Blog

Mistä ottaa koppi?

Published by:

Kunnan päättäjien toivotaan usein “ottavan koppia” asioista. Asioista, joiden ajatellaan edistävän paikkakunnan vetovoimaa, yritystoimintaa tai näkyvyttä.
Vaikuttaa siltä, että Oriveden ja Juupajoen lähinaapurissa Mänttä-Vilppulassa on otettu koppia vähän isommin kokonaisen lentokenttäasuinalueen kanssa. Projektissa mukana oleva italialainen Osanna Group lupaa satsata satoja miljoonia rakennus- ja matkailuhankkeisiin ympäri Suomea.
Seura-lehti (5.2.2020) ja Yle (7.2.2020) esittelivät laajalti yrittäjä Osannan taustoja verkkosivuillaan. Taustalta löytyi epäselviä omistajuuskuvioita, rahattomia firmoja ja tekaistuja yrityksiä, eikä juuri todellista näyttöä toiminnasta.

 

Toki kaikki voivat olla väärässä ja Osannan hanke onnistuu. Onhan Mänttä-Vilppula tehnyt ihmeitä ennenkin: teollisuuden lisäksi siellä on jättimäinen huippumuseo, joka tuo turistivirtoja.
Pahimmillaan tällainen hanke voi kuitenkin olla suuri taloudellinen harha-askel. Esimerkiksi Sunny Car Centeristä koitui lopulta rahallisia korvausvaatimuksia myös hankkeessa kaupunkia edustaneelle henkilölle. Puhumattakaan millainen henkinen ja julkisuudellinen tragedia siinä voi koitua koko kylälle.

 

Mistä sitten tietää, mikä riski on järkevä riski? Ei välttämättä mistään. Taustaselvityksiin ja konsulttien prujuihin on hyvä nojata päätöksenteossa, mutta niistä ei kannata hakea totuutta.
Ei ole helppoa olla kunnanisä tai -äiti. Helppoa on huudella, että hei tästä ja tästä sellutehdas- / lentokenttä- / konserttihallihankkeesta voisi ottaa kopin. Lisäksi osaan asioista ei voi vaikuttaa, kuten globaalin talouden heilahteluihin ja muuttoliikkeeseen.

 

Uusia avauksia pitää silti elääkseen tehdä. Aluetutkija Timo Aro on todennut, että pelkillä omakotitalotonttien kaavoittamisella yhdenkään keskuksen asukasluku ei kuitenkaan lähde kasvuun. Pitäisi siis kehittää yritystoimintaa, tapahtumia, palveluita, liikenneinfraa.
Toisaalta pitää löytää rohkeus olla tuhoamatta teollisuustoiminnan takia vaikkapa luontoarvoja, joita jokainen kunta korostaa markkinoinnissaan. Kaksinaismoraali ei näytä hyvältä ulospäin. Luonnonläheisyydellähän (sivulauseissa) Mänttä-Vilppulankin hanketta lopulta markkinoidaan.

 

Koppia voi ottaa toki arkisemmissa asioissa joka päivä. Ne ovat siellä jossain uusien tienvarsimainosten (uusi pinkki toimii hienosti) ja lentokenttäkompleksien välissä.
Keskikokoisten ja pienten kuntien matalan riskin syömähammas voi olla esimerkiksi viestintä ja tapahtumat, joihin on selkeästi Orivedellä satsattu viime vuosina.
Jokaiseen oljenkorteen ei ole kannattavaa tarttua, vaikka kuntatalouden näkymät olisivat kaikkialla vaikka kuinka huonot. Eli rohkeutta tukea paikallisia versoja, mutta ei ehkä lentokenttäkompleksia.

 

Esa Keskinen

Kylät mahdollistavat edellytykset aktiiviselle elämälle

Published by:

Länkipohja on vireä kylä keskellä kauneinta Suomea. Matkustaessa ei tarvitse jonottaa liikennevaloissa eivätkä auton renkaat kulu turhaan ratikkakiskojen päällä. Parkkipaikankin saa helposti, ja ennen kaikkea auton seisottamisesta paikallaan ei tarvitse maksaa.
Metsästysseuratkin huolehtivat, että autoilu on turvallista ja riski törmätä automatkalla hirveen on pieni. Onnettomuuksien sattuessa paikallisista koostuva vapaapalokunta tekee vapaaehtoispohjalta arvokasta auttamistyötä.
Betonimuurien sijaan Länkipohjassa silmää ilahduttaa längelmäkeläinen maalaismaisema Längelmäveden rantoineen.
Ulos lähdettäessä ei tarvitse stressata, pukeeko pyhävaatteita päälle, ja kylällä voi ilman vastaantulijan hämmästynyttä katsetta toivottaa tuntemattomallekin tallaajalle hyvää päivää.

