokonaisuuksia kuin mitä yksittäinen toimija voisi toteuttaa. Näenkin tärkeänä, että yhteistyötä vaalitaan myös jatkossa. Kaupungin suunnalta tulee antaa mahdollisuuksia eri tahoille ideoida ja toteuttaa niin tapahtumia kuin muunkinlaista yhteistyötä.

”Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain…” Niinhän se on, että elävä kaupunki tarvitsee aktiivisia yhdistyksiä, ja yhdistykset taas tarvitsevat innokkaita vapaaehtoisia toteuttamaan yhdistysten toimintaa.
Hiljattain käynnistyneet yhdistysrehvit ja kumppanuuspöydät sekä tekeillä oleva yhdistysyhteistyön ohje ja osallisuussuunnitelma ovat työkaluja tähän toimivaan ja vuorovaikutteiseen yhteistyöhön.

Olen iloinen siitä, että Järjestöjen talo on vakiinnuttanut asemansa tärkeänä yhdistysten toimintatilana ja päättäjät näkevät maksuttomien tilojen merkityksen pienten vapaaehtoisvoimin toimivien yhdistysten toiminnassa.

Olen ollut etuoikeutetussa asemassa saadessani työssäni perehtyä laajasti sekä paikallisten yhdistysten ja vapaaehtoistoimijoiden että kaupungin eri yksiköiden toimintaan ja samalla tutustua suureen määrään erilaisia ihmisiä.
Näillä eväillä voin kiitollisena koota hankkeen tulokset yhteen ja suunnata kohti uusia seikkailuja.

 

Piia Hannila

Parahtelevat meteorologit ja muita sääilmiöitä

Published by:

Kesän aikana on sattuneesta syystä jälleen tullut seurattua sääennusteita välillä hyvinkin tarkkaan. Suomessa ulkoilmatapahtuman onnistuminen kun riippuu ennen kaikkea säiden haltijan suosiollisuudesta.
Näppituntumalla sanoisin, että jos jokin asia sääennusteissa on lisääntynyt, se on viimeiseen asti kestävä epävarmuus ja säätilojen nopeat muutokset.
Viikon aikana ennuste voi vaihtua helteestä myrskyyn ja takaisin, ja pitkäaikaisennusteissa saapuu aina yllättävä rintama jostain sekoittamaan ennusteet. Ilmastonmuutoksella on varmasti tässä sormensa pelissä, sitä ei käy kieltäminen.
Tänä kesänä olen kuitenkin alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota myös toiseen, säähän epäolennaisesti liittyvään lieveilmiöön.
Niin sanotun keltaisen lehdistön lööppijournalismi on jo pidempään vallannut alaa uutisrintamalla. Internetin hektisyydessä uutisen otsikon pitää olla niin raflaava ja shokeeraava, että se pysäyttää ensi vilkaisulla. Klikkauksen takana olevan jutun sisältö voikin sitten olla vaikka miten tyhjänpäiväisiä itsestäänselvyyksiä.

 

Tähän asti säätiedotukset ovat olleet tyhjänpäiväistenkin uutisten seassa se vakavasti otettava asiallisen harmaa alue. Maanviljelijöille esimerkiksi on ollut ensiarvoisen tärkeä tietää, onko luvassa heinäpoutaa vai ei, ja ennen verkon sääpalveluita olivat radio ja lehdet ainoita tiedonlähteitä siitä, mihin päin pilvet mahdollisesti siirtyvät.
Säätiedotusten monotonisuuden kruununjalokivenä loistaa yhä edelleen merisää. Kotka Rankin tai Kuuskajaskarin ohuesta yläpilvestä kerrottaessa ei ääni saa kohota tai tunteet nousta pintaan.
Merisää on kuitenkin jäämässä ainoaksi asiallisuuden linnakkeeksi kohujournalismin ujuttautuessa myös säätiedotuksiin. Kaukana ovat ajat, jolloin meteorologit olivat Erkki Nystenin tai Juha Föhrin kaltaisia värittömiä hahmoja, jotka ilmeenkään värähtämättä kertoivat tulevan sään.
Joskus saattoi pilvipeite rakoilla tai tulla paikallinen sadekuuro, yleensä oli normaali pilvipoutaa. Matalapaineet ja korkeapaineetkin kuljeskelivat rauhassa omia aikojaan karttakepin ulottuvuuden reunamilla.

