Daily Archives: 7.8.2019

Jämsä käyttää Papilio-ohjelmaa tunnetaitojen vahvistamisessa

Published by:

Jämsän varhaiskasvatuksessa on ollut käytössä reilun kahden vuoden ajan Saksasta Suomeen rantautunut Papilio-ohjelma, jonka tavoitteena on vahvistaa lapsen tunnetaitoja ja tukea sosiaalisesti vastuullisen käyttäytymisen oppimista.

Päiväkotien ja ryhmäperhepäiväkotien henkilökunta on osallistunut Jyväskylän yliopiston järjestämiin koulutuksiin, joissa henkilökunta on tutustunut Papilio-ohjelman toimintatapoihin lapsen taitojen tukemisessa ja haasteellisiin tilanteisiin puuttumisessa.

Kolme perus-
elementtiä

Papilio rakentuu kolmesta peruselementistä: lelujen vapaapäivä, minun-sinun-meidän –peli sekä tunnepeikot. Olennainen osa ohjelmaa on myös kasvattajan oma käyttäytyminen ja sen itsearviointi.

Lelujen vapaapäivänä lelut ilmoittavat lapsille haluavansa pitää välillä vapaapäivän, ja kasvattajat pohtivat yhdessä lasten kanssa, mitä voi leikkiä ilman valmiita leluja.

Minun-sinun-meidän –pelissä lapset miettivät yhdessä kasvattajien kanssa, onko joku yhdessä sovittu sääntö, jota pitää vielä harjoitella. Se voi olla esimerkiksi ruokarauha tai oman puheenvuoron odottaminen.

Peliä pelataan pienissä joukkueissa, joissa toisia kannustaen ja auttaen kerätään onnistumisista pisteitä joukkueelle. Pelin voitosta pääsevät nauttimaan kaikki ryhmät: palkintona on lasten itse valitsema tekeminen kuten metsäretki tai jumppa.

Tavoitteena on, että lapset kokevat olevansa arvostettuja ryhmän jäseniä, osaavat noudattaa ryhmän sääntöjä, sopeuttavat käyttäytymistään ryhmän toimintaan sekä osaavat pyytää muilta ryhmän jäseniltä apua.

Papilio-ohjelmassa tunnepeikot Nyyhky, Säikky, Äksy ja Hymy kuvaavat neljää perustunnetta. Paula-nuken ja tunnepeikkojen tarinat kertovat näistä perustunteista ja kannustavat lapsia kertomaan tunteistaan ja pohtimaan, miltä ja missä tämä tunne tuntuu ja miten sen kanssa voi toimia.

Tärkeää tunteen
tunnistaminen

Kasvattajat kiinnittävät tunteisiin enemmän huomiota ja niistä keskustellaan lasten kanssa lähes päivittäin. Tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on välttämätöntä niiden hallitsemiselle. Papilion on huomattu myös lisäävän lasten välistä vuorovaikutusta. Papilio tukee kasvattajia ja vanhempia heidän vaativassa tehtävässään ohjata ja kasvattaa lapsia.

Monivuotisessa tieteellisessä tutkimuksessa Papilio –ohjelman on todettu vähentävän käyttäytymisen ongelmia sekä vahvistavan sosiaalisia ja tunne-elämän taitoja. Näiden taitojen oppiminen on aloitettava varhain tukemalla lasten tervettä iänmukaista kehitystä.

Jämsän päiväkotien henkilöstön koulutukset jatkuivat syksyllä 2018. Koulutukseen osallistui myös perusopetuksen työntekijöitä. Päiväkotien työntekijät on koulutettu Papilio-ohjelman käyttöön ja sitä toteutetaan täyspainoisesti.

Jämsä on ensimmäinen kunta Suomessa, jonka päiväkotien henkilöstö on koulutettu ohjelman käyttäjiksi. Koulutusyhteistyö Jyväskylän yliopiston kanssa jatkuu edelleen.

