Blog

Rajat

Published by:

Kesä tuli ja meni ennätysnopeasti. Lämmintä ei ollut kuin saunassa. No, mitä siitä. Jos ei ole muuta valittamista niin asiat lienevät suhteellisen hyvin, ainakin noin henkilökohtaisella tasolla.
Kävimme sentään poikien kanssa reissussa, oikein Uumajassa, Ruotsissa asti. Naiset rajattiin tältä poikain retkeltä pois.
Toivioretken aiheena oli käynti kitaramuseossa. Se olikin hämmästyttävä, kuola rupeaa valumaan suupielestä, kun ajattelenkin mitä kaikkia harvinaisuuksia siellä oli. Kannattaa käydä, jos kitarat (myös vahvistimet, rummut ja muu oheistavara) ja rockmusiikin historia ylipäätään yhtään kiinnostaa. Rock on rajaton riemu.
Pois tullessa Uumajan satamassa menin maleksimaan matkustajille varattuun suureen odotushalliin, jossa ei ollut mitään muuta kuin vessa ja kaksi lipunmyyntipistettä joiden välissä oli nuuskanmyyntikoju.
On siinäkin älyttömyys. Ottamatta kantaa nuuskaamiseen sinänsä, niin on se kumma, että rajan tuolla puolen nuuskaa saa ja täällä ei. Ei ne ruotsalaisetkaan nyt ole meihin verrattuna niin anatomialtaan erilaisia, että heille nuuskaaminen sopii ja meille ei. Suomen ja Ruotsin välinen rajakin on kuin veteen piirretty viiva.

Tuli käytyä myös Berliinissä kesäloman alkajaisiksi. Viime käynti ajoittui kylmän sodan aikakaudella, vuoteen 1988, jolloin muuri oli erottamassa ihmisiä toisistaan. Nykyään siellä keskitytään lähinnä erottamaan ihmiset ja heidän lompakkonsa sisältö toisistaan.
Muuria on jätetty pari pätkää jäljelle muistutukseksi entisistä ajoista. Graffitit muureissa eivät ole alkuperäisiä, sillä tarkkana poikana huomasin, että ne on piirretty väärälle, entisen DDR:n puolelle. Saksalaiset eivät ole sitä ilmeisesti itse huomanneet.
Pohjois-Irlannin ja Irlannin välille joudutaan ehkä pystyttämään muuri. Kun on tuo Brexit, jonka sivistyneiksi luulemani britit järjestivät kaikkien riesaksi. He ilmeisesti kuvittelevat, että sillä tavalla Yhdistyneestä kuningaskunnasta tulee taas suuri, vaikka siitä taitaakin tulla entistä pienempi.
Nykyäänhän voidaan siirtyä Irlannista toiseen edes huomaamatta rajaa. Kohta on tullit ja rajatarkastukset. Ehkä myös taas sota. Enää ei niin vain matkusteta täältä sinne tai sieltä muualle Eurooppaan. Onko sitten kiva, mitä?
Yksikin täältä muuttanut tuttu joutui käymään kielikokeessa, jotta saisi uuden passin, vaikka on asunut Englannissa jo toistakymmentä vuotta ja on perhe, talo ja kaikki muukin siellä.
Ei taida rajat kiinni -porukka muistaakaan, miten hankala oli ennen vanhaan matkustaa pitkin Eurooppaa, kun joka maassa oli eri valuutat ja passi piti näyttää aina kun rajan ylitti.
Jos laittaa rajat kiinni, niin se voi toimia myös niin päin, ettei pääse ulos. Sellaista se oli monella siellä ihanassa Itä-Saksassakin. Mutta silloin kun muuri murtui, oli optimismia ilmassa ja tuntui että maailma on menossa parempaan päin. Ja nyt Trump aikoo pystyttää muurin Meksikon rajalle. Ihan käsittämätöntä menoa.

Mikä minua ottaa päähän aika paljon, on yleistäminen. Minäkin olen tässä edellä syyllistynyt siihen useaan otteeseen.
Määritellään ihmisiä viiteryhmiensä mukaan jonkinlaisiksi ja vedetään raja siihen. Ihmiset elävät muka jonkinlaisissa kuplissa. Ehkä elävätkin, ehkä elävät monissakin eri kuplissa. Eivät ne kuitenkaan ketään määrittele kuin osittain.
Pitäisi kohdata ihmiset kokonaisina, vahvuuksineen ja puutteineen. Eri mieltä saa olla mutta olisi hyvä osata keskustella asioista. Kohdatessa asiat tuppaavat lutviutumaan, tuntematon pelottaa.
Meillä oli tässä taannoin saksalainen vaihto-oppilaspoika vieraanamme puolitoista viikkoa. Mukavaa näytti olevan meidän poikiemme kanssa touhutessa. Ehkä nuoremmat sukupolvet onnistuvat kansainvälistyessään paremmin unohtamaan keinotekoiset rajat ja toimimaan yhdessä muiden kanssa riippumatta siitä, mistä tulevat ja mikä on heidän näkökulmansa maailmaan.