 

Ilmastonmuutokseenkin on Länkipohjassa varauduttu. Mikäli Längelmävesi ei talvella jäädy, on talkoilla rakennetussa ja ylläpidetyssä Längelmäki Hallissa loistava jää talvikauden ajan. Tästä nauttivat talvisin niin Lätkä-Teamin juniorijoukkue kuin miesten sarjaa pelaava Senaattor.
Merta edemmäksi ei tarvitse mennä kalaan Länkipohjan seudulla. Mikäli ei tahdo kalastaa norjalaista tarjouslohta lähiömarketin pakastealtaasta, kärsivälliselle kalamiehelle Längelmävesi suo antejaan tavallisilla järvikaloilla kuten maukkaalla kuhalla. Lähiseudun maatalousyrittäjiltä löytyy myös monipuolinen tarjonta ruokapöydän jatkeeksi.

 

Kesäisin kohtuullisen matkan päässä ovat esimerkiksi Talviaisten ja Rönnin tanssilavat, jotka tarjoavat ohjelmaa viikonloppuaikaan. Arpaonneaan Länkipohjassa pääsee kesällä kokeilemaan joka lauantai kesätorilla.
Puolen tunnin matkan päästä Länkipohjasta löytyy Himoksen alue laskettelurinteineen ja monipuolisine tapahtumineen.

 

Länkipohja onkin loistava asuinpaikka citymaalaisille, jotka haluavat olla maalaisia samalla pitäen kiinni kuitenkin kaupunkielämästä. Orivedelle ja Jämsän keskustoihin pääsee parissakymmenessä minuutissa. Tampereelle valtatie 9 vie tunnissa omalla autolla tai bussilla liikkuen.
Länkipohjassa tekeillä olevien valokuituyhteyksien ansiosta tietoliikenneyhteydet ovat entistä nopeammat, ja niiden toimintavarmuus paranee jatkossa.
Yhteensovitettuna nopeat tie- sekä tietoliikenneyhteydet mahdollistavat työnteolle ja opiskelulle hyvät puitteet myös kasvukeskuksien ulkopuolella. On tärkeä huolehtia, että elämää riittää Helsingin ulkopuolellakin. Elinvoimaista ja yhteisöllistä arkea onkin mahdollista viettää täällä viihtyisässä Länkipohjassa.

 

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu (kok) Jämsän Länkipohjasta.

Ilman lupaamisia

Published by:

Enpä rasittanut päätäni tälläkään kertaa uudenvuoden lupauksilla. Joskus olen kai jotain sellaista yrittänyt harrastaa, mutta mieleen ei ole jäänyt mitään mainittavampia tuloksia. Näillä eväin siis mennään.
Hyviä tavoitteita on kyllä aina mielessä yltäkyllin. Voisin järkevöittää omaa elämääni ja kohdella itseäni paremmin. Varmastikin myös kanssaihmisiäni. En taida olla ihan vielä aivan täydellinen kuitenkaan.
Lupaaminen on kuitenkin aika iso juttu. Olen ollut taipuvainen lupaamaan vaikkapa tekeväni asioita enemmän kuin ehdinkään. Kun lupaa, pitää ymmärtää mitä lupaa, jotta lupaus myös pitää.
En luvannut olla tässä suhteessa parempi kuin ennen. Mutta koitan pitää tämän kuitenkin mielessä. Kun olen muistanut miettiä ensin ja luvata jotain vasta sitten, elämä on ollut luultavasti siitä kohtaa kohtuullisempaa. Niin itselleni kuin muillekin.

En luvannut harrastaa liikuntaa enemmän kuin viime vuonna. Tarvetta kyllä voisi olla. Lenkkeilyt ovat jääneet ajoittain hyvin satunnaisiksi. Auto on ollut vähän turhan usein alla työmatkoilla. Tässä on parannettavaa, mutta en aio ottaa siitä silti paineita. Koitan kuitenkin muistaa tehdä välillä itseni ja ympäristön kannalta hyödyllisiä valintoja.
En luvannut syödä terveellisemmin. Tein viime vuonna jo sellaisen ison muutoksen, että siirryin melkein-kasvissyöjästä ihan oikeasti kasvissyöjäksi. Luulen, että muutoksella on ollut hyviä vaikutuksia itseeni ja hyvinvointiini. Tarkempi analyysi seuraa, kunhan aikaa kuluu hiukka enemmän. Mutta siis, syön melko kevyesti ja terveellisesti. En tee tämän pidemmälle kurkottavia lupauksia syömiseni suhteen. Olen perso makealle edelleen, ja pikku herkuttelu on välttämätön osa elämää.

En luvannut pitää yhteyttä sukulaisiini ja ystäviini tiiviimmin kuin ennen. Tunnen, että olisi hyvä, jos elämässäni olisi enemmän sijaa yhteydenpidolle tärkeisiin ihmisiin. Olen kuitenkin itselleni armollinen ja ymmärrän, että elämässä on itse kullakin aika tavalla tekemistä ja usein jaksamista. Niin itsellänikin. Se on jo aina pieni voitto, kun muistan ja ehdin soittaa yksin elävälle äidilleni ennen kuin hän soittaa seuraavan kerran. Joskus puheväli on kovin pitkä, vaikka soitto onkin vain parin hipaisun päässä.