Parahtelevat meteorologit ja muita sääilmiöitä

Published by:

Kesän aikana on sattuneesta syystä jälleen tullut seurattua sääennusteita välillä hyvinkin tarkkaan. Suomessa ulkoilmatapahtuman onnistuminen kun riippuu ennen kaikkea säiden haltijan suosiollisuudesta.
Näppituntumalla sanoisin, että jos jokin asia sääennusteissa on lisääntynyt, se on viimeiseen asti kestävä epävarmuus ja säätilojen nopeat muutokset.
Viikon aikana ennuste voi vaihtua helteestä myrskyyn ja takaisin, ja pitkäaikaisennusteissa saapuu aina yllättävä rintama jostain sekoittamaan ennusteet. Ilmastonmuutoksella on varmasti tässä sormensa pelissä, sitä ei käy kieltäminen.
Tänä kesänä olen kuitenkin alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota myös toiseen, säähän epäolennaisesti liittyvään lieveilmiöön.
Niin sanotun keltaisen lehdistön lööppijournalismi on jo pidempään vallannut alaa uutisrintamalla. Internetin hektisyydessä uutisen otsikon pitää olla niin raflaava ja shokeeraava, että se pysäyttää ensi vilkaisulla. Klikkauksen takana olevan jutun sisältö voikin sitten olla vaikka miten tyhjänpäiväisiä itsestäänselvyyksiä.

 

Tähän asti säätiedotukset ovat olleet tyhjänpäiväistenkin uutisten seassa se vakavasti otettava asiallisen harmaa alue. Maanviljelijöille esimerkiksi on ollut ensiarvoisen tärkeä tietää, onko luvassa heinäpoutaa vai ei, ja ennen verkon sääpalveluita olivat radio ja lehdet ainoita tiedonlähteitä siitä, mihin päin pilvet mahdollisesti siirtyvät.
Säätiedotusten monotonisuuden kruununjalokivenä loistaa yhä edelleen merisää. Kotka Rankin tai Kuuskajaskarin ohuesta yläpilvestä kerrottaessa ei ääni saa kohota tai tunteet nousta pintaan.
Merisää on kuitenkin jäämässä ainoaksi asiallisuuden linnakkeeksi kohujournalismin ujuttautuessa myös säätiedotuksiin. Kaukana ovat ajat, jolloin meteorologit olivat Erkki Nystenin tai Juha Föhrin kaltaisia värittömiä hahmoja, jotka ilmeenkään värähtämättä kertoivat tulevan sään.
Joskus saattoi pilvipeite rakoilla tai tulla paikallinen sadekuuro, yleensä oli normaali pilvipoutaa. Matalapaineet ja korkeapaineetkin kuljeskelivat rauhassa omia aikojaan karttakepin ulottuvuuden reunamilla.

 

Nykyään tuntuu siltä, ettei sellaista ilmiötä kuin normaali sää ole enää ollenkaan, vaan aina mennään suoraan ääripäästä toiseen.
Iltapäivälehtien viljelemät termit kuten “hiki-inferno”, “kylmän kurittajan piiskaus”, “hävytön helle” tai “pitkien hikinorojen yöt” kuulostavat enemmän huonolta kioskikirjallisuudelta kuin sääennusteelta. Aika kauas on menty siitä, kun värikkäin kielikuva oli alavilla mailla vaaniva hallan vaara.
Myös meteorologien ammattikunnasta välittyy nykyisten lööppiuutisten kautta aika erikoinen kuva. Oikein lennokkaan toimittajan jutuissa meteorologit riemuitsevat, kauhistelevat, uhkailevat, pelottelevat ja hämmästelevät.
Pahimmissa helteissä meteorologit jo parahtelivatkin karttojensa ääressä. Mielikuva meteorologeista, jotka vuoroin riehaantuvat, vuoroin ahdistuvat omista ennustuksistaan, ei herätä luottamusta. Olisitteko voineet kuvitella Erkki Nysteniä repeämässä spontaaniin riemuun lomahelteiden lähestyessä?