Miika Söderholm

Unelman perässä ulkomaille

Published by:

Olen aina tiennyt haluavani eläinlääkäriksi, pienestä tytöstä saakka. En vain luottanut itseeni tarpeeksi ja kuvittelin, etten olisi tarpeeksi hyvä.
Unelma ei kuitenkaan kadonnut lukioikäisenä mihinkään, vaan kasvoi kasvamistaan. Se oli se juttu, mihin sydän jatkuvasti palasi. Minun ikioma, iso unelmani.
Lukion jälkeen päädyin Alkio-opistolle opiskelemaan pääsykokeita varten. Puolitoista lukuvuotta opistolla olivat opettavaiset ja sieltä jäi matkaan mukaan usea, edelleen tärkeä ystävä. Lukioaikana yksi opettajistani kuitenkin jo vilautteli ajatusta Tarton eläinlääketieteellisestä. Hänen innostamana aloitinkin jo lukioaikana viron kielen kurssin iltaopintoina.
Opistoaikanani otin enemmän selvää Tarton mahdollisuuksista, ja innostuin ajatuksesta opiskella yliopistotutkintoni ulkomailla. Kävin pääsykokeissa Helsingissä ja laitoin paperit yliopistolle. Se olikin oikea paperisota! Oli nimittäin vino pino lippulappuja käännettävänä.

Heinäkuussa elelin jännittävää aikaa. Ennen valintatuloksia näin unta sisäänpääsystä, jonka jälkeen lähinnä ärsytti. Ei se ollutkaan totta. Samaisena päivänä minulle soitettiin Eesti Maaülikoolilta, että minut on otettu sisään! Itkin onnesta monta tuntia ja laitoin naamakirjan laulamaan;
”Maailman paras uutinen!! Mä vaan itken ja oon ihan sekaisin. Tunnin päästä kauppaan palvelemaan asiakkaita, mitenkähän tältä itkunaurulta siihen kykenee? Mun elämän yhdestä suurimmasta unelmasta tulee vihdoin totta! Mää lähen unelman perässä ulkomaille, kui siistii!”
En epäröinyt hetkeäkään, lähtisinkö pois koto-Suomesta seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Isä yritti kyllä toppuutella. Oletko nyt ihan varma, että uskallat lähteä sinne? Niin kauas kaikesta tutusta ja turvallisesta. Minä tyttö haluan kyllä!
Hippulat vinkumaan ja asunnon hakuun Tartosta – koulu alkaisi jo elokuun puolessa välissä.
Törmättiin monenlaisiin asuntoihin, joissa oli esimerkiksi suihku olohuoneessa, tai muihin vielä Neuvostoliiton aikaisiin villityksiin. Kierreltiin useampi asuntonäyttö, joista viimeinen vihdoin osui ja upposi. Löytyi ihana asunto keskustasta, jossa asun edelleen, kun olen aloittamassa kolmatta vuotta opinnoistani.

Ulkomailla opiskelu on antanut paljon. Kulttuurishokki ei ollut valtava, sillä virolaiset ovat aika samanhenkistä porukkaa. Kielessä on vieläkin opettelemista, aga rääkin ma natukene eesti keeles ka! Koiraharrastuksissa olen oppinut kieltä parhaiten, mutta kuten aina kielten opettelussa, ymmärtäminen tulee ensin ja sitten vasta tuottaminen.
Aikaisemmin koulussamme suomalaisetkin opiskelivat viron kielellä, nyt opiskelun aloittamista helpottavat englanninkieliset opinnot.
Lähdin reilusti ulos omalta mukavuusalueeltani aloittaessani opiskelut vieraalla kielellä, mutta siihen tottui nopeasti.

Olen myös oppinut arvostamaan kotimaatani eri tavalla, samoin suomalaisten opiskelijoiden niin paljon parjaamia opintotukia.
Virolaisilla opiskelijoilla on hieman erilainen systeemi. Rahaa tulee kurssiarvosanojen perusteella – mitä paremmat, sen enemmän, jääden silti reilusti suomalaisten tukien alapuolelle. Toisaalta, jos et läpäise ”eksamia” ja saat hylätyn, joudut itse maksamaan kurssin uusimisen. Meillä ei onneksi tarvitse murehtia arvosanoista opintotuen vuoksi, mikä tekisi opiskelusta vieläkin stressaavampaa.
Ulkomailla asuminen on avannut omia silmiäni ja nostanut itseluottamustani – selviät kyllä mistä vain, kun vain yrität parhaasi! Ainoa miinuspuoli Tartossa asumisessa on, että Suomessa asuvia läheisiä pääsee näkemään niin harvoin.

Kesät vietän Suomessa työskennellen opiskeluita varten. Tänä kesänä työskentelin kunnaneläinlääkärien avustajana ja loppukesän vietin navetalla. Oli ihan mahtavaa, kun pääsin siirtämään koulunpenkillä opittuja tietoja käytäntöön! Odotan innolla, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan.
Unelman perässä juokseminen todella kannatti. En haluaisi olla missään muualla opiskelemassa, sillä tämä on se minun juttuni! Tartto on ihana ja nykyisin niin rakas kaupunki. Tere tulemast Tartusse!

Evie Rekola

Kirjoittaja on längelmäkeläinen, joka opiskelee eläinlääketiedettä Tartossa.

Peruselintarvikkeet on luonto suunnitellut

Published by:

Kesä Suomessa on täynnä herkkuja, joita luontomme tarjoaa lähes ilman vaivaa. Saamme nauttia kalaisista järvistä ja niiden annista mitä parhaimpina kesäisinä hetkinä valoisan illan nuotiolla tai vaikka saunan uunissa kypsennettynä. Kaiken kukkuraksi luonto tarjoaa mailman herkullisimmat mansikat, mustikat, puolukat, lakat ja paljon muuta. Näiden luonnon tarjoamien antimien nauttiminen Orivedellä on ainakin minulle kesän kohokohta. Usein olenkin ollut onnekas ja päässyt nauttimaan Oriveden omien tuottajien herkuista.
Mutta mitäpä muuta meillä on ja annammeko kaikelle arvon? Itse en enää aina ole varma suomalaisten kulutustottumiksista ja siitä, mikä niitä ohjaa. Tieto vai tiedon puute, tunne vai asenteet?
Helposti ajattelemme, että ruoka saadaan supermarketista eikä se sieltä lopu, ymmärtämättä sitä kaikkea tietoa, taitoa ja työtä ja etenkin onnea, joita tarvitaan, ennen kuin hyllyt notkuvat.
Kaiken kukkuraksi on keksitty myös halpuuttaminen, jossa kiitollisuus saatavuudesta ja tuottajien riskeistä ja uhrauksista jätetään vaille arvoa.