En luvannut olla tänä vuonna parempi ihminen. Mutta varmaan löydän asioita, joissa voin muuttua ja kehittyä kun vain haluan ja päätän niin. Jääköön tämäkin elämään mielen pohjalla omaa elämäänsä ilman täsmällisiä lupauksia ja tavoitteita. Kun taival jatkuu, saatan aina silloin tällöin ymmärtää jotain pientä tai suurempaakin uutta ja arvokasta matkaeväiksi.

Ilmastollisia

Published by:

Osallistuin syyskuussa toimittajille suunnattuun koulutukseen ilmastonmuutoksesta. Ilmatieteenlaitos on järjestänyt kyseisiä kursseja pian 20 vuoden ajan. Aihetta on siten pidetty esillä tätäkin kautta jo hyvän aikaa.
Aikomukseni on ollut tehdä kurssin annin pohjalta useampiakin juttuja ilmastonmuutokseen liittyen. Tarkoitus on tuoda teemaan paikallinen ulottuvuus. Tavoite on olemassa, vaikka liikkeellelähtö on ollutkin luvattoman kankeaa. Aihe on tärkeä.
Suon toisaalta itselleni tiettyä ymmärtämystä ja armollisuutta. Kahden päivän anti oli niin iso annos tietoa ja ajatuksia, että sen kaiken purkaminen ja hahmottaminen ottaa oman aikansa. Minun on vain otettava jostain se aika, että jäsennän asiat jatkotyöstämistä varten.

Kurssin päähavainto oli se, että ilmastonmuutos ei ole mikään yksiselitteinen asia. Kasvihuoneilmiö on jo itsessään mutkikas kokonaisuus. Mekanismit, jotka vaikuttavat maapallon lämpötasoon ja sen muutoksiin, ovat moniulotteisia. Muuttujia on paljon.
Senkin sain kuulla, että ilmastonmuutos ei ole mikään erillinen ongelma, johon voimme kehittää omat erilliset ratkaisunsa. Ilmastonmuutos on yksi osatekijä planeettamme tulevien aikojen elinkelpoisuuden kannalta. Jatkuva talouskasvu, väestönkasvu, saastuminen, ravinnon riittävyys. Siinä on ihmiskunnalle jossakin määrin tehtävää, että kaikki tämä saadaan luonnon ja ihmisen kannalta siedettävään tasapainoon.

Sain kurssilla ainakin kertauksena sen ymmärryksen, että kasvihuoneilmiö pitää meitä hengissä. Jos tuota ilmiötä ei olisi, maapallon pinnan keskimääräinen lämpötila olisi reilut 30 astetta alhaisempi kuin nyt. Siksi on tärkeää, että ilmakehä sisältää kasvihuonekaasuja, joista tärkeimmät ovat vesihöyry ja hiilidioksidi. Nuo kaasut päästävät auringon säteilyn maan pinnalle, mutta ne estävät maapallon pinnan lämpösäteilyn karkaamisen avaruuteen.
Ongelmia syntyy, kun kasvihuoneilmiö voimistuu ja maapallolla vallitseva keskimääräinen lämpötila nousee. Ilmasto muuttuu eri tavoin maapallon eri alueilla. Suomessa lämpötila nousee lähes kaksi kertaa niin nopeasti kuin maapallolla keskimäärin.
Euroopan osalta ennusteet kertovat, että lämpötila nousee talvella eniten Pohjois-Euroopassa ja kesällä mantereen eteläosissa. Sademäärä lisääntyy pohjoisessa ja vähenee etelässä.
Ilmaston lämpeneminen voi olla suomalaisittain katsoen jopa hyödyllinen oloinen ilmiö. Kasvukaudet pidentyvät ja saamme enemmän lämpöä myös keväisin ja syksyisin.
Kansallinen näkökulma on kuitenkin tässä kohtaa liian kapea. Maapallon mittakaavassa ilmiö on vaarallinen, koska sään ääri-ilmiöt yleistyvät ja voimistuvat. Eliölajeja voi kuolla sukupuuttoon muutoksen seurauksena.