 

Nykyään tuntuu siltä, ettei sellaista ilmiötä kuin normaali sää ole enää ollenkaan, vaan aina mennään suoraan ääripäästä toiseen.
Iltapäivälehtien viljelemät termit kuten “hiki-inferno”, “kylmän kurittajan piiskaus”, “hävytön helle” tai “pitkien hikinorojen yöt” kuulostavat enemmän huonolta kioskikirjallisuudelta kuin sääennusteelta. Aika kauas on menty siitä, kun värikkäin kielikuva oli alavilla mailla vaaniva hallan vaara.
Myös meteorologien ammattikunnasta välittyy nykyisten lööppiuutisten kautta aika erikoinen kuva. Oikein lennokkaan toimittajan jutuissa meteorologit riemuitsevat, kauhistelevat, uhkailevat, pelottelevat ja hämmästelevät.
Pahimmissa helteissä meteorologit jo parahtelivatkin karttojensa ääressä. Mielikuva meteorologeista, jotka vuoroin riehaantuvat, vuoroin ahdistuvat omista ennustuksistaan, ei herätä luottamusta. Olisitteko voineet kuvitella Erkki Nysteniä repeämässä spontaaniin riemuun lomahelteiden lähestyessä?

 

Tarkoitus ei ole väheksyä meteorologien työtä. He tekevät varmasti parhaansa. Eikä silläkään ole väliä, onko studiossa koira vai sammakko sääennustajan tukena.
Sen sijaan sitä en jaksa ymmärtää, että vaikka nykyajan ihmiselle säätilan muutoksilla on paljon vähemmän merkitystä kuin ennen, uutisoidaan säätilojen vaihteluista kuin kyseessä olisi vähintään luonnonkatastrofi joka kerta sateiden vaihtuessa poudaksi.
Ainakin itselleni riittäisi, että kerrottaisiin vain kelin lämpenevän sen sijaan että kuvaillaan ”jäämeren hyisen hamuilun herpaantuvan”. Vähemmän draamaa ja enemmän asiaa, kiitos.

 

Jussi Valve

Lainaukset Iltalehti ja Iltasanomat.

Hinkuyskää hiilinielussa

Published by:

Nyt pidetään paljon puhetta hiilinielusta ja hiilijalanjäljestä. Orivesikin on viime tietojeni mukaan niiden yli 50 kunnan joukossa, jotka ovat sitoutuneet pienentämään hiilijalanjälkeään.
”Hinku-kunnat ovat sitoutuneet tavoittelemaan 80 prosentin päästövähennystä vuoteen 2030 mennessä vuoden 2007 tasosta. Kunnat pyrkivät vähentämään ilmastopäästöjään lisäämällä uusiutuvan energian käyttöä ja parantamalla energiatehokkuutta. Kunnat kannustavat myös paikallisia yrityksiä ja asukkaita ilmastotekoihin.”

 

Orivesi on siis myös yksi Hinku-kunnista, joten yritänpä minäkin osaltani hinguta tätä tavoitetta. Harva tavallinen tuvan eukko tai ukko kuitenkaan osaa hiilinielua ja hiilijalanjälkeä toiselle selittää oikein tieteellisesti.
Pelottavaltahan tuo hiilinielu kuulostaa. Tulee ihan mieleen ne ajatukset, joita mahtoi olla Matin ja Liisan mielessä sillä heidän ensimmäisellä junamatkallaan. Kaipa se aika hirviöltä se juna tuntui. Kyllä siinä saattoi olla heilläkin lähellä pelottava ajatus jonkinlaiseen hiilinieluun joutumisesta.

 

Olisikohan otettava iltapäiväkerhojen ohjelmaan tuo hiilinielu- ja hiilijalanjälkiasia, etteivät pelokkaimmat alkaisi kaivella punkkereita nieluun joutumisen pelossa.
Asiantuntijoita luennoitsijoiksi voisi olla aika vaikea löytää, ainakaan sellaisia selkokielisiä. Ilmapiiri saattaisi olla kuin Baabelin tornia rakennettaessa, kukaan ei ymmärtäisi toistaan. Kyllä se hiilinielu sananakin kalskahtaa tuomiopäivän enteiltä.

 

Minäkin aloin tässä omaa hiilijalanjälkeäni miettimään kontatessani asfaltilla, kun menopelini, vanha pyörä, ei ollut riittävän joustava ja tottelevainen. Heitti minut jalkakäytävälle.
Ensin kokeilin toimiiko jalat, sitten katsoin, näkikö kukaan. Sitten oikaisin kumitossuni katsomaan oikeaan suuntaan. Hiilijalanjälkeni on siis aika pientä luokkaa, kun auton sijaan pyöräilen. Ja luulen, että jalanjälki pienenee entisestään, kun eroan tottelemattomasta pyörästäni ja kävellä nilkutan jatkossa.

 

Köyhyys on eduksi tässä hiilijalanjälkiasiassa, ei ole varaa lennellä ulkomaille. Onneksi olen lapsesta asti rakastanut lukemista ja sitä kautta olen saanut koluta maailman joka kolkassa ja tavata ihmisiä ja kohtaloita, joita oikeassa elämässä ei kohtaa.
Olen niin surullinen niiden ihmisten puolesta, jotka eivät ole vielä löytäneet kirjojen maailmaa. Voisin vaikka ryhtyä lähetyssaarnaajaksi lukurintamalle.