Suurimman arvon nykymaailmassa näyttää saavan syömättömyys ja tuhlaus. Tosin yksi on yhdelle hyvä, ja terveellinenkin voi muuttua uuden päivän valjetessa riskiksi. Minulla onkin tapana sanoa, että on paljon terveellisempää syödä kuin olla syömättä. Ja sanoisinpa myös, että kaikki riskit korreloivat tavanomaisen ruokavalion kanssa, koska kaikki yleensä syövät sitä.
Ruoka antaakin paljon puheenaiheita, ja työtä piisaa tuotekehittelijöillä trendien muuttuessa. Joskus kyllä ihmetyttää se, tuleeko soijauute, kaurauute ja ties mikä kasvisvesiseos nisäkkäistä, kun niitä pidetää maitoina. Ja joissain kahviloissa on tarjolla näitä maitoja kahviin – on soijalatte, kookoslatte ja monia muita.
Kasvuikäisenä ei olisi tullut mieleeni kuvitella kenenkään haluavan edes joppia kahviin, saati jauhouutteita. Sehän on kuin laimentaisi kahvin pahalla vedellä. Nyt kahviloista ei juuri saa kahvia täysmaidolla saati kermalla. Jos haluan kermaa, niin olen jo melko rikollisella polulla?

Tippa kermaa tuskin tappaa, mutta sanommeko samaa lasillisesta maitoa? Mielestäni on hyvä muistaa, että maito on nisäkkään ravintoa. Luonto itse on suunnitellut sen terveelliseksi. Aivan kuten muna on kanalle tai marjat siemenille ja jyvät viljalle.
Siinähän peruselintarvikkeemme jo melkein ovatkin ja kaikki terveellisiksi luonnossa valikoituneita. Hyvä on myös muistaa, että näiden elintarvikkeiden rasvatkin ovat elimistössämme nesteitä eli öljyjä. Voikin sulaa mukavasti kädessä. Ravinnon tervellisyyttä kannattaa hakea pääasiassa määrästä. Eli ei tippa tapa, mutta ämpäri voi koitua kohtaloksi.
Itse ainakin tarjoan kahvin kanssa kermaa, ja monet ystävät siitä ilahtuvat. Enkä unohda voita uusista perunoista, vaikka syönkin uusia perunoita ämpärillisen niitä saadessani. Makkarakin maistuu.
Vaan moni terveelliseksi mainostettu nykyelintarvike jää syömättä, eivätkä niihin kissa tai koirakaan koske.
Sen sijaan sääliksi käy niitä lapsia, joille kaikenlaista usein väkipakollakin syötetään. Muutamat kollegani jopa väittävät, että imeväiset eli vauvat eivät edes maista ja niille voi syöttää kuinka pahaa korviketta tahansa. No kyllä imeväisetkin itkeä osaavat, ja yritän todistella, että vastayntynytkin tietää, mille maito maistuu.

 

Yrjö Roos

Lavatanssit kuuluvat 100-vuotiaan Suomen tarinaan

Published by:

Valtioneuvoston kanslian hyväksymillä hankkeilla ja tapahtumilla on itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi oikeuis käyttää Suomi 100 -logoa markkinoinnissaan. Mukaan hyväksytyissä hankkeissa on kymmeniä tuhansia tapahtumia teatteriesityksistä ja konserteista tukkilaiskisoihin ja saunaparaateista purjelaivojen kokoontumiseen. Listaa selatessani huomasin kuitenkin, että tanssilavakulttuuri puuttuu muuten monipuoliselta listalta lähes kokonaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Tämä siitä huolimatta, että tanssilava kesäisenä iltana tai nuorisoseuran talon tanssit kinosten keskellä ovat useammalle sukupolvelle olennainen osa suomalaisuutta. Puhumattakaan siitä talkootyön määrästä, joka lavoilla on tehty vuosikymmenten saatossa. Usein tämä työ tehdään vieläpä urheiluseuran, nuoriseuran, VPK:n tai muun yleishyödyllisen yhteisön toiminnan tukemiseksi. Mikäpä olisikaan paremmin sopinut juhlavuoden Yhdessä–teemaan!
Syitä siihen, ettei lavatansseja juuri juhlavuoden tapahtumien joukossa näy, on varmasti monia, alkaen tanssilavojen järjestäjien oman aktiivisuuden puutteesta ja hajanaisuudesta.
Kenties vielä suurempi syy on se vähättelevä ja rahvaanomainen leima, joka tanssilavoille aikanaan lyötiin. Vaikka pienoista profiilin nousua on sittemmin tapahtunut ja varsinkin tanssilavojen tähdistä monet on nostettu korkeallekin jalustalle, ei lavatanssikulttuuri ole kunnolla osannut hakeutua sille kuuluvaan asemaan.
Suomen tanssilavakulttuurin tulevaisuus herättää tällä hetkellä erittäin paljon keskustelua niin tanssijärjestäjien, tanssijoiden, kuin ohjelmatoimistojen ja artistienkin keskuudessa. Eikä syyttä. Lavatanssit ovat vuosikymmeniä hengittäneet niin sanottujen suurten ikäluokkien tahtiin.
Ei ole sattumaa, että lavojen kultakausi osui 1960-luvulle, jolloin suuret ikäluokat saavuttivat maagisen rippikouluiän. Lavatanssit vaipuivat horrokseen siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat perustivat perhettä, ja ne nousivat uuteen kukoistukseensa jälleen 1990-luvulla, kun näiden ikäluokkien lapset olivat jo lähteneet kotoaan ja keski-iän saavuttaneet entiset tanssinuoret palasivat lavoille.
Tällä hetkellä suuret ikäluokat ohittavat vuorollaan 70 ikävuoden merkkipaalun. Ymmärrettävästi kesäöiset tanssireissut alkavat yhä useammalla vaihtua päivätansseihin ja lavoille suuntautuvat tanssimatkat lyhentyä. Toki tilalle on tullut ilahduttavasti uuttakin tanssiyleisöä.
Itse uskon, että tanssilavakulttuuri tulee säilymään tulevaisuudessakin, mikäli tanssilavat vain osaavat tuoda itsensä oikealla tavalla esiin. Lavatanssit ovat merkittävä osa nostalgista suomalaista sielunmaisemaa, ja niillä on vielä valtavasti käyttämätöntä potentiaalia.
Nostalgia ei kuitenkaan saa tarkoittaa kaivautumista poteroihin aikaa vastaan. Lavatanssikulttuuri on tähänkin asti pystynyt mukautumaan muutoksiin, ja myös tulevaisuudessa muutos on ainoa varma asia. Ehdottoman tärkeää olisi luoda uusille sukupolville matalan kynnyksen mahdollisuuksia tutustua tanssilavoihin ja lavakulttuuriin muutenkin kuin tanssikurssien kautta. Samalla on kuitenkin pidettävä huoli siitä, ettei unohdeta perinteistä, jo olemassa olevaa yleisöä. Monet lavat ovatkin jo monta vuotta sisällyttäneet kesän ohjelmaan perinteisten tanssi-iltojen lisäksi rock- tai iskelmäpainotteisia erikoisiltoja.
Satavuotiaan Suomen kunniaksi suosittelen ehdottomasti vierailemaan kesän aikana ainakin kerran tanssilavalla, joko omalla kylällä tai vaikka kauempanakin. Lavatanssit ovat omaperäinen kulttuurimuotonsa ja merkittävä osa satavuotiaan Suomemme tarinaa, myös ilman virallista logoa.

Jussi Valve

Kirjoittaja on tutustunut tanssilavakulttuuriin parin vuosikymmenen ajan monesta eri kulmasta.

Ajattele niin kauan kuin voit

Published by:

Ranskalainen filosofi René Decartes lausahti aikoinaan Cogito, ergo sum – Ajattelen, olen siis olemassa. Tällä hän halusi korostaa ajattelun merkitystä inhimillisen elämän keskeisenä toimintona. Kyky pohdiskella menneitä ja puntaroida tulevaa erottaa ihmisen eläimestä. Nyt tämä taito on kuitenkin rapistumassa. Jos Decartes eläisi meidän aikanamme, hän pettyisi nykyiseen maailmanmenoon. Ikään kuin tavoitteeksi olisi asetettu yhteiskunta, jossa tarvitsee ajatella mahdollisimman vähän.
Tekniikan kehitys on helpottanut ihmisen elämää vähentämällä ruumiillisen työn tarvetta. Yksi metsänkorjuukone tekee saman kuin sata metsuria 50 vuotta sitten. Naulapyssyt ovat korvanneet vasaranheiluttamisen ja valtavat nosturit lastaavat laivojen ruumat. Pyykinpesukone on syrjäyttänyt pesulaudan ja näin on saatu kone tekemään ihmisen työt. Kulkuneuvot ovat kehittyneet niin, että käytämme liikkumiseen omia jalkojamme vähemmän ja vähemmän.
Tarve käyttää lihaksia on tehnyt nykyihmisen elämästä helpompaa. Sehän on hyvä asia. Ihmiselle on luontaista säästä energiaa aina kun se on mahdollista. Kävelemme jos ei ole pakko juosta. Tiedämme kuitenkin myös tästä seuranneet ongelmat. Liikkumattomuus surkastuttaa lihakset, heikentää tukirakenteet eikä siitä sydänkään pidä. Tämä on pakottanut ihmiset kuntosaleille ja lenkkipoluille, jotta keho ei pääsisi liian helpolla.
Tähän ihmiset ovat jo tottuneet. Liikunnan merkitys on laajasti tiedossa. Uudempi ilmiö on se, että koneet ovat alkaneet korvata myös aivojen työtä, ajattelua. Aivot ovat kehomme hermokeskus, jonka tehtävänä on prosessoida tietoa. Nimenomaan prosessoida, eikä vain kerätä sitä.
Aivojen työtä helpottamaan on kehitetty monenlaisia laitteita ja ohjelmia. Niiden ansiosta meidän ei tarvitse enää osata laskea eikä muistaa puhelinnumeroita tai tapaamisaikoja. Voimme käyttää vaalikonetta, jotta tietäisimme, ketä kannattaa äänestää. Kaupalliset yrittäjät tekevät meistä erilaisia profiileja, jotta meille voitaisiin tarjota juuri sitä, mitä meidän oletetaan haluavan. Toisin sanoen tekoälyksi ristitty algoritmi esivalitsee meidän puolestamme sen mitä haluamme ostaa. Näin meidän tarvitsee itse ajatella vähemmän.
Aivotyön muutos näkyy kaikkialla. Vielä kymmenen vuotta sitten, kun matkustelin Oriveden ja Helsingin väliä junalla, kaikki matkustajat joko lukivat jotakin kirjaa tai katselivat ikkunasta ja ajattelivat jotakin. Kirjan lukeminen ja maisemien katsominen herättää ihmisessä assosiaatioita, jotka ruokkivat ajatuksia. Nyt lähes kaikki näpräävät tietokoneitaan tai älypuhelimiaan. Useimmiten he lukevat uutisia tai vastailevat kiivaaseen tahtiin erilaisiin viesteihin. Tämäkin toki stimuloi aivojen toimintaa, mutta rytmi on niin hengästyttävä, että se ei anna aikaa syvälliselle ajattelulle. Aivoihimme kertyy lisää tietoa ja kokemuksia, mutta se ei meitä auta, koska meiltä on katoamassa kyky prosessoida sitä.
Kun sydäntä ja liikkumiseen tarvittavia lihaksia käytetään liian vähän, niiden teho hiipuu. Samoin käy – tai oikeastaan on jo käynyt – aivojen ”lihaksille”, kun niitä ei käytetä. Tulevaisuudessa tarvitaan aivojen lenkkipolkuja ja punttitreenejä. Ongelma on kuitenkin siinä, että aivoillemme ei riitä, että niitä rasitetaan puolen tunnin hikilenkillä, vaan ne tarvitsevat jatkuvaa työtä.
Decartes parahtaisi: Ajattele, jotta olisit olemassa.