Asiantuntijat kertoivat ilmaston ilmiöiden mittauksista ja seurannasta. Päästölähteiden satelliittikartoitus kehittyy, ja pian ollaan ehkä siinä vaiheessa, että yksittäisiäkin suuria päästöjen aiheuttajia voidaan havaita ja tunnistaa.
Perusasioina tiedetään pitkäaikaisten mittausten pohjalta, että maapallon keskimääräinen lämpötila nousee jatkuvasti. Sekin on mitattava suure, että esimerkiksi hiilidioksidin määrä ilmakehässä kasvaa. Se kasvaa niin nopeasti, että ihmisen toiminnalla on tässä kohtaa väistämättä merkittävä vaikutus.
Mitä on tehtävissä? Päästöjä pitää vähentää, mutta ilmeisesti yksi se ei riitä. Ilmakehästä on saatava hiilidioksidia pois. Tulemme lähelle kotimaan metsä- ja maataloutta ja niiden hiilinieluja. Uutta tekniikkaa kehitetään niin päästöjen vähentämiseen kuin hiilen sidontaankin.

Miten tästä kaikesta muodostuisi selkeä ja jotenkin helposti omaksuttava kokonaiskuva? Tavoite voi olla aika vaativa. Mutta aion yrittää selvittää näitä itselleni, ja jaan tätä kaikkea myös luettavaksenne. Niin. Kun näin lupaan, niin lupaus on myös pidettävä. Siinä sitä motivaatiota osaltaan.
Palaan asiaan.

Vierähtävät vuodenajat

Published by:

Taas on se aika vuodesta, jolloin syksy on peitonnut kesän ja talveen valmistaudutaan. Näihin vuodenajan siirtymiin liittyvät perinteet ovat tätä nykyä kirjavammat kuin koskaan. On ollut kesäasukkaiden veneenkääntäjäisiä, opiskelijoiden lakinlaskijaisia, venetsialaisia ilotulituksia, kaiken kansan sadonkorjuutapahtumia ja -lounaita sekä laittaudutaan kekrijuhliin, joilla on juurensa kauimpana.
Samaan aikaan kun yhtäällä pistellään sadonkorjuulounasta poskeen, toisaalla viilettävät naamioituneet lapset ja nuoret karkkia pyytelemässä ja kepposilla uhkailemassa.
Näin suomalais-ugrilaiset ja kelttiläis-iiriläiset perinteet tutustuvat epäröiden toisiinsa. Kekrikauteen, mikkelistä pyhäinpäivään, on vanhastaan kietoutunut jumaluutta, vuodenvaihteen rituaaleja, kokkojen polttoa, vainajien muistamista ja tulevaisuuden ennakointia. Ja niin on halloweeniinkin, kaikkien pyhien iltaan.

Olen perinteentutkijan harrastuneisuudella seurannut 1980-luvulta saakka kekrijuhlien elvytyspyrkimyksiä. Mieleen ovat jääneet toistuvat vaatimukset, joiden mukaan meidän on korkea aika palata juurillemme ja viettää kotoista kekrijuhlaa omien perinteidemme mukaisesti. Jos emme näin toimi, ennen pitkää vierasperäinen halloween lopullisesti pesiytyy meille.
Niinpä syksyisen juhlan myöhäisiä kaikuja on vaalittu vakavassa hengessä. On vanhojen työtapojen näytöksiä, perinneaterioita, vanhan kaavan mukaisia jumalanpalveluksia ynnä muuta vakavaa.
Vanha kekriperinne on mennyttä maailmaa. Vuosi ei meillä vaihdu marraskuun taitteessa, palvelijat eivät pidä vapaaviikkoa eivätkä vaihda työpaikkaa, jakoaika (kuu- ja aurinkovuoden erotus) ei nykyajan ihmisen arjessa näyttele mitään roolia.
Satokauden päättäjäisiä voidaan tietenkin juhlia, vaikka sadonkorjuun tuotteita on marketeissa tarjolla ympäri vuoden. Ja ennen niin arvokkaita kekrijuomia saa Alkosta arkipäivisin.

Erik Castrén kertoili vuonna 1754, että kekriä eli pyhäin miesten päivää vietettiin Pohjanmaalla kahdella tavalla: osaksi pakanuuden ajan mukaan muinaisen suomalaisen epäjumalan kekrin kunniaksi, osaksi myös paavinaikuisella tavalla edesmenneille niin sanotuille ”pyhille miehille” muistoksi.
Vihtori Alavan kuvaus kekristä vuodelta 1897 taas sulauttaa niin satovuoden päättäjäistavat kuin vainajain muistelukset ja palvelukset yhteen huttuun.
Uusi ajantieto –teoksessa vuodelta 1989 ennakoidaan jo varovasti pyhäinpäivän rinnalle kekrin uusia tuulia ja kerrotaan halloweenin mahdollisesta tulosta meille, jopa osaksi juhlatapojamme.

Halloween on alkujaan kelttiläis-irlantilainen vainajain muistojuhla, meikäläisittäin pyhäinpäivän aattoilta, jolloin ovet tuonpuoleiseen ovat hetken aikaa auki.
Juhla siirtyi 1800-luvulla siirtolaisten mukana Amerikkaan, josta sen aineksia on lähinnä populaarikulttuurin tehokkaita kanavia myöten levinnyt maailmalle. Viime vuonna meidänkin elokuvateattereissamme sai ensi-iltansa yhdestoista amerikkalainen halloween-elokuva. Niistä ensimmäinen eli Halloween – naamioiden yö näki niin sanotusti päivänvalon 40 vuotta sitten.
Ensimmäiset halloween-kutsut Suomessa järjesti muuten Helsingin sotainvalidien naisjaosto vuonna 1950, Kalastajatorpalla.

