Daily Archives: 13.3.2019

Kuorsauksesta ja katkoista vienoon pihinään

Published by:

Kuorsaukseni oli yleinen vitsin aihe, koska se kuulemma kantautui yläkerrasta alakertaan asti. Huonekavereita varoitin aina etukäteen äänekkäästä nukkumisestani. Muuten en osannut olla huolissani unen laadusta, sillä nukahdin suunnilleen saman tien pään painuttua tyynylle, ja uudelleen nukahtamisessakaan ei ongelmia ollut.
Äidin huomautukseen katkonaisesta kuorsauksesta en ensin kiinnittänyt isommin huomiota, voihan sitä mölyä syntyä epätasaisestikin. Mutta lopulta epäily heräsi ja lähdin hakemaan apua. Oli jo aikakin!

 

Väsymystä oli kerrytetty jo ties kuinka kauan. Sikeä uni oli luonut harhakuvan, että kaikki oli hyvin. Päiväväsymystähän voi aina selittää elämänvaiheella, työkiireillä ja ties millä. Iltapäivällä väsy iski koneen ääressä yhä useammin, vaikka unitunteja oli takana mielestäni tarpeeksi.
Työterveyslääkärille asiasta mainittuani hän laittoi lähetteen unitutkimuksiin, ja kuukausia myöhemmin hain yöksi unenseurantalaitteet. Antureita oli ympäri kroppaa ja patjan allakin.
Aikanaan tuli postissa diagnoosi: vaikea obstruktiivinen (rakenteellinen) uniapnea. Vähintään 10 sekunnin hengityskatkoja oli mittauksessa tilastoitu peräti 77 tunnissa.
Silloin toden teolla säikähdin, etenkin kun elettiin vuoden pimeintä aikaa. Lääkäri kuvaili, miten joka ikinen yö sydämeni juoksee maratonia, kun aivot viestivät hapenpuutteesta, eikä turbovaihdekaan auta. Jos olisin ammattikuski, kortti olisi jo pistetty hyllylle, mutta niin vain painelin pitkin teitä.

 

Vapaapäivien päiväunet pitenivät parituntisiksi, ja vähintään kerran viikossa nukuin koko illan töistä päästyä ja jatkoin unia yli yön. Autolla ajaminen pelotti, vaikken tuntenutkaan koskaan ratissa nukahtavani.
Väsymyksen kasautuminen tuntui myös työtehossa. Juttujen kirjoittaminen kävi yhä työläämmäksi, ja aivot olivat kuin klimppistä geeliä, jossa ei paljon tuoreita ideoita pulpahdellut. Työnilokin alkoi yhä useammin olla hukassa. Paarustin pakonomaisesti työhön ja ja pois, ja toden teolla huolestuin, kun aloin unohdella tärkeitä asioita.
Kun epätoivo paheni eikä kutsua Taysin unipolille kuulunut, laitoin menemään vetoomuksen, järjestyisikö minkäänlaista peruutusaikaa: olen ihan kaputt ja finito. Löytyihän sieltä, ja seuraavalla viikolla hain uuden yöseuralaiseni, CPAP-laitteen. Se on vanhan ajan matkakirjoituskoneen kokoiseen laukkuun pakattu apulainen, joka puhaltaa ilmaa paineella sekä nenään että suuhun. Itse laitteen ohella pakettiin kuuluu maski ja siitä pölynimuriletkun näköinen yhteys koneeseen sekä erillinen ilmankostutuslaite, joka iltaisin täytetään vedellä. Maskista pestään hengityshöyryt ja kuolat joka aamu.

 

Jännitin toki uutta laitetta. Totunko, miten opin sen kanssa olemaan kaiket yöt? Viekö se unet?
Runsaan kuukauden käytön jälkeen olo on helpottunut. Maskista tuli jokaöinen seuralainen saman tien. Kovan kuorsauksen jälkeen makuuhuoneestani kantautuu enää vienoa pihinää.
Ja kaikkein parasta on elämänlaadun paraneminen. Nukun suunnilleen entisen mittaisia yöunia, mutta koko illan nukkumiset ovat mennyttä aikaa. Aamuisin avaan silmäni yleensä jo ennen kellon herätystä, ja virtaa alkaa taas riittää muuhunkin kuin pelkkään töihin raahautumiseen.
Ennen kaikkea elämänilo tuntuu palautuneen, ja tunnen saaneeni uuden alun. Jos uniapnea olisi saanut jatkua hoitamattomana, mitä olisi voinut käydä, jos sydämeni olisi ottanut lopputilin?
Ja tämä masiina on sairaalasta annettu käyttööni maksutta – todennäköisesti se pysyy yöseurana loppuelämäni, koska rööreissä kerran on ahtautta. Turhaan en ole veroja maksanut.