Arto Mustajoki

Testissä: uudet kunnanvaltuutetut

Published by:

Kuntavaalit olivat ja menivät. Ehdokkaat ovat vaienneet. Facebookin Orivesi-ryhmä on siirtynyt keskustelemaan sukupuolisuudesta opinnäytetyökyselyä koskevan päivityksen alle. Ihanan rauhallista.

Ylen Äänet on annettu, entä nyt? Näin ajattelee uusi valtuustosi -verkkojutun (10.4.2017) pohjalta voi hieman arvioida tulevaa neljää vuotta.
Oriveden osio perustuu 28 valitun vaalikoneisiin antamaan vastaukseen, kun kuntaan valittiin yhteensä 31 valtuutettua. Valtuutetut ovat laajalti sen kannalla, että kaupungin pitää helpottaa kesämökin muuttamista ympärivuotiseksi asunnoksi. Tämähän on ihan kannatettava idea, jäämme seuraamaan tilannetta.
Lisäksi uudet valtuutetut haluavat tonttialea uusille asukkaille. Lähes yksimielisiä ollaan myös siitä, että peruskoulujen määrää ei pidä tulevalla vaalikaudella vähentää laisinkaan. Eipä niitä enää monta olisi vähennettäväksikään.

Uusi valtuusto on myös vahvasti sitä mieltä, että sosiaali- ja terveysyhteistyö Tampereen kanssa on Oriveden kannalta onnistunut ratkaisu. Sote tullee siis jatkumaan samansuuntaisena, ainakin vielä hetken.
Tuleva valtuusto tulee kohtaamaan historiallisia hetkiä, kun sosiaali- ja terveyspalvelut todennäköisesti siirretään pois kuntien vastuulta. Kuntaliiton asiantuntija Jenni Kuja-aro on arvellut tämän vapauttavan resursseja. Niiden suuntaamista kannattaisi jo alkaa miettiä. Elinvoimaisuus? Koulut? Uusiutuva energia? Entä joudutaanko työvoimaa vähentämään?

Oriveden markkinointi jakoi valtuutettuja Ylen kyselyssä. Markkinoidaan joko väärin tai ei ihan niin väärin. Yhtä kaikki, markkinointi vaikutti olevan keskeinen vaaliteema monelle. Paikkakunnista haetaan usein tietoa ensimmäisenä Wikipedia-artikkelin kautta. Se kannattaa pitää jiirissä. Itse markkinoinnissa saa olla särmää.
Itselleni ovat parhaiten jääneet mieleen itseironiset ja rujotkin iskulauseet. Eräs konduktööri kertoi hyvän kaskun aikanaan Porin-junassa: ”Vai Orinvedelle on matka? Ei sentään ruunan kuselle!”

Takaisin asiaan. Valtuutettujen tyhjänpäiväinen morkkaaminen on pelkkää laiskuutta. Ota siis itse selvää ja osallistu. Kuntapolitiikka ei ole helppoa. Tulossa on sotea ja maakuntauudistusta.
Monenlaista myrskyä on mennyt kuntien yli ennenkin. Kuntajärjestelmämme pohjana on vuoden 1865 kunnallisasetus eli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kunnallis hallituksesta maalla. Kunnat perustettiin siis nälkävuosien Suomeen. Ei mikään helppo alku.
Pahoja paikkoja on ollut sittemminkin. Ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallisvaalit järjestettiin 1918, kun iso osa äänestäjistä virui vankileireillä. Kiperiä vaiheita seurasi 1920-luvulla, sitten tuli maailmansota ja evakkosijoittamiset.
Kyllä me tästäkin kaudesta selviämme.

Mikä on Voldemortin oikea nimi?

Published by:

– Mikä on Lord Voldemortin salanimi suomennoksessa?
Tämä tyttären Harry Potter -aiheinen kysymys antoi ajankulua junamatkalle Pohjois-Irlannin ja Irlannin pääkaupunkien välillä. Lienee syytä selventää, mitä tuo kysymys oikein tarkoittaa. Voldemort on Harry Potter -sarjan pahis, velho jonka nimeä ei edes lausuta. Sonja saa kertoa.
– Lord Voldemort käyttää salanimeä Tom Marvolo Riddle. Siinä on samat kirjaimet kuin lauseessa I am Lord Voldemort (Minä olen Lord Voldemort). Salanimessä vihjataan, että kyse on arvoituksesta (riddle). Miten se on suomennettu?
En tiedä, mutta ainahan voidaan tehdä oma suomennos. Otetaan lause ”Minä olen Voldemort”, ja katsotaan, millainen nimi siitä saadaan aikaan.