Vuodenajat vaihtuvat meillä neljästi vuodessa, toistaiseksi. Niiden taitteisiin liittyviä perinteitä selaillen näyttää siltä, että kaikkein elinvoimaisimpia ovat sellaiset juhlat, joihin on sekoittunut aineksia monista lähteistä, jotka ovat olleet avoimia uusille vaikutteille ja silti säilyttäneet vanhoja elementtejä.
Esimerkiksi kokkoja on eri maan puolilla poltettu niin keväällä, syksyllä kuin keskikesällä ja -talvella – varmuuden vuoksi. Kekrin aineksia – kuten syömisen ja juomisen ylenpalttisuutta – on siirtynyt joulukauteen, ja sen piirissä ne elävät moninaisten uskonnollisten perinteiden lomassa, pahamaineisen kaupallisuuden kannattelemina.

Onnettomin hyvässä uskossa tehty erehdys, johon perinteen vaalija voi langeta, on vaatia yksiaineksisuutta sellaiselta ilmiöltä, joka on elänyt ja hengittänyt moniaineksisuudesta. Sekä yrittää karsia niistä sellaisia vieraita ja myöhäisiä vaikutteita, jotka ovat nimenomaan olleet perinteen juurtumisen ja jatkuvuuden edellytyksiä.
Lasten ja nuorten suosimissa kaikkien pyhien, kekrien ja kekritärten sekä muiden uskomusolentojen syysriennoissa on usein ilo ylimmillään, eikä niitä pidä vähätellä saati mitätöidä ”vähäarvoisena nykyperinteenä”. Ne ovat paluuta tulevaisuuteen.

Seppo Knuuttila

Näkymätön asiakaspalvelija

Published by:

Työ, joka ei sovi kaikille, on hyvin suurelle osalle meistä jossain vaiheessa elämää toimeentulon lähde. Kaupan kassa on kritiikin kohteena monissa keskusteluissa monenlaisista syistä. Liian vähän hymyä, liian iloinen, liikaa meikkiä, ei tervehtinyt, ei tiennyt, missä kestopuut säilytetään ja niin edelleen.
Joka kerta, kun kassoja kritisoidaan, valpastun. Tiedän itse, millaista siinä on olla, koko ajan valmiina palvelemaan, valmiina kuulemaan ne samat puujalkavitsit uudestaan ja uudestaan, valmiina aina toistamaan samat repliikit jokaisen kohdalla. Se on uuvuttavaa. Ei siinä aina hymy irtoa.
Aloittelin työelämääni ruokakaupan kassalla. Olin tuolloin ujo enkä kokenut luontevaksi keskustella tuntemattomien kanssa. Minulta vaati ponnisteluja pystyä olemaan monta tuntia päivässä reipas ja valmis tervehtimään, kiittämään ja vastaamaan kysymyksiin.
En usko, että olen tämän asian kanssa yksin. Erilaisissa asiakaspalvelutöissä monet muutkin viettävät pienemmän tai suuremman osan elämästään, vaikka eivät olisi lainkaan asiakaspalveluhenkisiä persoonia.

 

Ruokakaupan kassalta siirryin kesäpihan kautta rautakaupan kassalle. Siellä sain kokea paljon uudenlaisia haasteita, kun olin nuorena naisena miesvaltaisessa ympäristössä ilman suurtakaan ymmärrystä kaikkien myytävien tuotteiden ominaisuuksista. Voin todeta, että siinä joutui usein pitämään pään kylmänä, kun osa asiakkaista mielellään otti kaiken ilon irti siitä, että pääsivät pätemään.
Jonnekinhan sen ihmisen tunteman vihan kanssaihmistään kohtaan on mentävä. Ne, jotka kokevat tarvetta kyykyttää ja kiusata toisia, löytävät helpot uhrit itselleen asiakaspalvelijoista, jotka työnsä vuoksi joutuvat kuuntelemaan ja ottamaan vastaan. Varsinaisia päivänsäteitä.
Kassan ihmisyys unohtuu helposti ja myyjä jää osaksi koneistoa. Käsi, joka vie sinun rahasi. Sitä kättä on liian helppo purra.