 

Minä en tiedä, voiko tuossa hiilijalanjälkiasiassa menetellä ihan överisti, siis liioitella? Kun sama vaate kiertää kolmannessa tai neljännessä naisvartalossa, niin jääkö hiili vai jalanjälki vai onko synnit siinä vaiheessa anteeksi saatu.
Huonekalunikin ovat ”antiikkia”, tosin siitä syystä, että uusia ei kannata ostaa, sillä kukapa ne kokoaisi, kun olen itse aika tumpelo.
Nyhtökauraakin on tullut syötyä, joten hyvällä alulla ollaan hiilijalanjäljen vähentämisessä. Koska lihakaan ei juuri maistu, niin ruokarintamallakin voisi kuvitella sujuvan hiilineutraalisti. No, en toki esimerkillinen ole, mutta kun sitä riittävän kauan elää, niin köyhästäkin voi tulla trendikäs.

 

Marja Alatalo

Orivesi on Euroopassa

Published by:

Ensimmäiset vaalit, joissa sain äänestää, olivat eurovaalit. En ollut tuolloin juuri nähnyt muuta Eurooppaa kuin osan Suomea, Tallinnan ja Tukholman. Silti tuntui oleelliselta käydä äänestämässä, sillä eka kerta on eka kerta.
EU oli myös tuolloin 19-vuotiaalle maalaiselle ihan normaali asia. Me pian kolmekymppiset emme juuri muista aikaa ennen EU:ta. Meille Suomi on ollut aina osa nyky-Eurooppaa.

Eurovaalit ovat täällä taas, mutta mitään vaalipöhnää ei näytä olevan eduskuntavaalikrapulan jälkeen.
Pystytkö nimeämään kuusi eurovaaliehdokasta? Aivan, en minäkään, ennen kuin täytin pari vaalikonetta.
Monelle ongelmallinen suhde EU:hun on varmasti seurausta siitä, ettemme tunne EU:ta. Suosittelen aloittamaan perehtymisen kuuntelemalla Yle Areenasta radio-ohjelman nimeltään Pimeyden ytimessä – Europarlamentistako pitäisi innostua?
Siinä perataan parlamentaarikkojen konkreettista arkea seuraamalla muun muassa Liisa Jaakonsaarta ja Jussi Halla-ahoa.

Parlamentilla, johon nyt äänestämme jäseniä, on valtaa. Sen päätösvalta kasvoi jo Lissabonin sopimuksessa 2009. Parlamentti tekee päätöksiä, jotka valuvat suoraan Suomen lainsäädäntöön ja sieltä kuntien toimeenpanoon ja sinunkin arkeesi. EU-lainsäädäntö määrittää keskeiset suuntalinjat esimerkiksi ilmastopolitiikalle, kaupankäynnille ja vaikkapa kalastuskiintiöille. Viime aikoina on päätetty EU:n sisäisten puheluiden hintakatosta ja muovipillien käyttörajoituksista.
Äänensä vaikutuksen seuraaminen on oma hommansa, koska eurovaalien puoluejärjestelmä on konstikas. Suomalaiset puolueet kuuluvat laajoihin yhdistelmiin, joiden äänipotti on yhteinen. Kokoomus kuuluu parlamentin suurimpaan ryhmään, Euroopan kansanpuolueen ryhmään EPP:hen, jonka riveissä vaikuttaa keskustaoikeiston lisäksi syvän pään uskonnollisia konservatiiveja. Kärjistetysti tässä tapauksessa liberaali kokoomuslainen saattaa antaa äänensä tietämättään vaikka abortinvastustajalle.
Vasemmistoliiton ehdokkaat taas ovat porukassa, johon kuuluu Pohjois-Irlannin radikaali Sinn Féin. Perussuomalaiset kuuluvat Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmään, jota johtaa lontoolainen Syed Kamall, maahanmuuttajan jälkeläinen. Ryhmä saattaa myös olla hajoamassa, kiitos brexitin. Kinkkistä. Mutta onneksi asioista voi ottaa selvää ja käyttää sitten äänensä järkevämmin.

Ennakkoäänestys meni jo, mutta vielä on sunnuntain virallinen vaalipäivä.
Isovanhempieni sukupolvi tappoi toisiaan koko Euroopan laajuisessa sodassa. Oma sukupolveni äänestää yhteisissä vaaleissa. Tykkään ajatella, ettei menneiden polvien jälleenrakennustyö ole mennyt täysin hukkaan.
EU-vaaleissa luodaan Euroopan suunta. Ja Orivesi on osa Eurooppaa, vaikka siltä ei äkkiseltään näyttäisi. Siksi siitä tulisi olla kiinnostunut.

 

Esa Keskinen

Kirjoittaja on matkustanut junalla kerran Brysseliin.