Tämä aivovoimistelu vie ajatukset pois Belfastin kierrokselta, jonka teimme juuri ennen paluuta Dubliniin. Turistikierroksella paikallinen opas kertoi Belfastin lähihistoriasta. Sitä leimaa protestanttisten ja katolisten ryhmien välinen sota, joka päättyi aselepoon 18 vuotta sitten.
– Sodassa kuoli tuhansia ihmisiä. Me emme vieläkään luota toisiimme, vaikka kokonainen uusi sukupolvi on jo syntynyt. Olin itse mukana siinä. Silloin olisin voinut tappaa toisen puolen taistelijan ilman tunnontuskia.
Opas – hän ei ole enää nuori mies – vie meidät paikoille, joissa taisteltiin muutama vuosikymmen sitten. Hän kertoo, mistä kaikki alkoi ja mihin kaikkeen se johti. Belfastin asuma-alueilla on vieläkin muurit, jotka erottavat protestanttien ja katolisten alueet toisistaan. Öisin alueiden väliset portit suljetaan ja asukkaat pysyvät omilla alueillaan.

Minä olen Voldemort. Useimmissa käännöksissä – tämä selviää googlaamalla – on säilytetty etunimi Tom. Otetaan se myös meidän käännöksen lähtökohdaksi.
– Se voisi olla Väinö, koska se on suomalainen velho, vaimo ehdottaa.
Hyvä, suomennos alkaa hahmottua. Meillä ei ole ö-kirjainta, joten tehdään Väinöstä Väne. Etunimet ovat siten Tomi ja Väne. Lopuista kirjaimista saadaan sukunimi Mollonder.
– Tomi Väne Mollonder. Onko hyvä?
– Voi ei. Onko se tosissaan, tytär huokaa.

Belfastin muuri on betonia ja verkkoa ja paikoin metrin paksuinen.
– Se on pomminkestävä, opas sanoo. Korkeimmillaan muuri on 17 metrinen.
Miksi niin korkea? Ei kai kukaan halua muurin toiselle puolelle, koska sinne ei ole turvallista mennä.
– Muurin toisella puolen on taloja. Korkea muuri estää polttopullojen heittämisen. Vielä nykyäänkin nuoret kossit heittelevät viikonloppuisin kiviä tai pulloja muurin yli, opas kertoo.
Protestanttien puolella talojen seinissä on talonkorkuisia maalauksia sota-ajan sankareista, jotka suojelivat koteja vihollisilta. Muurin toisella puolella on mellakoissa ja taisteluissa kuolleiden nuorten miesten kuvia.
– Minun lapsillani on kavereita molemmilta puolilta. Mutta vie vielä sukupolvia, ennen kuin asiat oikeasti muuttuvat.

Tomi Väne Mollonder. Hyvä nimi, mutta siitä puuttuu alkuperäisen nimen arvoituksellisuus. Tai eikös tuo Mollonder viittaa vähän siihen, että joku kepuli se on?
– Ääh. Tytär katselee jonnekin kattoon vaivautuneena.
Jos luovutaan Tomista ja Vänestä, saadaan parempi nimi: Leo Demon Torvilmän. Eiks siinä olis sellasta vihjettä, että ei tuo ihan kunnon mies ole?
– Lopeta?, tytär pyytää. Hän on tietenkin etsinyt jo vastauksen alkuperäiseen kysymykseensä: Tom Lomen Valedro. Aika hyvä suomennos, täytyy myöntää. Kirjaimet tulevat lauseesta ”Ma olen Voldemort”. Näin on päästy eroon kiusallisesta ä:stä.

Brexit mietityttää Irlannissa. Vaikka Belfastissa on vielä muureja, eivät irlantilaiset halua EU-rajaa omalle maaperälleen. Pakolaistulva herättää kuitenkin vastustusta samaan tapaan kuin Englannissa.
Dublinissa kävelykadun reunalla vanha nainen, ulkoasusta päätellen kerjäläinen, pitää helvetillistä mekkalaa pakolaisryhmälle.
– Menkää pois. Me emme halua teitä tänne. Menkää kotiin. Tämä on minun paikkani.
Saavutetuista eduista pidetään kiinni täälläkin.

Elintasoloikkia

Published by:

Neljä vuotta sitten kerroin tällä samalla palstalla olevani yhteiskunnan elätti sanan mitä suurimmassa merkityksessä. Olin kolmannen vuoden opiskelija, jonka toimeentulo muodostui pelkästään veronmaksajien rahoittamasta opintotuesta.
Vaikka kuukausibudjettini asumiskulujen jälkeen oli noin sata euroa ja haaveilin mahdollisuudesta ostaa edes joskus naudan paistijauhelihaa, kerroin kuitenkin olevan erittäin iloinen tuolloisesta elämäntilanteestani. Saatoinhan opiskella itseäni kiinnostavia asioita.
Opintotukeni katkesi vuosi sitten jouluna opintotukikuukausien kuluessa loppuun. Onneksi opintoni olivat viimeistelyä vaille valmiit ja saatoin siirtyä lähes suoraan täyttämään asevelvollisuuteni.
Elo yhteiskunnan elättinä siis jatkui, mutta ero opiskeluaikaan oli huima: siviilipalveluksen päivä- ja ruokarahat lähes kaksinkertaistivat opiskeluaikani tulot ja kaikkiaan noin tuhat euroa kuukaudessa tuntui valtavalta rahamäärältä.
Kun siviilipalveluspaikkani työkaverit surkuttelivat heidän silmissään pientä kuukausipalkkaani, totesin tehneeni huiman elintasoloikan. Nyt minulla oli varaa ostaa ainakin silloin tällöin paistijauhelihaa! Lisäksi leivän päälle ilmestyivät leikkeleet ja kylpyhuoneeseen pyykinpesukone. Näennäisesti pieniä asioita, jotka uusina tuottivat kuitenkin suurta riemua.
Siviilipalvelukseni päättyi tammikuussa, mutta ilokseni sain jatkaa palkkatyössä samassa virastossa.
Nyt takana on elämäni ensimmäisen oikean työpaikan ensimmäinen palkkapäivä. Sen myötä koin taas uuden elintasoloikan, ja olen ihan uusien asioiden äärellä.
Minulla on varaa syödä lounas työpaikkaravintolassa. Kotona tiskaus loppui, ja tilalle tuli astianpesukone. Voin suunnitella uuden polkupyörän ostamista, vaikka vanhassakin on yhä kaksi pyörää.
Ihmeellisiä asioita, jotka tuntuivat vielä jokin aika sitten hyvin kaukaisilta. Ei käy kieltäminen, etteikö tuntuisi vaihteeksi mukavalta olla veronmaksaja yhteiskunnan elätin sijaan.
Tähänastiset elintasoloikkani tulevat todennäköisesti olemaan elämäni suurimpia, siis ylöspäin. Vakituinen työpaikka joskus tulevaisuudessa toivon mukaan vakiinnuttaa tulotasoni, mutta sitä ennen lienee tarpeen varautua myös elintasoloikkiin taaksepäin.
Kuluneen vuoden elintasoloikkien myötä olen huomannut, että uusia rahanreikiä löytyy sitä mukaa kuin kulutettavissa oleva rahamäärä kasvaa.
Mutta jos jo tuhat euroa kuukaudessa sai elämäni tuntumaan runsaalta opintotuen jälkeen, miksi tarvitsisin nytkään enempää?
Tämän elintason suhteellisuuden soisin itseni muistavan aina, etten vahingossakaan tulisi valittaneeksi turhasta. Vaikka joskus tulevaisuudessa kokisinkin suhteellisen elintasoloikan alaspäin, todellisuudessa voin yhä elää yltäkylläistä elämää.

Pyry Mäkelä
Kirjoittaja työskentelee määräaikaisena suunnittelijana Kaakkois-Suomen ely-keskuksessa.

Upporikasta ja rutiköyhää

Published by:

Nykyään on muodikasta downshiftata. Vähentää töitä, tulla toimeen vähemmällä, luopua ylimääräisestä tohinasta. Voin puhua asiasta empiirisen tutkimuksen perusteella, olenhan viettänyt melkein koko edeltävän vuoden sitä harrastaen. Suomeksi sanottuna vuorotteluvapaalla.
Koetan tiivistää tutkimukseni pariin tärkeimpään huomioon, sillä lehteen pitää saada mahtumaan kaikki tärkeätkin uutiset. Olen laatinut yksinkertaisen luokituksen siitä, kuinka helppoa e.m. määritelmät oli toteuttaa.
Aloitan tuosta vähemmällä toimeen tulemisesta. Se oli etukäteen ajateltuna vaikein puoli. Joku saattaa tietysti ihmetellä, että miten muka opetus- ja kasvatusalan palkkoihin verrattuna voi vielä vähemmälläkin tulla toimeen. Kaikki on mahdollista. Kun tulotaso romahtaa alle puoleen totutusta, pitää eniten tehdä töitä mielikuvituksensa kanssa. On etsittävä ja löydettävä kaikki ne elämykset, jotka eivät maksa melkein mitään. Ja vähemmällä rahankäytöllä olen itse asiassa saanut alkeiskurssin siitä, kuinka selvitä eläkkeellä joskus tulevaisuudessa. Tällä alueella, vastoin kaikkia odotuksia, olen upporikas.
Viime keväänä vapaalle jäädessäni päätin, että työlistoilla en sitä pilaa. Jos huvittaisi tehdä vuosien varrella kootulta ”sitku”-listalta rästihommia, niin sitten tekisin. Enkä muuten tehnyt. En nimittäin ehtinyt. Päivät täyttyivät ihan itsestään ulkoilusta, halonhakkuusta, sanaristikoista  ja muusta välttämättömästä. Puhumattakaan osallistumisesta lastenlasten hoitoon, joka kiilasi tärkeysjärjestyksessä aina kärkeen. Ikinä en ollut voinut kuvitella, että ihminen voisi olla näin rikas, mittaamattoman ihanalla tavalla. Ja kun kerran luokitellaan, tässä ei riitä edes upporikas, laitetaan ultrarikas!
Ylimääräisestä tohinasta luopuminen oli etukäteen ajateltuna helpoin nakki, tulotasoon sidottu itsestäänselvyys. Ylenmääräistä shoppailua en ole koskaan harrastanut alussa kerrottujen ammatin varjopuolien takia. Niinpä vapaalla kyläkaupassa asioinnista tuli päivän kohokohta. Sinne pääsee kävellen, liikunta tulee plussana. Ei tule ostettua kuin tarpeellisimmat, sen, mitä repussa jaksaa kantaa. Ja kyläkaupan valikoimista löytyy ihan sitä, mitä asiakkaat haluavat. Jos ei löydy, niin tilataan!
Harrastuksiakaan ei tullut kuin jokunen lisää, osa niistäkin vanhoja, ajanpuutteen vuoksi unholaan jääneitä. Ajan- ja rahankäytön optimointia tohinarintamalla mitä parhaimmillaan, siis itsestäänselvää upporikasta.
Varmuuden vuoksi totean vielä, että hakeuduin vuorotteluvapaalle ihan omasta halustani, nautin joka hetkestä ja olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Suosittelen vilpittömästi jokaiselle, joka haluaa upporikastua! Ja täältä tullaan pian, ihanat työkaverit!