 

Kaiken kaikkiaan voin kiteyttää asiakaspalvelijaurani sanomalla, että se kasvatti minua ihmisenä. Opin hymyilemään, tervehtimään, olemaan toista varten, vaikken aina tietäisikään, miten se onnistuu. Opin myös jonkin verran ihmistuntemusta. Ja sen, että asiakas ei ole aina oikeassa. Ei ole, vaikka niin pitäisi sanoa. Kulissien takaa voin sen teille kertoa.
Pyytäisin myös vähän miettimään ennen kuin moititte apaattista myyjää ilottomasta työotteesta. Hei, ei se kaikille ole ilo. Se on saman mantran toistamista minuutin välein, kovaa kiirettä ja stressiä, jota moni ei voi edes kuvitella.
Tiedän, että siihen työhön sisältyy paljon hyvää, ihania ihmisiä, innoittavia kohtaamisia, kaikkea mukavaakin. Pyydän asiakkailta käytöstapoja ja ennen kaikkea hieman empatiakykyä. Asiakaspalveluala ei ole kaikkia varten, mutta kassat loppuisivat kesken, jos esimerkiksi kesälomittajiksi etsittäisiin vain niitä, jotka tuntevat alaa kohtaan suurta intohimoa. Tarvitsemme kaikkia heitä, tympääntyneitäkin myyjiä, jotta ostokset saataisiin tehtyä.

 

Anna Weckström

Muutosta – ilman muuta

Published by:

Olen koettanut taas innostua lenkkeilystä. Kävellen, ei minusta ikinä hölkkääjää tule. Paras  lenkki lähtee omasta pihasta, minulta sen kiertämiseen menee vähän alle tunti. Puolet matkasta on kevyenliikenteen väylää, toinen puoli kantatietä 58 ja pikkutietä.
Ruska antoi tänä vuonna odottaa itseään, sitten se rävähti ympärille parissa yössä. Maisemaa pääsen lenkilläni ihailemaan melkein koko matkan, se keventää kummasti askelta. Miten voi olla jotain näin kaunista!
Kantatien osuudella ympärillä on pääosin havumetsää, ja katse kiinnittyy lähinnä omiin askeleisiin vastaantulevia autoja väistellessä. Ja jostain kumman syystä ojanpenkoille.

Päätin eräänä aamuna ottaa repun mukaan tehdäkseni vertailevaa tutkimusta. Keräisin matkan varrelta kaikki roskat pois ojien varsilta. Tavoite jäi toteutumatta, tai siihen piti tehdä rajoittava tarkennus. Keräsin vain maatumattomat muovi- ja peltiroskat. Reppu, johon saisin mahtumaan vaivatta arkipäivän ruokaostokset, pullisteli niin, ettei vetoketju tahtonut enää mennä kiinni.

Saaliini oli suurimmaksi osin peltiroskaa. Kolme maksalaatikkovuokaa, 19 juomatölkkiä, kuusi rikkirevittyä tölkkiä, kaksi muovipulloa, yksi ruokakermapurkki, yksi muovinen virvoitusjuomapullo ja muutama karkkipussi, tyhjiä kaikki.
Ja vaikka sienestäjä tai marjastaja ei yleensä paljasta parhaita paikkojaan, tämän voin teille kertoa. Yhtä karkkipussia ja laatikkovuokia lukuun ottamatta saalis löytyi kantatien 58 varrelta, Kytökorven risteyksen ja Pappilantien tienhaaran väliltä.

 

Tässä kohtaa on kehuttava kulkijoita ja kylänväkeä. Suurimman osan lenkistä saa kulkea kevyenliikenteenväylää. Urakoitsija pitää sen erittäin hyvässä kunnossa kesät talvet, ja sen käyttäjät pitävät sen upeasti roskattomana.
Yhden ainoan paperista taitellun lennokin otin talteen sen varrelta, valkoinen paperi loisti vihreän ruohon keskeltä. Jos joku sitä kaipaa, voi tulla meiltä hakemaan.  Sen verran se oli kyllä vettynyt, että tuskin enää liitelee.

 

Näinä päivinä uutiset ovat täynnä ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden katoamista. Raskaita, vaikeita ja ahdistaviakin asioita. Asioita, joita mielellään saisi korjata joku muu, koska pieni ihminen on niiden edessä niin kovin voimaton.

Mutta entäs jos hoidettaisiin ne asiat, joihin pystymme vaikuttamaan ja mihin rahkeet riittävät. Oman perheen roskat on helppo lajitella. Omia kulutustottumuksia on hyvä edes miettiä joskus. Ja mitäs kaikkea sieltä jääkaapista taas löytyykään, tai vaatekaapin uumenista, onkohan kaikki ihan käyttökelpoista kummassakaan? Pärjäisikö vaikka vähän vähemmällä kertakäyttökulutuksella, tai käyttäisikö ihan periaatteesta paikallisia palveluita.

Paljon löytyy ainakin omalla kohdalla petrattavaa ihan arkisissa asioissa. Ei tarvitse lamaantua suurten ja käsittämättömien ongelmien äärelle, ensimmäinen askel se on joka matkalla otettava. Ja onhan se totta, että ilmastonmuutoksen torjuminen voi olla jopa tuottavaa. Minäkin tienasin melkein kolme euroa ja melkein puhtaana käteen!