 

Tarkoitus ei ole väheksyä meteorologien työtä. He tekevät varmasti parhaansa. Eikä silläkään ole väliä, onko studiossa koira vai sammakko sääennustajan tukena.
Sen sijaan sitä en jaksa ymmärtää, että vaikka nykyajan ihmiselle säätilan muutoksilla on paljon vähemmän merkitystä kuin ennen, uutisoidaan säätilojen vaihteluista kuin kyseessä olisi vähintään luonnonkatastrofi joka kerta sateiden vaihtuessa poudaksi.
Ainakin itselleni riittäisi, että kerrottaisiin vain kelin lämpenevän sen sijaan että kuvaillaan ”jäämeren hyisen hamuilun herpaantuvan”. Vähemmän draamaa ja enemmän asiaa, kiitos.

 

Jussi Valve

Lainaukset Iltalehti ja Iltasanomat.

Leena Rapola on näyttelijä, ei ohjaaja

Published by:

Pikku Prinssi -näytelmästä Siitaman Jukolan 100-vuotisjuhlissa kertoneessa jutussa (OS 7.8.) oli virhe. Leena Rapola on Helsingin kaupunginteatterin vakituinen näyttelijä, ei ohjaaja.

 

Hän ohjasi ja näytteli Pikku Prinssin Siitaman nuorisoseuran kesäjuhliin vuonna 1978 ollessaan vielä ylioppilasteatterilainen.

– Nyt minua pyydettiin tekemään 100-vuotisjuhliin reproduktio. Käsikirjoitin lyhennelmän ja sähköposteilimme ryhmän kanssa ahkerasti. Uskomatonta, kuinka valmiita tämän vanhan leikkiporukan ihmiset olivat heittäytymään uusintaesitykseen! En itse lainkaan muista, mutta olin silloin muinoin antanut heille ihan teatterikoulutusta. Toki muistan, että vietimme paljon iltoja seurantalolla ja harjoittelimme Saint Exuperyn Pikku Prinssin kokonaisuudessaan, Leena Rapola kertoo.

 

Samat henkilöt ovat myös uudessa kuvassa, josta puuttuu vanhassa kuvassa edessä istuva hattupäinen Antti Raukola. Kuvat Leena Rapola.

Viekö tie Pukalaan?

Published by:

– Ajan aina harhaan. Olemme käyneet täällä monta kertaa, ja tämä on kolmas kerta peräkkäin, kun olemme yötä Roninmaan laavulla. Navigaattori ohjaa väärään suuntaan, enkä ikinä muista sitä, paljastaa Roninmaan laavulta lähdössä oleva Kristiina Härkönen.

Pukalaan vievä tie haarautuu muutaman kerran, ja yhdessä kohtaa navigaattori opastaa petollisesti umpikujaan, josta toki jalan saattaisi silti löytää perille.

Pukalaan pääsee toki muutenkin kuin tietä pitkin. Roninmaan laavun viereisessä saaressa kohtaamme melomalla paikalle tulleen tamperelaisen perheen.
– Käyn täällä usein. Noin joka toinen vuosi. Kerran ehkä tulin autolla, muuten kanootilla, kokenut Pukalassa kävijä, Marko Vainio ilmoittaa.

Samalle saarelle ovat myös löytäneet Anniina Saarnio ja hänen kummipoikansa Jyri Kyllönen. Anniina oli jättänyt autonsa Siitinjärven läheisyyteen, josta kaksikko oli kävellyt Roninmaalle.
– Kyllä kaipasimme enemmän opasteita matkalla. Alkumatkalla varsinkin oli vaikeaa tietää, olimmeko oikealla polulla. Polku oli puskautunut pahasti. Viime kerralla oli sama ongelma, mutta olen kerran aikaisemmin tullut tänne Siitinjärveltä, niin osasin kuitenkin reitin, Anniina miettii.

Lue lisää Pukalasta ja sinne löytämisestä tämän päivän lehdestä!

Anna Weckström