Malla Heinonen

Miten paljon muutosta 100 vuoteen mahtuukaan

Published by:

Onpas kulunut aikaa nuoruuteni vuosista Orivedellä – mutta Orivesi on ja pysyy sydämessäni. Siksi käynkin Orivedellä melkeinpä joka kuukausi tai ainakin muutaman kerran vuodessa. Oriveden multa ei lähde kulumalla pois ainakaan minun kengistä, olenhan kotitalossani syntynyt paljasjalkainen orivesiläinen.
Lapsuus ja nuoruus jättää jälkensä, joskin meillä kaikilla nuo jäljet mielessä lienevät varsin erilaisia. Mutta yksi hauska asia on se, että orivesiläisiä ja Orivedellä koulun käyneitä ystäviä löytyy joka puolelta maailmaa. Ja kun tulee Orivedelle, niin vanhat tutut tulevat vastaan niin kuin ei olisi kerinnyt itsekään tapaamisten välillä juuri muualla käydä.
Joulun alla tapasin yhden ystävän kaupassa käydessäni, ja hänen viime vuosien tapahtumansa olivat kuin viikko viime tapaamisesta. Mutta myöhemmin asiaa ajatellessani mietiskelin, että taisimmekohan törmätä edellisenäkin vuonna jouluna tai kesällä ja juttelimmeko tuon saman asian jo silloin. Ystäväni kun kaavaili muuttavansa Espanjaan vanhemmiksi vuosikseen, mutta päätyikin takaisin Orivedelle.
Onneksi Orivedellä on vielä muutama kaveri, joilta vuosienkin välein kuulee mukavat kuulumiset. Meillä kaikilla on myös ilomme ja surumme, ja nekin tulevat kohdatuiksi vuosien varrella. Eräällä ystävälläni menneenä vuonna oli suuri surun aika, ja se minua liikutti paljon.
En ole montakaan joulunaikaa jättänyt viettämättä Oriveden kodissa. Silloin tulevat joulukirkossa ja muutenkin mieleen menneet vuodet, menneet sukupolvet, perheiden ilot ja surut. Kyllä kotipitäjä antaa ihmiselle paljon!

Tämän vuoden mottona on meille monille Suomi ja sen 100-vuotinen itsenäisyyden aika. Kukapa uskoisi, että olen saanut olla ja nähdä yli 60 vuotta tuosta 100 vuoden ajasta. Mutta suuremman arvon annan kolmelle aiemmalle sukupolvelle, jotka ovat eläneet yhdessä kanssani samassa maailmanajassa. Heiltä opin asioita menneestä ja heidän muistonsa ovat kuin itse elettyä aikaa.
Joskus mietityttää, miten paljon maailman muutosta on sisältynyt tuohon Suomen 100 vuoden itsenäisyyteen. Kaukainen Amerikka ja sen kultaiset raitit ovat muuttuneet mielikuvituksesta whatsapp-viesteiksi. Orivedeltäkin mennään ja tullaan ihan mihin vain tai muuten vaan hoidetaan asiat ja ostokset kotona lähtemättä mihinkään. Joskaan postipankkiin ei enää pääse ilmaiseksi ja ilman vaivaa.
Vaikea on kaupunkilaisten ja tällaisten maalaispitäjässä syntyneidenkin enää ymmärtää vanhojen aikojen hevosmatkoja, junamatkojen pituutta, automobiilin huumaa tai onnibussien häkäpönttöjä. Eräältä orivesiläiseltä kun opin, että “ensin näkyy sauhu, sitten kuuluu pauhu, sitten tulee kolisten ja rämisten vaunu, jossa lukee Väinö Paunu”.
Tai miten suuri juttu oli saada oma pankki, koulu, sairaala tai vaikka verovirasto. Tuttujen tapaaminenkin oli helpompaa ainakin niille, joilla ei ole kännykkä käsissä yötäpäivää. Sähköinen ystävyys ei ainakaan minulle ole vielä sama kuin yllättävä tapaaminen kaupassa tai kadulla.

Sanoisin, että kehitys Suomessa ja sen itsenäisyys ovat antaneet meille paljon onnellista aikaa. Meidän tulee muistaa aiempien sukupolvien uhraukset, surut, ilot, ponnistukset, voitot ja häviöt. Olemme saaneet olla osa itsenäistä maailmaa ja elää vapautta.
Suomalaiset ovat saaneet lähteä Ruotsiin ilman rajoja, eikä muualle lähtöönkään ole juuri esteitä ollut. Nyt saamme mennä vaikka Irlantiin, niin kuin minulle kävi. Maksaakin voi samalla rahalla eikä välimatkakaan estä videopuheluita Skypellä.
Jopa matka Dublinista Helsinkiin on useimmiten halvempi kuin matka Helsingistä Orivedelle. Toisin sanoen Orivedellä käynti ei ole kummempi maailman eri kolkista lähtien kuin itsenäisyytemme alun matkat lähikaupungista maalle.

Yrjö Roos

Kirjoittaja syntyi Orivedellä, Onnistaipaleella, ja päätyi asumaan Irlantiin. Hän työskentelee professorina Corkin yliopiston elintarviketeknologian laitoksella.