Malla Heinonen

Keitettäisiinkö kunnon kahvit –tekstin loppu puuttui

Published by:

Yrjö Roosin kahvia käsittelevästä Näkökulma-kirjoituksesta 9.10. oli vahingossa jäänyt puuttumaan jutun loppuosa, jossa hän tutkii kahvin ja veden oikeaa suhdetta. Julkaistaanpa sekin nyt!

Velipoikani mielestä keitän laihahkoa kahvia, ja asiaa piti tutkia. Kahvin määrä piti siis punnita samoin kuin vesi. Keittotottumukseni mukainen kahvin ja veden suhde ei aivan yltänyt kultaiseen kahvinkeiton suositukseen, jossa veden ja kahvin suhde on 1/18 eli noin 55 grammaa litraan vettä. Vähitellen lisäsin kahvin määrää aina 60 grammaan litraa kohti. Vaikka lisään maitoa kahviini, niin melko mustaa juomaa sain tuollaisella kahvin määrällä.

Annostus voisi kuitenkin olla jopa 70 g/l, koska sitä ehdotetaan joissakin suosituksissa. Kokeiluni lopputuloksena oli, että kahvinkeittoni muuttui ja kahvistani tulee ainakin omasta mielestäni nykyisin hieman aromikkaampaa kuin aiemmin.

Tosin kultaisen kahvini saan nyt keitettyä paremmalla kokemuksella ja lähes suositetulla vahvemmalla annostuksella. Mutta kahviin lisäämäni maidon määrä on aiempaa suurempi ja maku täyteläisempi kuin ennen. Jokaisella olkoon oma tykkyynsä, mutta hyvä kahvi maistuu aina!

 

Yrjö Roos

Keitettäisiinkö kunnon kahvit?

Published by:

Muistaakseni olen nautiskellut kahvista jo äidinmaidon kera ja paljon ennen kouluikää keitelleeni itselleni kahvia sen aikaisella kaasuhellalla. Tosin ajat olivat erilaiset eikä ajatuksissani käynyt kahvinviljelyn määrät tai kulutusluvut.
Paljon ovat ajat muuttuneet: harva enää keittää kahvin itsepaahdetuista ja jauhetuista pavuista, saati edes valmistaa kahvin kiehuvaan veteen pannukahvina.

 

Maailman kahvintuotanto ja -kulutus ovat lähes tuplaantuneet viimeisen 30 vuoden aikana ja itsekin olen kummasti lisännyt aamuista kahvinjuontiani. Tosin se on harmittavan vähän nykyisestä noin 10 miljardin kilonn vuotuisesta kahvintuotannosta.
Kahvia siis kuluu maailmassa melkoisesti ja on yllättävää, että juuri suomalaiset ovat maailman kahvinjuonnin kärkipäässä muiden eurooppalaisten ja amerikkalaisten edellä.

 

Mikä kahvista sitten tekee niin hyvää ja välttämätöntä? Monikaan meistä ei tahdo saada päivän askareita alkuun ilman kunnon aamukahvia. Sama koskee suomalaisten lisäksi lähes kaikkia maiden ja mantereiden rajoista ja tavoista riippumatta. Tämän on tietysti myös havainnut eräs aiemmin konkurssikypsä kahvilaketju, joka brändin kehityksen mukana tarjoaa lähes samanlaista kahvijuomaa miltei maailman jokaisessa kolkassa. Minäkin usein poikkean itselleni valmistetun kahvimukin äärelle samanlaisessa kahvilassa niin Aasiassa kuin Amerikassa ja tietysti Helsingissäkin, ja hyvää on ollut.

 

Kahvimaailman kehitys alkoi edetä voimakkaasti jo 60-luvulla, jolloin saatavillemme tulivat ensin kansainväliset pikakahvit ja sitten suodatinpaperit ja kahvinkeittimet. Pakkaskuivatun pikakahvin käyttö oli helppoa kuumaan veteen, vaikka lopputulos ei ollut kotikahvin veroinen.
Uuteen kapselikahvivillitykseen tutustuin jo 90-luvun puolivälissä: johtavan yhtiön tutkimuskeskuksen laitteista tarjoiltiin espressoa mielen mukaan. Yhtiö kehittikin lopulta maailmanlaajuisen luksusbrändin ja parin gramman metallisia kahvipaketteja löytynee useimmista kodeista kautta maailman.

 

Vanhasta tottumuksesta keitän kahvini tutulla kahvinkeittimellä. Tosin muutama vuosi sitten hankin pienen kahvimyllyn ja ostan kahvin paahdettuina papuina. Niitä voin sitten itsekin sekoitella ennen jauhamista ja tulos on ollut kohtuullinen.
Hyvän kahvin arvoitus ei kokemustutkimuksestani huolimatta ole minulle vielä ratkennut. Uskoakseni kysymys on mausta ja mielikuvista. Tärkein lienee kahvin alkuperä, aromi ja makuelämys, joita kissat tai elefantit eivät ole mielestäni pystyneet parantamaan.

Yrjö Roos

Kuuluuko signaali kaikille?

Published by:

Joitakin vuosia sitten Suomen hallitus havahtui siihen, että hyvät tietoliikenneyhteydet ovat samanlainen tasa-arvokysymys kuin sähköverkko, tiestö ja terveyspalvelut.
Sitten se ajatteli pestä itse kätensä ja velvoittaa operaattorit hoitamaan asian. Yksityinenhän hoitaa asiat aina tehokaammin kuin valtio – näinhän on tapana ajatella, ja usein se pitää paikkansakin. Mutta ei silloin kun syntyy ristiriita tuloksen tavoittelun ja kansalaisten tasapuolisen kohtelun välillä.
Kun yrityksen on tuotettava osakkaille osinkoja ja johtajalle bonuksia, se yrittää kaikin tavoin välttää turhia menoja. Sen kannalta turhia menoja ovat sellaiset, joita tehdään tappiolla tasa-arvon toteuttamiseksi. Kerron omakohtaisen kokemuksen siitä, mihin tällainen ajattelu johtaa.

Asumme Juupajoella Vähä-Petääjärven rannalla. Seutu on haja-asutusaluetta, mutta asuu seillä muitakin kuin me. Elokuun viimeisenä perjantaina alkoi tapahtumasarja, jollaista ei voisi tapahtua taajamassa. Aluksi hiljeni lankaa pitkin tuleva laajakaista. Pian selvisi, että vika ei ollut meidän modeemissamme, vaan siinä, että sinne ei tullut signaalia.
Elisan asentaja lupasi käydä tarkistamassa johtoja ”vielä ennen kuin menee viettämään viikonloppua”, kuten hän sanoi. Sitten hän ilmoitti, että lankoja on maassa eikä hän voi niitä korjata.
Korjaaja tulee maanantaina. Joudun siis olemaan maanantaihin ilman nettiyhteyttä. Mietin, mitä kaikkea jää tämän vuoksi tekemättä, mutta tämä oli vasta alkua…

Lauantaina pimeni sitten puhelin, jonka signaali tulee tietysti langattomasti. Kävin kirkolta soittamassa asiakaspalveluun. Vastaus: viikonlopun aikana yritetään ”korjata etänä” ja ”maanantaina miehet menee paikalle”.
Maanantaina olimme Tampereella. Matkalla minulle soitettiin laajakaistaongelmasta. ”Johdot on niin pahasti rikki, että niitä ei voi enää korjata”. Pitäisi ostaa langaton reititin tilalle.
Neuvottiin soittamaan tekniseen tukeen, josta voisi samalla tilata reitittimen. Sain soittoajan puoli kuudeksi.
Linkkimasto oli edelleen hiljaisena ja niin ajoin viisi kilometriä signaalietäisyydelle. Odottelin puoli tuntia autossa soittoa, jota ei tullut. Illalla tuli yllättäen kännykkääni läpi Elisan englanninkielinen tekstiviesti, jossa sanottiin, että ovat yrittäneet ottaa yhteyttä mutta soittavat uudestaan ”after a moment”. Vaikea on vastata, kun puhelimeen ei tule signaalia.

Seuraavana päivänä soitin ties monennenko kerran asiakaspalveluun, tällä kertaa Orivedeltä. Sain taas paljon ymmärrystä ja valitteluja sekä tiedon, että linkkimastolla on jo miehiä ja vika korjaantuu 24 tunnissa.
Paluumatkalla menin linkkimastolle tapaamaan huoltomiehiä kysyäkseni heiltä suoraan, mikä on tilanne. Mitään huoltomiehiä siellä ei ollut. Ei ollut seuraavana aamunakaan.
Soitin – nyt vaihteeksi autosta viisi kilometriä kotoa – asiakaspalveluun. Nyt kerrottiin, että linkkimastoon on tilattu uusi osa, jonka saaminen on viivästynyt postilakon vuoksi. Jos tämä oli totta, edellisenä päivänä minulle oli valehdeltu.
Nyt luvattiin, että osa käydään viemässä välittömästi mastoon, kun se saadaan. ”Ja sitten vika poistuu”.
Nyt kaikki on taas hyvin. Vai onko? Kaiken kaikkiaan keskustelin 13 eri henkilön kanssa Elisan asiakaspalvelussa, menetin 20 tuntia työaikaa ja ajoin yli sata kilometriä signaalin perässä.
Pelkään pahoin, että jossakin joku muu joutuu kohta samaan tilanteeseen, kun tarkoitus ei olekaan, että signaali kuuluisi kaikille.

 

Arto Mustajoki